keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Se on TOTTI!

Keräsin Totista kuvia puhelimesta. Ihan vain todetakseni, että kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa tuosta rakkauspakkauksesta. 









maanantai 26. syyskuuta 2016

Koska hyvää pitää laittaa kiertoon!

Jätän vain tämän tähän, koska Tian ja Tehon puomi on niin hieno!

Korkealta ja kovaa

Kerroin edellisessä tekstissä Titon huimasta keinukehityksestä pohjista muutamassa minuutissa valmiiseen suoritukseen. Torstaina kävin treenaamassa saman kouluttajan kanssa vajaan tunnin. Jäi hiukan toisenlainen tarina kotiin viemisiksi siltä reissulta.

Ensin Tito taituroi jotain nuolia, saksalaista, backlappia ja mitähän muuta siinä oli. Kun joskus muutama vuosi sitten kokeilin ihmisnuolta Titon kanssa, se ei toiminut. Silloin Tito tuli himmaillen ja PYSÄHTYI muutaman metrin ennen nuolihyppyä. Ei tuntunut meidän jutulta. Torstaina Tito ei ollut vastaavasta pelkoa eli Tito tuli ihan nuolihypylle asti. Vähän se valui siivekkeen kiertämisessä, koska kyseinen ohjaus ei iiiihan ole se meikäläisen juttu - tai siis en osannut lähteä tarpeeksi nopeasti liikkeelle...

Sitten oli putkihommeli, jossa Tito tuli putkesta kovaa hypylle, joka takaakierrolla. Tuossa olisi voinut mennä lyhyemmän kautta eli 360 astetta siivekkeen ympäri. Tein sen muutaman kerran Titon kanssa, mutta päädyin lopulta vippaamaan sen backlappina jatkoon. Se tuntui luontevalta - sekä minulle että Titolle. Sitten saksalainen, joka tuntuu suht hyvältä. Ei saa kiirehtiä, mutta ei myöskään jäädä jalkoihin. Saatiin huima kahdeksan esteen pätkä hienosti lopulta nollana, kun oli ne nuolet ja systeemit katsottu ensin erikseen.

Sitten teki Totti, joka rymisteli ihan vain muutaman hypyn suoria. Nyt hyppäsi jokaisen, ei kolissut eikä mennyt ali. Ei myöskään kiertänyt. Täysiä se juoksi ja hyppi menemään. Näitä tehdään Totin kanssa nyt paljon. Ihan alkeita. Koska saatoin jossain vaiheessa treenejä tehdä myös omatoimisesti hypyillä pyörittelemistä, jonka jälkeen pidemmän suoran kiitäminen ei taaskaan onnistunut. Totti osaa läheltä tehtävät hyöritykset upeasti, mutta irtoaminen ja pitkien suorien tekeminen on vähän toinen juttu.

Titon kanssa tein edellisen kerran keinusta innostuneena puomiakin. Ei se sitä kokonaisena ole mennyt. Koska en-mä-osaa-miten-mä-sille-opetan-en-tajuu. Tehtiin vaan alastulon kontaktia molemmilta puolilta ja muutamalla häiriöllä. Ja sitten, voi kuulkaa, tuli kuningasidea kokeilla koko hemmetin este. Koska menihän se keinukin silloin... Ahneesta päästä kärsii koko koira, vai miten se meni? Eli ei muuta kuin Tito sinne lähelle puomin aloitusta ja kehotus lähteä liikkeelle. Juoksi ohi. Seuraavaksi osoitin selvemmin sitä puomia ja sanoin, että mennääs nyt. Ja Tito tuli - juosten alun, hidastaen puolessa välissä, lompsotellen alastulon ja pysähtyen niin kuin kuuluukin. Se teki sellaisen puomin kuin isoissa kisoissakin näkee. Eli kaamean. Aivan hirvittävä yritelmä. Kokeiltiin muutaman kerran vielä perään. Suoritus parani hieman, mutta se oli edelleen jäätävän ruma. Lopuksi otin muutaman kerran vain sen alastulon samalla tavalla kuin alussa tehtiin ja siihen lopetettiin.

Kiroten omaa ahneuttani pakkasin koirat ja kamat. Me olimme erittäin done ja onneksi seuraava ryhmä aloittikin jo treenit. En voinut jäädä hiomaan, vääntämään tai askartelemaan. Hyvä niin.

Kotiin mars ja tilanne mietintämyssyyn. Onneksi ajatukset ovat muuttuneet paljon sitten parin vuoden takaisen enkä jäänyt murehtimaan hidastetun elokuvan puomisuorituksia. Koska olen jälleen innostunut lajista, aloin vain miettiä, miten edetään. Mitä vaiheita tarvitaan ja miten ne opetan.

Illalla naksuttelin molemmille kontaktipohjia, koska Titon treenit eivät ehkä etene, jos emme koskaan suostu tekemään niitä ärsyttäviä kiipeilyesteitä. Samalla Tottikin aloitti suunnitelmallisemman kontaktitreenit.

Että keinulla menestykseen ja puomilla alas oikein rytinällä!

A photo posted by Tito & Totti (@totti_tito_) on

perjantai 23. syyskuuta 2016

Totti menee hammaslääkäriin

 Totin puolikkaat hampaat eivät ole vaivanneet mitenkään. Se kaataa pieniä puita lenkillä juurineen maasta, leikkii yhtä hurjasti kuin ennenkin ja painii Titon kanssa aina iltaisin, kun ei hiljaisuuden puitteissa saisi.

Jotta hammakset eivät alkaisi tulevaisuudessakaan vaivata, varasin nyt ajan Tian suosittelemana Sopulitielle. Ensin mennään tarkastukseen, koska kuulemma pitää katsoa, mikä tilanne on. Höh, olisivat nyt vaan varanneet ajan hamppuröntgeniin ja poranneet legot pois. On se kumma, että en voi näin amatöörinä tehdä diagnoosia oman koirani hampaista... Mitä ihmettä..?

torstai 22. syyskuuta 2016

Pieni menestystarina keinusta

Titon ja Totin kohdalla olen luokattoman usein, kauan ja monta kertaa jumittanut koulutuslukkoihin. Kädettömyydestä ja epämukavuusalueiden karttamisesta johtuvia välivuosia olen kerännyt jo ihan kiitettävästi. Kaikissa lajeissa. On ollut helppoa ja turvallista vain olla tekemättä sen sijaan, että altistaisi itsensä todennäköiselle epäonnistumiselle. On ollut helppoa vaihtaa lajia, kun seinät ovat tulleet vastaan. On ollut helppoa vältellä vaikeaa.

Viime sunnuntaina kävimme ottamassa uutta kosketuspintaa agilityyn. Treenien loppuvaiheessa tulivat puheeksi kontaktit. Että missä vaiheessa ovat, mitä olemme tehneet ja miten jatkossa. Koetin siinä muistella ja totesin, että kokonaisena Tito on tehnyt A-estettä, mutta ei puomia tai keinua. Ja tuota A:takin sen muutaman kerran. Kaikille esteille on pohjia, mutta olen jättänyt leikit siihen.

Päätettiin katsoa, miltä keinu näyttää. Tito teki alkeishommia, jotka ovat sille tuttuja. Vaikeutettiin vähän ja katsottiin. Teki hyvin. Hurjan hyvin. Sitä ei kiinnostanut keinun keikahtelut tai räminät. Vaikeutettiin ja otettiin minun liikettä mukaan. Tito teki. Hyvin teki. Joka kerta.

Puhuttiin, mietittiin ja kokeiltiin. Hetken kuluttua Tito teki kokonaisen keinun. En edes tajunnut, että ohjaaja oli ottanut muurin palikat keinun alta pois ja este oli siinä sellaisena kuin sen kuuluu olla. Tito juoksi täysiä keinun päähän, pamautti sen alas ja jäi seisomaan oikealle paikalle. Kiljaisin ilosta ja hämmästyksestä. Se teki! Me teimme! Tätä on vältelty ja olin varma, että ehkä joskus hamassa tulevaisuudessa voidaan pohtia kokonaisen keinun tekemistä. Koska vahinkoja sattuu, kokeiltiin hommaa uusiksi. Lähdettiin kauempaa liikkeelle, leikkasin takaa, Tito juoksi edellä keinun ylös, pamautti alas ja jäi sinne odottamaan, että saavun paikalle. Pari uutta toistoa ja jokainen oli huikean hieno. Se teki juuri niin kuin olen aina toivonut ja uneksinut, mutta pelännyt, etten koskaan osaisi opettaa. Olin kuitenkin tehnyt tietämättäni niin hyvät pohjat, että Titolla oli jo kaikki työkalut valmiiseen suoritukseen. Tarvittiin vain vähän rennommaksi muuttunut ohjaaja ja kouluttaja, joka huomaamattani vei oikeaan suuntaan.

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Takaisin agilityn pariin

Torstaina kävin tasokokeessa poikien kanssa. Jäi aika epämääräinen olo, koska kaikki oli niin outoa. En tuntenut ketään, en päässyt harjoittelemaan yhtään ennen testiä ja koiratkin olivat ihan erilaisia kuin muistin. Tito kyseli ja tarkisti koko ajan, että minnehän seuraavaksi. Totti taas oli hurjempi kuin odotin. Sitä ei pidättele mikään.

"Apua..."
Olin kerran katsomassa aksakisoja, joissa sijoittauduin reunalle kentän puoleen väliin. Siinä nenäni edessä oli mutkaputki. Muistan erään koirakon painaneen rataa kuin liekkejä sammutellen, täpärästi selviytyen ja rotkon reunalla huojuen. Meno oli sen näköistä, että oma hengitykseni lakkasi jännittäessäni heidän suoritustaan. Kun koira syöksyi putkeen, ohjaaja siirtyi nopeasti uuteen paikkaan ollakseen valmis koiran tullessa ulos putkesta. Ja samalla kuulin hänen kuiskauksena: "Apua..." Se, juuri se, on tunteeni Totin kanssa. Minä en osaa, Totti menee jo ja minä toivon saavani apua korkeammilta voimilta.

Tärkeitä kysymyksiä
Tänään suunnattiin takaisin samaiselle kentälle ja kouluttajan kanssa kahdestaan otettiin kevyt 3,5 tunnin treenisetti. Hän harjoitteli toki omankin koiransa kanssa vuorollaan ja paljon tuli puhuttuakin. Hän esitti hyviä kysymyksiä, joita täytyy ihan ajan kanssa mietiskellä.
  • Haluanko opettaa enemmän verbaalisia käskyjä?
  • Miten haluan opettaa kontaktiesteet?
  • Missä tilanteessa kepit ovat ja miten jatketaan?
  • Totin palkkaaminen - missä palkka, milloin palkka, minkälainen palkka?
  • Totin estefokus - missä esteet ovat?
  • Titon kontaktit - missä vaiheessa ja miten eteenpäin?
  • Totin lähdöt ja paikalla pysyminen - ei ooole...
  • Minkälainen ohjaus tulee luonnostaan, mikä voisi tuntua omalta ja mikä ei ole meidän juttu?
  • Kontaktiesteiden vapautus - millä sanalla ja mikä kaikki on sallittua?

Kuin kaksi marjaa - NOT
Tito ja Totti ovat hyvin erilaisia. Tito on luottokoira ja tiedän aika hyvin, miten se toimii. Se tykkää tehdä, mutta ei vedä överiksi hulluuttaan. Joku muu saattaa tehdä niin, mutta ei Tito. Tito tekee ilman palkkaakin, mutta hiipuu paljon nopeammin kuin Totti. Nuorempi tekee toistoja tuhat peräkkäin ja nopeus pysyy vähintään samanlaisena tai saattaa jopa kasvaa.

Titon kanssa voi tehdä heti "mitä tahansa" kentällä. Totti on parhaimmillaan vasta tietyn ajan kuluttua. Sen jälkeen pää alkaa olla paremmin mukana ja se pystyy keskittymään. Se ei ole silloin hitaampi eli kyse ei ole minun ehtimisestäni. Sen sijaan se alkaa yhdistellä asioita järkevämmin ja oppimiskäyrä sujahtaa hujauksessa taivaisiin. Jos ensimmäisissä seteissä piti toistaa monta kertaa ja ratakiskosta vääntää, tunnin kuluttua riittää pari toistoa ja homma hanskassa.

Tito - Luottokoira
Tänään tehtiin pääosin erilaisia harjoituksia hypyillä ja putkilla. Tarkoitus oli katsoa tarkemmin, missä mennään, minkälaisia koirat ovat ja what next. Tito aloitti ja tuntui heti paremmalta kuin torstaina. Toisella toistolla se alkoi olla Tito, jonka minä tunnen. Sen vauhti alkoi kasvaa ja se alkoi näyttää taas siltä, että tekee, koska tykkää ja haluaa. Torstaina se näytti tekevän, koska niin käsketään.  Se oli tahmea ja kysyi, minne seuraavaksi koko ajan. Vai kysyikö se, täytyykö vielä jatkaa. Noh, ehkä 1,5 vuotta esteetöntä elämää vaikuttaa jotenkin. Ken tietää..?

Tito teki hyvin. Se on herkkä väärinpäin seisovalle ohjaajalle, mutta lukee rataa loistavasti. Sitä voi ohjata takaa, se ei jäänyt kiinni jalkoihin ja kertoi kyllä, jos(KUN) olin myöhässä, väärässä paikassa tai jotenkin muuten väärään suuntaan kallellaan.

Meillä on vähän käskyjä. Siis sellaisia, että noin osoittaa estettä ja sanalla kertoa, mistä suunnasta se tulisi suorittaa. Meidät tuntevat tietävät, että olen pohjoisen pallonpuoliskon surkein käskyjen käyttäjä. Mutta onhan niitä kuurojakin koiria, joten näillä mennään tällä hetkellä. Ehkä käskyjä tulee myöhemmin enemmän, kun huomaan tarvitsevani niitä. Nyt mennään tutulla "tulehophoptulemenemeneputkeenmeneJES!"

Totti - Puhkuvaa potentiaalia
Totti otti lähti seuraavaksi valloittamaan areenaa. Löysi heti putken, kiersi siivekkeen riman alta, törmäsi johonkin, tiputti riman ja näytti onnelliselta. Totesin pyörremyrskyä katsoessani, että työtä riittää.

Aloitettiin ja kouluttaja piti Totista kiinni - koska paikalla pysyminen... Totti ei tajunnut mitään. Se ei nähnyt esteitä, ei rimoja, putken kyllä. Se vain juoksi ja koetti selvitä mahdollisesti eteen tulleista esteistä eli häiriötekijöistä. Rimojen alta Totti meni aina, jos sen piti kiertää siiveke. Nopeasti osasin yhdistää tämän puiden kiertämiseen. Totti on kiertänyt puita ehkä noin 142 kertaa useammin kuin nähnyt oikeita esteitä, joissa on tuo RIMA. Se on tottunut tekemään tiukkoja käännöksiä, hakeutumaan yksittäisille puille, mutta ei suinkaan hahmottamaan kahden pidikkeen välissä olevaa rimaa, jonka YLI pitäisi mennä.

Totin kanssa päädyttiin tekemään niin alkeita kuin vain voi tehdä. Fokusta esteisiin, irtoamista leluille ja napanuoran katkaisemista meidän väliltä. Totti on hyvässä kunnossa ja sillä on hyvin ponnistusvoimaa, joten rimat nostettiin pian 50-55 senttiin. Alle laitettiin kuitenkin toinen rima, jotta houkutus kiitää ali ei olisi niin tyrkyllä. Tehtiin erilaisia kokeiluja, pohdittiin, vaihdettiin lelua näkyviin ja pois, palkittiin heittämällä, kuolleella ja kädestä. Skannattiin Totin tilannetta.

Ja Totti alkoi kehittyä. Se alkoi nähdä esteitä ja hypätä. Se hyppäsi hienosti ja uudestaan. Se ei tiputtanut enää eikä rymistellyt esteitä päin. Se irtosi ja syöksyi mistään mitään välittämättä eteen.

Olin oikeassa, siinä on paljon työtä. Mutta jumalauta, siitä tulee hieno.

Kerron myöhemmin, miten treeneissä kävi keinun kanssa, mutta tällä erää tuntemuksia ensimmäisistä treeneistä pitkään aikaan.

torstai 15. syyskuuta 2016

Käytiin kokeilemassa

Millähän sitä kuvailisi tämän päivän tasokoetta? Mielenkiintoinen? Hasardi? Huvittava? Viihdyttävä?

Se oli nimittäin semmonen homma, että meidän piti tehdä rataa. Hyppyjä, pari putkea, kepit ja keinu. Olisiko viitisentoista estettä ollut yhteensä. Katsoin sitä keinua ja keppejä erittäin huvittuneena ja sanoin heti kättelyssä, että noista me juostaan ohi eikä edes yritetä suoriutua oikeaoppisesti. Samalla sanoin, että pojat ovat tosiaan nähneet ihan oikeita esteitä kauan-kauan-kauan sitten. Ja Tottihan on ylipäätään ollut esteillä ... ööö ... ehkä 20 kertaa elämänsä aikana. Annan virhemarginaaliksi viisi kertaa kumpaankin suuntaan. Pakko oli heti selitellä. Hyvä, etten sanonut olevani itse väsynyt ja syöneeni liian vähän tänään ja kotonakin pitäisi siivota ja otin väärän pallon mukaan ja oikeasti ei osata mitään ja ehkä me ollaan väärässä paikassa ja moikka, me lähdetään heti.

Eipä siinä mitään. Ei yhtään harjoitushyppyä tai muuta alle, vaan koira suoraan lähtöviivalle. Aloitin Titosta luodakseni itselleni toivoa. Tito oli kummallisen tuntuinen käsissä. Se oli jotenkin enemmän kiinni kuin muistan sen koskaan olleen. Hyvä, ettei jalkoihini juossut, kun niin kyseli, että minne sitten. Tokasta esteestä meni ohi, sen jälkeen uudella yrittämällä hienosti homma kotiin. Unohdin putkijarrun yhdestä kohdasta, vaikka olin sitä suunnitellut. Mutta hei, unohdin minä pannankin Titolle kaulaan, joten sattuuhan näitä.

Sitten Totti. Vaikka olimme pihalla harjoitelleet kaksi edeltävää iltaa lähtöjä varmuuden vuoksi, se ei todellakaan pysynyt kentällä. Kummallista... NOT. En osannut turhautua tai olla tyytymätön. Onhan se makeeta, kun maailman eniten alkeissa olevalla koiralla on aivan sairas palo esteille, vaikkei ole nähnyt niitä melkein pariin vuoteen. Jotain tein pentuna Totin kanssa oikein tämän lajin suhteen.

Kun viitisen yritystä oli takana ja Totti aina singonnut omia aikojaan liikkeelle, pyysin kouluttajaa pitämään pannasta kiinni. Meditoin hetken ja Totti matkaan. Kuin nuoli se oli jo kaahannut ties minne ennen kuin ehdin sen kummemmin mitään tehdä. Uusi yritys ja huhhuh, ei tarvitse tuota koiraa odotella. Se sinkoaa aivan järjetöntä vauhtia.

Kouluttaja ihastuikin Tottiin ja sanoin, että hän saa ihan koska vain kokeilla vaikka kumpaakin ohjata, jos tahtoo. Siitä hän innostui ja minä hihittelin mielessäni, että meidän "tasolla" ei ole mitään menetettävää ja eiköhän tuo 20 vuotta lajin parissa puuhannut ihminen selviä poikien kanssa.

Meidän vuoron jälkeen kävin kokeilemassa kentän laidalla olevan A-esteen ihan vain varmuuden vuoksi. Tito oli heti tekemässä juoksaria, koska se teki niitä viimeksi, kun estettä joskus treenattiin. Kokeiltiin nokkimistakin ja senhän tuo tunnollinen poika osaa.

Totti sinkosi ylös, vaikka vasta lähestyttiin estettä. Juu, sehän on sen mennyt yli alusta loppuun ehkä viitisen kertaa elämänsä aikana, koska joskus halusin testata, pelkääkö se sitä lähtökohtaisesti. No, ei helvetissä pelkää. Totti hoiti myös nokkimiset tunnollisesti. On ne mainioita. Rakastan.

Vielä on vähän epäselvää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Päälimmäisenä kuitenkin ajatus, että oli superia käydä pitkästä aikaa kentällä.

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Muistutellaan mieleen

Eikö se näin kuulu mennäkin? Testi, tentti, koe tai muu koettelemus tulossa ja viime tipassa muistutellaan mieleen, mitähän pitäisi kohta osata.

Meillä on huomenna tasokoe. Agilityyn. En tiedä, mitä siellä testataan. Ymmärtääkseni (lue: toivoakseni) ei mitään ihmeellistä. Lähinnä katsotaan nimen mukaisesti, millä tasolla ollaan. Sinänsä mielenkiintoista, että en itsekään tiedä. Alkeissa ollaan, sehän on selvä. Mutta sitten osataan hienojakin juttuja. Sen lisäksi kumpaakaan ei tarvitse erikseen motivoida kentällä. Sen tiedän. Titoon saa kyllä enemmänkin vauhtia, mutta ei sitä tarvitse pyydellä suorittamaan esteitä. Se tekee ja menee kyllä. Totti... Totti tekee kaiken ilman lupaa tai luvan kanssa. Totti on kiertänyt siivekkeet, roiskassut rimat alas ja kiivennyt jonkun esteen päälle todetakseen, että kauempana on parempi este, jonne se meneekin jo seuraavaksi. Totti on sellainen, että se pyytelee minulta: "Voisitko sä mitenkään tajuta, mitä täällä kentällä on tarkoitus tehdä, Nova?"

Kahtena päivänä on pitkästä aikaa mietitty muutamat jutut, mitä kentälläkin saattaisi olla kiva osata. On pitänyt odottaa kiinni, kun toinen tekee puiden kiertoja ja sen lisäksi osata ne kierrot omalla vuorollaan. Tilanne so far:

Tito - vanha tekijä osaa eri juttuja ja lähteä eri asennoista. Ei ongelmaa. Osasi odottaakin hiljaa. Hyvä, poika.

Totti - voi hyvän tähden sentään... "Nämäkö pitää kiertää?! Ja tämäkö myös?!! Ja tämäkö tältä puolelta???! Olet epäselvä, menen täältä!!!!" Tämän upean yhteistyökokemuksen lisäksi Totti odotti - no-ei-se-haukkunut-kuitenkaan eli jotain ihan pientä malttamatonta "minustaolisiminunvuorojuurinyt"-änkytystä kuului.

Katsotaan, kuinka käy! Totti ainakin latailee akkujaan.

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Aktivointilelut, jotka toimivat meillä

Ihan muutaman aktivointilelun olen ehtinyt ostaa niin ensimmäiselle koiralleni Ramille kuin näille nykyisillekin pojille. Totesin tänään, että jyvät ovat erottuneet akanoista vuosien aikana. Olen heittänyt pois useita kumisia leluja, joista on lähtenyt osia, ne ovat kuivuneet ja halkeilleet tai olleet ... no liian helppoja. Ei ole ideaa laittaa ruokaa leluun, josta ne putoavat kasaksi lattialle, kun koira sitä kerran pukkasee kuonollaan tai huitaisee tassullaan.

Kongeja on ollut paria eri kokoa ja ne ovat aika jees. Jostain syystä kumimateriaali on kuivunut ajan saatossa ja hoplaa, menivät mappi ö:hön. Sitten oli jotain kumisia renkaita, joihin sai painettua nappuloita, keksejä tai muita kovia herkkuja. Aktivointi oli taattua, kun ne syötävät eivät tulleet ulos mitenkään. Lopulta minä kaivoin niitä lusikalla leluista ja annoin koiralle. Ja ketä siinä aktivoitiin?

Vihreä,  kovasta muovista tehty "ruohikko" on ollut toimiva, mutta vähäisellä käytöllä. Se vie niin paljon tilaa, että on jäänyt laatikkoon kaapin ylähyllylle. Lopulta voiton on vienyt Starmarkin aktivointilelut. Meillä on Treat Ball ja Fire Plug. Mallit ovat olleet Starmarkilla jo useamman vuoden - ihan syystäkin. Toimivat, kestävät ja nameja saa useammalla tavalla leluihin. Sisään voi laittaa nameja tai ulompiin uriin esim. jauhelihaa tai niin kuin meillä usein - maapähkinävoita. Systeemit voi laittaa pakkaseen ja iloa riittää pidemmäksi ajaksi.

Miksikö näitä ylistän? Koska olisi säästynyt pitkä sentti, jos olisin heti aikoinaan osannut ostaa nämä! Nuo maksoivat alle 20 € kappaleelta ja ovat olleet käytössä muistaakseni kolme-neljä vuotta. Ihan ok, sanoisin.

Muutama koirankarva ja maapähkinävoita - toimii!

perjantai 9. syyskuuta 2016

Virallisesti

Totti jalostustietojärjestelmässä

Siellä se on! Totti, on virallisesti kovin kaunis sisuksiaan myöten. Papereissa luki, että vasen kyynärä olisi ns. rajatapaus, mutta tekisi mieli lisätä, että koko koira on yksi rajatapaus...


keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Back on Track?

Tähän syksyyn olen onnistunut upottamaan useampaa projektia. Samalla olen niistä innoissani ja samalla ahistaa aivan perkuleesti. Miksi, oi miksi se epämukavuusalueella seikkaileminen on niin epämukavaa. Yyh.

Omien koirattomien projektien lisäksi ajattelin aktivoitua Titon ja Totinkin kanssa - ihan siis agilitytasolla asti. Woppaa, mikä maa, mikä valuutta?! Tänään sain tiedon, että meidät on hyväksytty uuteen seuraan. Sinne pääsen huomattavasti kätevämmin kuin aikaisempaan, joten josko tulisi kentällä pyörähdettyä vähän useammin. Tämä olisi toiveissa, mutta vielä en tiedä tarkemmin, minkälaiset mahdollisuudet omaan treenaamiseen on käytännössä. Ja joku tasokoekin täytyy käydä tekemässä. Se saattaa olla ihan viihdyttävä kokemus. Minulle riittää, että saadaan oikeus treenata itsenäisesti, eikä kukaan tule vaatimaan, että pitäisi mennä kurssille. Eeeen tahdo.

Katsotaan, kuinka käy!


maanantai 5. syyskuuta 2016

Go Exploring


Ai että, eilen käytiin mieltä lämmittävällä lenkillä. Pari tuntia peltoja, metsää ja lenkkipolkuja. Koirat olivat hurjan nätisti ja kuulolla, mikä piristi mieltä. Ihmeellistä persailua on ollut viime aikoina. Sellaista, että ei huvita ja "joo joo, älä jaksa". Nyt oltiin samalla kartalla ja puhuttiin samaa kieltä. Jatkettaisiinko vaikka näin, pojat?

Löydettiin myös tien alittava vesiputki, josta riitti iloa.



A photo posted by Tito & Totti (@totti_tito_) on

torstai 1. syyskuuta 2016

Pupun kohtaaminen videolla!

Tulin juuri kotiin omista treeneistä. Takana oli koulupäivä ja siellä meinasi kuppi keikahtaa nurin hennon turhautumisen johdosta. Onneksi treeneissä pääsi vetämään itsensä niin pahaan hikeen, että näkökenttää haittasi. Tiedättekö sellaisen itsensä piiputtamisen, ettei voi edes juoda vettä, koska pelkää oksentavansa heti perään? Tänään oli sellaiset treenit. Eli hyvät treenit!

Koiramaailman ulkopuolisen avautumisen jälkeen voin vihdoin näyttää ensimmäisen hataran videon PUPUN kohtaamisesta. Parisen iltaa sitten olin pellolla Titon ja Totin kanssa. Halusin kokeilla, pystyykö hämärässä saamaan mitään kuvaa aikaiseksi ja kuinka paljon kuva tärisee kävellessäni. Mutta lopulta kävikin niin, että edessä oli pupu. Tällä kertaa kaaaaukana eli muutama kymmentä metriä etäisyyttä koiriin. Mutta siellä se oli. Tai oikeastaan niitä oli kaksi. En ehtinyt mitään sanoa, koska koetin pitää koirat ruudulla ja samalla selvitä kompastumatta.

Ei mennyt kumpikaan koirista maahan. Totti ei välttämättä edes nähnyt pupu(j)a, vaan keskittyi enemmän Titoon. Tito sen sijaan pysähtyi ja katsoi, että: "Voihan rusakko! Siellähän on pupu! Oikea pupu! Kaksi oikeaa pupua!" Samalla, kun otin oikeaoppisesti ilmaa keuhkoihini voidakseni kajauttaa iltataivaalle kauneimman perkeleen, Tito kääntyi ja tuli varsin iloisena kertomaan, että siellä on pupu.

Usein Tito menee maihin pupun nähdessään, mutta tämä pysähtyminen ja luokse tuleminen oli minulle erittäin ok siihen nähden, että en ehtinyt pihahtaakaan. Parhautta ovat näiden tilanteiden jälkeiset hetket. Se, kun voimme jatkaa sinne pupujen suuntaan matkaa ja molemmat pojat jatkavat rentoina ilman jatkuvaa valmiustilaa. Niin monta vuotta meni Titon kanssa tämän asian kanssa tapellessa. Pupun nähtyään Tito oli loppulenkin aina kytkettynä. Se oli valmis lähtemään heti, kun silmä vältti. Käskyn alla käveli vieressä, mutta sen ajatus oli aina vain pupussa. Sen perään piti päästä. Oli päästävä haistamaan, minne se meni. Seurata hajua ja löytää se pupu jostain. Saada se sinkoamaan pusikosta. Ehkä se olisi tuolla. Tai tuolla. Tito teki syöksyjä pusikkoihin ja toivoi hartaasti saavansa pupun ilmestymään jostain. Nyt molemmat osaavat jatkaa lenkkiä rentoina ja kuuliaisina. Paitsi, jos on kamalan kuuma ja lähellä vettä. Silloin on vaikeaa. Erityisesti Totilla. Koska uimaan.

Tässä tuo hämärä ja tärisevä pupuvideo.


Ei voi tajuta

Käsittämätöntä, miten koirien mieltymykset ruokaan voivat muuttua. Tai ei, ovathan ne omatkin muuttuneet vuosien edetessä. Mutta siitä huolimatta muuttui hämmästykseni aivan holtittomaksi nauramiseksi, kun Kepo tarjosi kokeilumielessä vesimelonia Titolle eilen illalla. Totti kävi kerran nuolaisemassa vihreää hedelmää, mutta kävi sen jälkeen nukkumaan. Tito sen sijaan...noh...toivottavasti ei ole vaarallista.

Tito, joka ei nuorena ole koskenut mihinkään ravinnoksi kelpaavaan kuin vasta muutaman päivän paaston jälkeen.

Video, jonka Tito & Totti (@totti_tito_) julkaisi