Viime sunnuntaina kävimme ottamassa uutta kosketuspintaa agilityyn. Treenien loppuvaiheessa tulivat puheeksi kontaktit. Että missä vaiheessa ovat, mitä olemme tehneet ja miten jatkossa. Koetin siinä muistella ja totesin, että kokonaisena Tito on tehnyt A-estettä, mutta ei puomia tai keinua. Ja tuota A:takin sen muutaman kerran. Kaikille esteille on pohjia, mutta olen jättänyt leikit siihen.
Päätettiin katsoa, miltä keinu näyttää. Tito teki alkeishommia, jotka ovat sille tuttuja. Vaikeutettiin vähän ja katsottiin. Teki hyvin. Hurjan hyvin. Sitä ei kiinnostanut keinun keikahtelut tai räminät. Vaikeutettiin ja otettiin minun liikettä mukaan. Tito teki. Hyvin teki. Joka kerta.
Puhuttiin, mietittiin ja kokeiltiin. Hetken kuluttua Tito teki kokonaisen keinun. En edes tajunnut, että ohjaaja oli ottanut muurin palikat keinun alta pois ja este oli siinä sellaisena kuin sen kuuluu olla. Tito juoksi täysiä keinun päähän, pamautti sen alas ja jäi seisomaan oikealle paikalle. Kiljaisin ilosta ja hämmästyksestä. Se teki! Me teimme! Tätä on vältelty ja olin varma, että ehkä joskus hamassa tulevaisuudessa voidaan pohtia kokonaisen keinun tekemistä. Koska vahinkoja sattuu, kokeiltiin hommaa uusiksi. Lähdettiin kauempaa liikkeelle, leikkasin takaa, Tito juoksi edellä keinun ylös, pamautti alas ja jäi sinne odottamaan, että saavun paikalle. Pari uutta toistoa ja jokainen oli huikean hieno. Se teki juuri niin kuin olen aina toivonut ja uneksinut, mutta pelännyt, etten koskaan osaisi opettaa. Olin kuitenkin tehnyt tietämättäni niin hyvät pohjat, että Titolla oli jo kaikki työkalut valmiiseen suoritukseen. Tarvittiin vain vähän rennommaksi muuttunut ohjaaja ja kouluttaja, joka huomaamattani vei oikeaan suuntaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti