Koiramaailman ulkopuolisen avautumisen jälkeen voin vihdoin näyttää ensimmäisen hataran videon PUPUN kohtaamisesta. Parisen iltaa sitten olin pellolla Titon ja Totin kanssa. Halusin kokeilla, pystyykö hämärässä saamaan mitään kuvaa aikaiseksi ja kuinka paljon kuva tärisee kävellessäni. Mutta lopulta kävikin niin, että edessä oli pupu. Tällä kertaa kaaaaukana eli muutama kymmentä metriä etäisyyttä koiriin. Mutta siellä se oli. Tai oikeastaan niitä oli kaksi. En ehtinyt mitään sanoa, koska koetin pitää koirat ruudulla ja samalla selvitä kompastumatta.
Ei mennyt kumpikaan koirista maahan. Totti ei välttämättä edes nähnyt pupu(j)a, vaan keskittyi enemmän Titoon. Tito sen sijaan pysähtyi ja katsoi, että: "Voihan rusakko! Siellähän on pupu! Oikea pupu! Kaksi oikeaa pupua!" Samalla, kun otin oikeaoppisesti ilmaa keuhkoihini voidakseni kajauttaa iltataivaalle kauneimman perkeleen, Tito kääntyi ja tuli varsin iloisena kertomaan, että siellä on pupu.
Usein Tito menee maihin pupun nähdessään, mutta tämä pysähtyminen ja luokse tuleminen oli minulle erittäin ok siihen nähden, että en ehtinyt pihahtaakaan. Parhautta ovat näiden tilanteiden jälkeiset hetket. Se, kun voimme jatkaa sinne pupujen suuntaan matkaa ja molemmat pojat jatkavat rentoina ilman jatkuvaa valmiustilaa. Niin monta vuotta meni Titon kanssa tämän asian kanssa tapellessa. Pupun nähtyään Tito oli loppulenkin aina kytkettynä. Se oli valmis lähtemään heti, kun silmä vältti. Käskyn alla käveli vieressä, mutta sen ajatus oli aina vain pupussa. Sen perään piti päästä. Oli päästävä haistamaan, minne se meni. Seurata hajua ja löytää se pupu jostain. Saada se sinkoamaan pusikosta. Ehkä se olisi tuolla. Tai tuolla. Tito teki syöksyjä pusikkoihin ja toivoi hartaasti saavansa pupun ilmestymään jostain. Nyt molemmat osaavat jatkaa lenkkiä rentoina ja kuuliaisina. Paitsi, jos on kamalan kuuma ja lähellä vettä. Silloin on vaikeaa. Erityisesti Totilla. Koska uimaan.
Tässä tuo hämärä ja tärisevä pupuvideo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti