Käytiin koirapuistossa

Tito on käynyt ehkä kerran koirapuistossa niin, että siellä on ollut toinenkin koira. Muistaakseni kaverin koira, jota ei voinut muualla pitää vapaana karkaamisvaaran vuoksi. Sen lisäksi Tito on käynyt tyhjässä koirapuistossa ihan pienenä harjoittelemassa hajuilta luoksetuloa ja luoksetuloa muutenkin, koska halusin haastaa pikkuista. En muista, onko Totti joskus harjoitellut vastaavaa tai ollut koirapuistossa muutenkaan. Veikkaisin, ettei ole.

Koirapuistot ovat kamalia. Ei niissä käy, jos haluaa pitää omasta tai koiriensa täysjärkisyydestä huolta. Syitä, miksi en halua käydä koirapuistoissa ovat esimerkiksi:

• Muiden koirien omistajat eivät ole kiinnostuneita omien koiriensa käyttäytymisestä. Koirat päästetään vapaaksi ja sen jälkeen koirat saavat tehdä mitä huvittaa. Koirien käyttäytymiseen puututaan mahdollisesti vasta sitten, jos syntyy isoja tappeluja. Kuitenkaan koirien väliseen muuhun kommunikointiin ei puututa.
• Muut koirat eivät osaa puhua "koiraa". Eivät siis ymmärrä toisten koirien eleitä ja ovat mahdollisesti epäreiluja. Ihan niin kuin ihmistenkin välillä, kommunikointitaidot ovat tärkeitä.
• Omat hermoni eivät kestä, jos näen puistoon tuotavan koiran, joka ei ole sinne soveltuva tai valmis. Pelokkaita koiria, jotka tuodaan sosialistumaan ja rohkaistumaan. En halua yksinkertaisesti nähdä sitä, miten pelokkaita koiria usutetaan leikkimään muiden koirien kanssa ja jos ne hakevat turvaan omistajansa luokse, omistaja siirtyy pois ja kehottaa mennä leikkimään.

Ei, en vain pysty...

Tänään kävi sitten se poikkeus säännöstä. Olin ulkona Titon ja Totin kanssa läheisillä "pelloilla" eli aukeilla nurmikentillä. Mitä ne ovat? Niittyjä? Vastaan tuli airedalenterrieri, jonka omistaja lähes kantoi koiran ohitsemme, koska koira vain rähisi ja meinasi vetää omistajansa perässään meidän luokse.

Olimme sivuuttamassa isoa koirapuistoa, kun näin puistossa kauniin valkoisen koiran. Koiran elekieli näytti minun silmääni hyvältä. Se oli levollinen, ei yli-innokas eikä liian valpas. Sellainen hillitty. Ilmeisesti en katsonut koiraa kovin huomaamattomasti, koska koiran omistaja huikkasi, että kyllä puistoon saisi tulla. Hetken kävin taistelua pääni sisällä. "Tuonne puistoonko? KOIRApuistoon? Minun koirat koirapuistoon?!" 

Olimme sopivasti vastakkaisella puolella kuin koirapuiston portti, joten lähestyin ensin vain puistoa. Huikkasin pojille, jotka olivat totutusti vapaana, että tulisivat mukaani. Seurailin samalla, miten ne ja valkoinen koira kommunikoivat puiston aidan läpi. Hyvinhän ne. Kaikki kolme olivat kiinnostuneita toisistaan, mutta mitään ylimitoitettuja eleitä ei näkynyt. Tito heilutti innoissaan häntäänsä ja teki leikkiinkutsuja. Totti haisteli valkoista, nosti häntäänsä ja merkkasi. Tottihan ei lähtökohtaisesti ole sitä mieltä, että muiden koirien olemassaolo olisi jotenkin oikeutettua. Siitä huolimatta se osasi olla kiinnostunut ja utelias ilman sellaisia eleitä, jotka olisivat sinetöineet päätökseni puiston hylkäämisen suhteen.

Joten me menimme puistoon. Husky odotti kiltisti puistossa, kun Tito ja Totti istuivat portilla odottamassa lupaa lähteä leikkimään. Ja sitten oli kolme koiraa leikkimässä. Haistelua, merkkailua, juoksemista, pientä nujakointia ja lisää hölköttelyä ympäriinsä. Löysin omistajan kanssa yhteisen sävelen ja selvisi, että myös huskyn omistaja on tarkka koiransa leikkikavereista. Hän yleensä lähteekin puistoista, jos sinne on tulossa muita. Enkä yhtään ihmetellyt. Niin kultainen oli valkoisen luonne. Viehkeä ja lempeä – unohtamatta kuitenkaan 9-kuukautisen nuoren koiran leikkisyyttä.

Puistoon tuli kolmaskin ihminen sekarotuisen koiran kanssa ja lopulta vielä iso, komea collie. Seurasin koiria ja puutuinmuutaman kerran, kun Tito tai Totti oli liian innokas. Esimerkiksi sekarotuinen ei osannut oikein sanoa Totille, ettei ollut valmis vielä treffeille. Totti taas olisi halunnut suoraan alttarille. Totti olisi halunnut hirveästi olla lähellä, mutta minä tylsänä omistajan luin sekarotuisen eleitä ja puutuin liian innokkaan sulhon liehittelyihin, jos ne eivät silmääni miellyttäneet. Koska koen sen vastuukseni. Tito puolestaan halusi käydä keskustelua ison collien kanssa siitä, kumpi onkaan komeampi. Tito yritti ensin olla kovasti komea ja iso, mutta minkäs tuo rimppakinttu voi ison collien kaulukselle ja peitteelle. Kruunajaiset olivat nopeasti ohitse ja Tito nöyrtyi heti puiston toiseksi komeimmaksi koiraksi. Reippaan tunnin jälkeen puistoa alkoi lähestyä nainen, jonka kahden koiran elekieli oli sellaista, että äkkiä karkuun. Me poistuimme huskynaisen kanssa ja annoimme rähiseviä ja kiskovia koiriaan kaulapannoista kiinni pitelevän naisen mennä puistoon. Ettei vain jäisi liian ruusuinen kuva koirapuistoista...

Oli siinä ajatustyötä kerrakseen. Minä, joka niin tarkkaan valitsee koiriensa leikkikaverit, olin vienyt koirani koirapuistoon. En tyhjään, vaan sellaiseen, jossa oli koiria. Muita koiria. Vieraita koiria. Kolme vierasta koiraa. Huhhuh... Eipä tarvitse enää viedä. Vähän niin kuin agilityssa. Viralliset kisat on nyt käyty. Niin eihän me nyt uudestaan! Pitää lopettaa huipulla. Myös koirapuistoilu.