Vähän erilainen joulu

Ensiksikin - joulusta ei ole kuvia, koska olen maannut vaakatasossa koko joulun. Aattona heräsin pahaan kurkkukipuun ja siitä lähti hienosti joulu käyntiin. Kampesin itseni ja koirat saareen, missä aloitin hyvän hengen luomisen painumalla nukkumaan. Pienet päikkärit venyivät viiteen tuntiin, jona aikana muut tekivät ruoat ja laittoivat kaiken valmiiksi. Sen jälkeen kuokin syömään, jonka jälkeen oli lahjojen vuoro. Titokin haki pari pakettia kuusen alta, mutta yhdessä lahjassa oli niin ohut paperi, että se meni muusiksi Titon kuolassa. Mitä pienistä.

Tito oli innoissaan kaikesta paperista ja pahvista, mitä sai repiä silpuksi. Totti vuorostaan hullaantui nauhoista, joita oli joka puolella. Lopulta tilanne oli se, että jos Totti oli väärässä paikassa, saattoi vain vetää jostain juhlanarusta ja yksi sekasotkuinen panda raahautui sen perässä. Kätevää! Pojat eivät saaneet omia lahjoja, koska se ei olisi mitenkään poikkeavaa. Kiikuttelen kotiin jatkuvasti jotain uutta koirille, joten eiköhän ne pärjää.

Joulupäiväaamuna heräsin siihen, että siskoni ja hänen poikaystävänsä hellivät Titoa, joka oli ryöminyt meidän siskonpedille. Tito oli varsin tyytyväisen näköinen tilanteeseen. Heitin koirat ulos ja olo oli verrattavissa zombieen. Laahustin vain poikien perässä, kun ne kirmasivat pitkin metsiä. Saivat olla samaan aikaan vapaana, koska alusta oli niin pehmeää, että ajattelin Totin selviävän hengissä kaikista pudotuksista ja törmäyksistä. Se ihan oikeasti juoksee välillä päin puskia ja puita niin, että matka tyssää tasan siihen.

Usein minulla on siis metsissä, pelloilla ja muilla mailla vain toinen koirista vapaana kerrallaan. Toveja saavat juosta tietysti yhdessäkin. Tämä ihan siksi, että Totti on tasan niin urpo, että juoksee, vaikkei ehkä jaksaisi. Se ei myöskään katso enää eteensä vaan juoksee kielekkeiltä alas ja niin vain rytisee ja kolisee pieni horror collie. Pojat juoksivat ylös ja alas kallioita, mättäiltä mättäille ja uudestaan, uudestaan.

Joulupäivä meni vähän sumussa. Muistan syöneeni ja pelanneeni sjoelea eli yhtä hollantilaista peliä. Pojille, erityisesti Titolle, tuo peli on aivan älyttömän vaikea kestää. Tässä klippi, jossa selitetään pelin kulku ja ehkä joku voi kuvitella kahdet silmäparit tuohon laatikon reunalle tarkkailemaan pelin kulkua. Alussa pojat pysyvät ihan hyvin nahoissaan, mutta kun porteille alkaa muodostua sulkua ja syöttöihin tarvitaan enemmän voimaa, alkaa Titon kantti pettää. Titolta ei jäänyt mikään peli missaamatta, koska heti ensimmäisen työnnön liukuessa Titolle tuli kiire, missä ikinä olikin sitä ennen. Ja taas se nökötti laatikon vieressä tarkkailemassa pelin kuklkua. Vaikeinta Titon oli seurata peliä lähtöalueelta. Toinen pääty oli paljon helpompi, koska siellä kiekot tulivat kohti. Noh, tätä peliä nyt kuitenkin pelattiin koko joulun ajan, koska saimme aikaisemman pelimme tilalle uuden Hollannin kisajärjestön hyväksymän sjoellaatikon. Ah, oli nautinto pelata tällä uudella laatikolla.

Sitten tuli ilta ja kävin viemässä koiria ulos. En löytänyt toista valoa koirille, joten laitoin vain Titolle. Totti on helpompi nähdä hämärässä, koska siinä on enemmän valkoista eikä se liiku (vielä) ihan niin nopeasti kuin Tito. Jossain vaiheessa koirat olivat turhan kaukana yhdellä polulla ja menin polun viereen puun taakse piiloon. Koirille tuli paniikki, jopa Titolle. Minä hieroin omahyväisenä käsiäni, että siitäs saitte hölmöt. Pojat pinkoivat Tito etunenässä ohitseni sellaista vauhtia, että päätä huimasi. Ja sitten... Oi voi... Sitten kuului sellaista kirkumisulvontahuutoa, mitä en ole vähään aikaan kuullut. Olen ollut vieressä, kun Rami on tappanut supikoiraa ja se huuto ei ole mitään tähän eiliseen verrattuna. Tämä työntyi kaikkialle sisääni ja en voinut kuin lähteä poikien perään. Totti juoksi kirkuen luokseni ja Tito tuli perässä - pää painuksissa. Otin kiljuvan pennun syliini ja se vaan jatkoi ja jatkoi. Tässä vaiheessa isä juoksi jo sisältä ulos ja huusi metsään, että mitä on tapahtunut. Huuto oli niin kovaa, että se kantautui metsästä peltojen yli sisälle asti.

Isä tuli taskulampun kanssa luoksemme ja tässä vaiheessa Totti vain vinkui enää. Kävin koiran niin perusteellisesti läpi kuin vain osasin. Laskin sen maahan, mutta se vain tuijotti kauhuissaan Titoa. Kun Tito liikkui, Totti kiljaisi. Kun Tito liikkui Tottia kohti, Totti painautui kiinni jalkoihin. En tiedä, mitä tapahtui, mutta veikkaan, että Tito, joka juoksi siellä etunenässä, tajusi jossain vaiheessa, että nyt meni vikaan. Se on kääntynyt ja lähtenyt tykittämään takaisin pientä metsäpolkua. Totilla ei ollut valoa, eikä Tito ole nähnyt sitä pimeässä. Koska Totti on erittäin vahvalla silmällä varustettu kaheli, se on seissyt polulla päättäväisenä ja ajatellut, ettei liiku tuumaakaan. Ja kaboom, se on ollut törmäys.

Totti ei aristanut mitään paikkaa, joten lähdimme kävelemään. Otin Titon kiinni, jotta meno vähän rauhoittuisi. Lähdimme kävelemään ja tovin käveltyämme tajusin, ettei Tottia ollut missään. Minulla oli isän antama taskulamppu, jolla valaisin koko pitkän polun. Ei pentua. Huolestuin suunniltani ja meinasin alkaa itkeä siltä seisomalta. Lähdin nopeasti takaisin ja löytyihän se pentu lopulta. Kyhjötti kiviaidan vieressä mättäiden välissä niin pienenä kuin osasi. Sidoin Titon taluttimen vyötärölleni ja nostin Totin syliini. Mitä jos sitä oikeasti sattui pahasti? Lähdettiin kotiin ja tultuamme perille laskin pennun maahan. Se käveli täysin normaalisti. Mutta kiersi Titon kaukaa. Sisällä annoin pojille ruokaa ja vein Totin omaan yksiöönsä nukkumaan. Jos sitä sattui, sen olisi parempi nyt vain nukkua. Ja sen jälkeen näkisi ehkä paremmin, mistä on kyse.
Herättyään Totti oli kuitenkin aivan oma itsensä ja se halusi painia Titon kanssa. Rajoitin kuitenkin leikkejä, koska jotain siellä metsässä tapahtui.

Tänään aamulla pojat juoksivat taas pitkin metsää. Totti näytti olevan edelleen entisensä. Titolle ehti tulla kuumakin ja se kävi yhdessä lammikossa makoilemassa. Sitten se nousi lammikosta ja tuli takaisin tielle, jolla seisoin. Tito näytti kuitenkin hassulta. Vähän samanlaiselta kuin jos se päättäisi olla tulematta autoon tai laiturille. Jätin sen sinne seisomaan ja menin Totin kanssa kotiin. Tito tuli perässä. Kuivasin pojat ja sitten... Oi voi... Verta lattialla, verta pyyhkeessä. C'mon! Titolla etutassussa ison anturan sivu repeytynyt pois. Onneksi sivusta eli se ei olisi suorassa kosketuksessa maahan. Kuivasin hyvin ja vein pojat nukkumaan. Nukuin itsekin lisää samalla.

Päivä meni aivastellessa, lattialla ja sohvalla maatessa sekä wc-paperiin räkiessä. Pojat nukkuivat välillä, söivät luita, tutustuivat kissoihin (Totti) ja saivat kuonoon kissoilta (Tito). Kunnes kaiken keskeytti sama järkyttävä huuto kuin edellisenä iltana. Kesken poikien leikin Totti alkoi taas kirkua. Myöhemmin tämä tapahtui vielä uudestaan leikin tiimellyksessä. Neljäs ulahdus tuli, kun isä astui Totin tassun päälle. Nyt seuraavat viikot otetaan niin rauhallisesti, ettei tosikaan. Aion seurata Tottia kuin haukka ja vien varmaan keväällä välikuviin ellei se sitä ennen tapahdu jotain. Ja Titon mennessä tammikuussa osteopaatille Totti pääsee mukaan. Tottuu siinä perusteelliseen käsittelyynkin samalla.

Että sellainen joulu meillä!
Mutta jotain positiivistakin. Totti on mennyt ja tullut veneeseen itse. Samaten laiturille. Aikaisemmin ei ole oikein voinut, kun on Totti on ollut liian pieni. Veneessä alkaa näkyä jo pieniä nauttimisen elkeitäkin. Pimeässä heittelevä vene ei ole ollut Totin lemppari aikaisemmin. Miksi me menemme saareen aina, kun on kamala sää?! Autossa puklasi saareen mennessä, mutta tänään vain kuolasi, kun tultiin takaisin. Vaikka oli päivän aikana syönyt napsuja, lihoja, luita ja kävi se pellon laidalla tonkimassa kompostinkin. Autoon tulee alun pyristelyn jälkeen reippaasti. Se pistää siis ensin hanttiin, mutta huomaa melkein heti, että ei se oikein auta ja kiipeää autoon ihan itse.

Veljeni näki Totin ensimmäistä kertaa ja rakastui siihen. Se halusi koko ajan olla Totin kanssa ja siinähän oli. Isä sai kaikkien aikojen herätyksensä, kun nostin Totin vanhempien sänkyyn. Oli vähän märkä herätys, kun Totti tajusi, että isä oli peiton alla. Isä haluaisi niin kovasti taas koiran. Eikä sekään voi pitää näppejään erossa näistä kahdesta. Jännä juttu, miten miehet pehmenevät parin karvakorvan edessä. Isä käy siis joka kerta silittämässä poikia, kun kävelee niiden ohi. Ja lenkillä isä saa suuretilot siitä, jos pojat juoksevat sen jalkojen välistä. Onneksi osaan itse ottaa jo rennommin ja olen itsekin onnellinen siitä, kun perheen miehet hellivät koiria. Kolme vuotta sitten kielsin tuollaisen touhun. Olihan se kaikin tavoin väärin koskea koiraan ilman lupaa...

Yöt pojat olivat aivan hiljaa, mistä siskonikin oli kiitollinen. Hän ei voi sietää tuhinaa, ininää saati jotain lattian kaivamista tms. Nyt ei kuulunut pihaustakaan öisin!

Totti osasi saaressa myös kaiken sen, minkä kotonakin. Aivan käsittämätön yleistämistaito tällä juniorilla. Osasi siis myös pissata sisälle...

Kaiken kaikkiaan meillä oli tunnelmaltaan lämmin joulu, vaikka se itseltäni menikin peittoihin hautautuneena. Lihaksiani särkee niin kuin aina ollessani kipeä ja pää on edelleen puurossa. Painun siis pehkuihin ja toivon parempaa huomista.

Ja kohta tuleek uusi vuosi ali voidaan katsoa, miten tänä vuonna kävi. Tai ei ehkä tarvitsekaan, koska mikään ei mennyt niin kuin suunnittelin!