Winter Games

Ihan hitusen alkaa tämä blogi muistuttaa kuvablogia. Johtunee siitä, että talviloimailuni on tarkoittanut arjesta poikkeavia tapahtumia, kuten ihmishoitolasta, iltamia naapureiden kanssa, elokuvailtaa, kauan kaivattuja pitkiä lenkkejä muutenkin kuin kelkan kyydissä ja nyt viikonloppuna kotikotona eli saaressa aikaa viettämistä.

Keskiviikkona Tito pääsi juoksemaan jäälle pariksi tunniksi, torstaina menimme vielä pidemmälle ja olimme reippaasti yli kolme tuntia ulkosalla. Perjantaina ulkoilua kertyi helposti yli viisi tuntia, sisältäen kelkkailua, tokoaskartelua, ympäriajoa puistossa ja hyvää seuraa. Perjantai-iltana Tito sai juosta moottorikelkan vieressä saareen, ja kaikesta muutaman päivän juoksemisesta huolimatta kelkan mittari näytti rahtua vaille 40 km/h. Kovaa meni, vaikka alusta ei ollutkaan paras mahdollinen. Jäällä juoksutan mieluiten niin, että Tito saa juosta useamman kerran ajetulla tiellä.

Tänään kävimme katsomassa eteläpuolella merta, joka kylpi auringossa. Mikäs siinä kuivalla kalliolla istuessa ja liplattavaa merta katsellessa. Törmättiin kalliolla "naapuriin" ja rupateltiin siinä tovi. Sain häneltä kelkkakyydin omaan lahteen, ja taas pääsi Tito juoksemaan. Kuski meinasi ensin mennä ihan hissukseen, mutta tajusi pian, että kaasua pitää painaa, koska Tito menee jo.

Kävelimme lahdesta kotiin ja päätin saman tien jatkaa metsään, koska sinne oli tamppautunut hyvä tie. Tito pääsi siis hyvin jäähdyttelemään ennen sisälle menemistä. Kotona venyttelyjä, verkkoloimi niskaan ja ruokaa. Meinasi suu loksahtaa auki, kun koira soi kertaheitolla 250 gramma Murren Kanakasvismixiä. Tito syö yleensä huonosti ja vihaa kasviksia. Tämä sattui kuitenkin olemaan ainoa pötkö vanhempieni pakkasessa, joten sillä mentiin. Pari tuntia koiralle unta palloon ja sitten huomasin ilta-auringon taloa ympäröivien puiden oksissa. Avaimet mukaan ja ulos. Pakko oli päästä juoksuttamaan Titoa vielä auringossa.

Jäällä oli viiltävän kylmää, eikä kuvien ottaminen ollut kovin helppoa. Ajoin oikealla kädellä, pidin kameraa vasemman reiteni päällä ja yritin osoittaa sillä Titoa, joka juoksi vieressä. Laukaisijaa painoin rukkaset kädessä, mikä ei myöskään ollut helppoa. Suurimman osan ajasta en ollut edes varma, painoinko nappia vai en. Rukkaset kädessä en nimittäin tuntenut nappia ollenkaan.

Jäällä ei ole onneksi suurta törmäysvaaraa, mutta siitä huolimatta onnistuin, hupsista vain, ajamaan 30 cm päästä reimarista. Minulla oli katse koiraan ja yht'äkkiä reimari humahtaa naamani ohi. Onneksi ei sattunut mitään, koska kokemusta on siitä, miltä käden osuminen reimariin veneen kyydistä tuntuu. Sattuu aivan silmittömästi, vaikkei vauhti olisi kovakaan.

Tito on muutamasta kerrasta oppinut, mitä tehdään, kun kaasua painetaan ja moottori jylisee kovempaa - silloin juostaan lujaa! Tänään kuulin koirastani aivan vieraita ääniä, kun olin lähdössä ajamaan. Tito ulvahteli. Ei haukkunut tai vinkunut, se ulvahteli. Tämä sai minut nauramaan aivan hysteerisesti, mutta päätin, että ulvahtelulla ei lähdetä liikkeelle. Tito sai ulvahtaa juoksuluvan saatuaan, mutta odottaessa pitää olla hiljaa. Huomenna se varmaan jo räkii naamalleni, että olisi aika mennä.

Viime talvena Tito juoksi kelkan vieressä vain pari kertaa, ja tänäkin vuonna kertoja on ehkä kymmenisen kappaletta. Se alkaa hyvin jo ymmärtää, että nokka suunnataan eteen ja voi keskittyä vain juoksemiseen. Tajusin tänään, että tässä ulkoilutavassa etuna on juuri se juoksemiseen keskittyminen. Ei tarvitse miettiä, missä leikkikaveri on tai iskeekö joku puskan takaa kylkeen. Toisaalta koira pääsee juoksemaan pitkiä matkoja kovaa, minkä mahdollistaminen on muuten lähes mahdotonta. Itselle ei tule ainakaan ihan heti mieleen muita tapoja. Vieheen perässä juokseminenkin perustuu tasan saalisviettiin. Toki voi olla, että Tito ajattelee saalistavansa vieressä kiitävää kelkkaa, mutta aika huono saalistaja, kun ei viitsi kohdettaan edes vilkaista... Joka tapauksessa tässä on kuvasatoa tältä päivältä.