Käytiin kokeilemassa

Millähän sitä kuvailisi tämän päivän tasokoetta? Mielenkiintoinen? Hasardi? Huvittava? Viihdyttävä?

Se oli nimittäin semmonen homma, että meidän piti tehdä rataa. Hyppyjä, pari putkea, kepit ja keinu. Olisiko viitisentoista estettä ollut yhteensä. Katsoin sitä keinua ja keppejä erittäin huvittuneena ja sanoin heti kättelyssä, että noista me juostaan ohi eikä edes yritetä suoriutua oikeaoppisesti. Samalla sanoin, että pojat ovat tosiaan nähneet ihan oikeita esteitä kauan-kauan-kauan sitten. Ja Tottihan on ylipäätään ollut esteillä ... ööö ... ehkä 20 kertaa elämänsä aikana. Annan virhemarginaaliksi viisi kertaa kumpaankin suuntaan. Pakko oli heti selitellä. Hyvä, etten sanonut olevani itse väsynyt ja syöneeni liian vähän tänään ja kotonakin pitäisi siivota ja otin väärän pallon mukaan ja oikeasti ei osata mitään ja ehkä me ollaan väärässä paikassa ja moikka, me lähdetään heti.

Eipä siinä mitään. Ei yhtään harjoitushyppyä tai muuta alle, vaan koira suoraan lähtöviivalle. Aloitin Titosta luodakseni itselleni toivoa. Tito oli kummallisen tuntuinen käsissä. Se oli jotenkin enemmän kiinni kuin muistan sen koskaan olleen. Hyvä, ettei jalkoihini juossut, kun niin kyseli, että minne sitten. Tokasta esteestä meni ohi, sen jälkeen uudella yrittämällä hienosti homma kotiin. Unohdin putkijarrun yhdestä kohdasta, vaikka olin sitä suunnitellut. Mutta hei, unohdin minä pannankin Titolle kaulaan, joten sattuuhan näitä.

Sitten Totti. Vaikka olimme pihalla harjoitelleet kaksi edeltävää iltaa lähtöjä varmuuden vuoksi, se ei todellakaan pysynyt kentällä. Kummallista... NOT. En osannut turhautua tai olla tyytymätön. Onhan se makeeta, kun maailman eniten alkeissa olevalla koiralla on aivan sairas palo esteille, vaikkei ole nähnyt niitä melkein pariin vuoteen. Jotain tein pentuna Totin kanssa oikein tämän lajin suhteen.

Kun viitisen yritystä oli takana ja Totti aina singonnut omia aikojaan liikkeelle, pyysin kouluttajaa pitämään pannasta kiinni. Meditoin hetken ja Totti matkaan. Kuin nuoli se oli jo kaahannut ties minne ennen kuin ehdin sen kummemmin mitään tehdä. Uusi yritys ja huhhuh, ei tarvitse tuota koiraa odotella. Se sinkoaa aivan järjetöntä vauhtia.

Kouluttaja ihastuikin Tottiin ja sanoin, että hän saa ihan koska vain kokeilla vaikka kumpaakin ohjata, jos tahtoo. Siitä hän innostui ja minä hihittelin mielessäni, että meidän "tasolla" ei ole mitään menetettävää ja eiköhän tuo 20 vuotta lajin parissa puuhannut ihminen selviä poikien kanssa.

Meidän vuoron jälkeen kävin kokeilemassa kentän laidalla olevan A-esteen ihan vain varmuuden vuoksi. Tito oli heti tekemässä juoksaria, koska se teki niitä viimeksi, kun estettä joskus treenattiin. Kokeiltiin nokkimistakin ja senhän tuo tunnollinen poika osaa.

Totti sinkosi ylös, vaikka vasta lähestyttiin estettä. Juu, sehän on sen mennyt yli alusta loppuun ehkä viitisen kertaa elämänsä aikana, koska joskus halusin testata, pelkääkö se sitä lähtökohtaisesti. No, ei helvetissä pelkää. Totti hoiti myös nokkimiset tunnollisesti. On ne mainioita. Rakastan.

Vielä on vähän epäselvää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Päälimmäisenä kuitenkin ajatus, että oli superia käydä pitkästä aikaa kentällä.