"Poikia on vaikea ymmärtää." - Niiskuneiti

Torstaina lähdin töiden jälkeen Titon kanssa sparkkailemaan ja nauttimaan ihanan raikkaasta ilmasta. Pimeä oli jo laskeutunut, mutta Vantaanjoen varsi oli hyvin valaistu. Matka taittui ja nautin kohinasta jalasten alla. Tovin jälkeen aloin miettiä tarkemmin sijaintiani ja totesin olevani Tammistossa. Olisin halunnut mennä joen toista puolta takaisin kotiin, mutta ylityspaikkoja ei ollut ihan lähellä. Jostain syystä joen päällä oleva jää tuntuu kammottavalta ajatukselta, vaikka voin kävellä meren jäällä parinkymmenen metrin päässä sulasta. En siis uskaltanut mennä jään yli toiselle puolelle.

Samaa reittiä siis takaisin. Tito piti laukan hyvin koko matkan. Lopussa meinasi tiputtaa raviin, mutta käskystä nosti laukkaan ja piti sen loppupysäytykseen asti. Yhteensä noin 16 km:n matkalla tuli vain pari hiihtäjää vastaan, mikä tuntui käsittämättömältä. Olisin odottanut tungosta iltaladulle.

Ensimmäistä kertaa pienen sparkkailu-uramme aikana törmäsimme ihmisten lisäksi kahteen jänikseen. Ensimmäinen singahti alle kymmenen metrin päästä Titon kuonon edestä heti lähdön jälkeen. Paniikin sijaan sain suustani iloisen kutsun ja hämmästyin, kun Tito kääntyi heti luokseni. Se näki juuri kuononsa edessä jäniksen ja kääntyi siitä huolimatta tulemaan takaisin. Juokseeko se laput silmillä? Selittäisi Titon väistämishaluttomuuden... Lähetin Titon palkkauksen jälkeen uudestaan liikkeelle ja hämmästyin taas, koska Tito lähti kuin jänistä ei olisi koskaan ollutkaan. Ei epäröinyt lainkaan tai hidastellu kohdassa, josta jänis oli äsken loikkinut.

Toinen pitkäkoipi juoksi Tammiston lähellä joen jäällä. Menimme ihan rannassa ja Tito näki jäniksen. Koska Tito selvästi bongasi vieressä juoksevan koikkaloikan, annoin käskyn jatkaa eteenpäin. Tito luopui jänispaistihaaveistaan ja jatkoi juoksuaan latua pitkin. Meillä on yleensä vähän hermoja raastavampia kohtaamisia pupujen kanssa ja siksi nämä tapaamiset olivat hyvin tervetulleita.

Tähän mennessä pisimmän sparkkailun jälkeen Tito jopa söi, mikä ei edelleenkään ole itsestäänselvyys. Sinne menivät lihat lisineen. Uni maistui karvakorvalle hyvin, mutta olisin odottanut sen nukkuvan aamulla pidempään. Sen sijaan koiruus oli valmiina vaikka maratonille heti aamusta. Sai tyytyä aika paljon vähempään. Perjantai ei mennyt kuitenkaan täysin unessa, koska Tia sai illalla aikaan äkkilähdön Ojankoon. Edelliset liitelyt teimme viimeksi kolmisen kuukautta sitten ja tauosta huolimatta Tito tuntui kädessä samalta kuin ennenkin - hyvältä ja ohjautuvalta. En tehnyt mitään suuren suurta ohjaustekniikkahärdelliä. Lähinnä puuhastelin kahden hypyn ja putken kanssa. Kokeilin paria uutta "näin tämmösen kisoissa"-ohjausta ja nehän sujuivat ja tuntuivat hauskoilta. Viikon kuluttua päästään Akatemialle ja ajattelin jalostaa näitä meille uusia ohjauksia muille esteille ja vaikeampiin estesijoitteluihin.

Olin ensimmäistä kertaa aksaamassa Ojangon hallissa ja pohja tuntui omaan tossuun turhan kovalta, koska tällä selällä juostaan mieluiten vähän pehmeämmällä alustalla. Seuraavalla kerralla pitää tehdä ensin suunnitellut ohjaukset ilman koiraa ja keskittyä askellukseen. Olen harjoitellut jo pari kuukautta oikeaa juoksutapaa, mutta kun koira tulee mukaan kuvioihin, kaikki opittu katoaa räpylöistä.

Tito haukahti pari yksittäistä haukahdusta joissain väleissä vuoroaan odotellessa, mutta oli muuten laidalla hyvin. Yritin muistaa käydä palkkaamassa sitä, kun odotti rauhallisesti, mutta tätä pitää tehdä jatkossa vielä enemmän. Saa se valpas olla, mutta pari haukahdusta on minulle jo nou nou.

Tänään vuorossa oli koiraohjelman kuvaukset Hyvinkäällä ja tien päälle lähdettiin heti aamusta. Automatkalla Titon viereisessä häkissä oli hiskinarttu, joka ulvoi ja jodlasi koko matkan ajan korvia huumaavasti. Tito ei onneksi yhtynyt tähän, vaan makasi omassa häkissään hiljaa. Jonkin verran kuolasi eli huono olo taisi olla.

Kuvauspaikalla oli paljon kiihkeitä koiria - riiseneitä, seisojia ja hiskejä suurimmaksi osaksi. Olin mukana kuvaamassa koirien talviurheilua - erityisesti sparkkailua ja sen aloittamista.

Joskus tulee sellainen olo, että voi luottaa koiraansa täysin. Tänään luotin Titoon kuin suomalaiseen peruskallioon. Vaikka puikkelehdimme vauhkojen koirien välistä, tiesin Titon tulevan vieressä ilman ongelmia. Jättäessäni sen useaan paikkaan hankeen vapaana makaamaan, tiesin sen pysyvän, vaikka vierestä lähti kiihkeitä koiria vauhdilla ohi suhahtaen. Se kuunteli jokaista sanaa ja teki kaiken niin kuin halusin. Keskittyi temppuihin kaiken hulinan keskellä ja jolkotteli vieressäni vapaana muiden ohi. Tästä tuli niin hyvä olo, että muuten hektiseltä tuntunut viikko jäi kauas taakse.

Ennen meidän osiota kävin potkuttelun ammattilaisen, Kai Immosen, kanssa potkimassa lenkin kahdestaan ilman koiria. Kaitsulla on mm. maailmanennätys Kickbikella 400 m:n matkalta. Hän on voittanut sitä ja tätä, minkä huomasi varmoista otteista ja hyvistä vastauksista kaikkeen, mitä satuin kysymään. Siinä potkutellessa kyselin mm. koirien treenaamisesta. Sain yllätyksekseni kuulla, että sprinttikoirilla mennään yleensä hyvin lyhyitä matkoja varsinaista vetoa. Treenattavat matkat ovat ihan muutamia kilometrejä, joiden lisäksi tehdään vielä lyhyempiä pätkiä. Koiralle luodaan kuva, että vedettäessä mennään aina täysiä. Sen vuoksi varsinaista kuntoa kasvatetaan vapaana juoksuttamalla ja mäkitreeniä tekemällä. Eikä ole kuulemma reilua antaa koiran juosta 16 km niin, että potkija auttaa vain ylämäissä. Hupsista...

Kuvaukset menivät hyvin ja olin tuosta nyt vieressäni nukkuvasta otuksesta jälleen iloisesti yllättynyt. Päälle kumartunut vieras mies, joka räpelsi valjaiden ja muun kanssa, ei saanut Titon ilmettä värähtämäänkään. Naamaan tungettu iso kamerakaan ei haitannut. Ehkä Tito totesi päässeensä vihdoin tekemään sitä, mitä on aina halunnut tehdä. Onhan se nyt hyvän tähden viihdyttävä koira! Tito viihdytti vielä lopuksi muutamalla tempulla. Kun paikalla on nuoria, niin kuin tänään, näytän mielelläni temppuja. En tee sitä röyhistelläkseni rintaani. Toivon vain salaa, että joku innostuisi opettamaan koiralleen temppuja, jos näkee jonkun muun tekevän niitä. Paikalla olleet koirat eivät käytännössä tuntuneet osaavan muuta kuin vetää, haukkua ja vetää. Jos joku muista koiranomistajista sai edes pienen ajatuksen opettaa koiralleen jotain uutta, koen onnistuneeni salajuonessani.

Muutama erittäin onnistunut päivä takana ja olen intoa täynnä. Mitä seuraavaksi?