Koiran ollessa pentu, sitä palkitaan lähes aina luoksetulosta. Koira kasvaa ja jossain vaiheessa palkitseminen jää vähitellen harvemmaksi niin, että se pian unohtuu kokonaan. Kyllähän se tulee luokse - aina tullut. Yksi päivä koira ei tulekaan, vaikka tilanne ei ole järin kummallinen. Käsky toistetaan, otteita kovennetaan, ääntä korotetaan tai käskyn "selventämiseksi" sanotaan tutun Tänne! sijaan Nyt heti tänne! On se nyt kumma, kun ei sana kuulu.
Toiselle koiralle opetaan sivulletulo. Ohjataan namilla ja käsillä, käytetään kosketuskeppiä ja sheippaillaan. Onnistumisia tulee ja koira tuntuu tajuavan. Kotosalla menee kuin vettä vain. Pihallakin, kun koira tajuaa, mitä ollaan tekemässä. Mennään koulutuskentälle ja nyt se on sitten osattava. Käsketään, mitään ei tapahdu ja on se nyt taas kumma. Juurihan tätä eilen opeteltiin. Hihna kaulaan ja kyllähän se alkaa taas muistua nelijalkaisen mieleen. Nyt koira tekee jo useammassa paikassa - tai ainakin pidetään huoli siitä, että tekee.
Mennään samaisen koiran kanssa uimarantaan, käsketään sivulle ja heitetään sille lelu veteen. Nautitaan kesästä ja tottelevaisesta koirasta. Mennään treenaamaan agilitya ja otetaan koira ennen suoritusta sivulle. Koirahan osaa jo tämän tempun ja sitä voi käyttää missä vain, kun halutaan koira hallintaan ja sivulle odottamaan. Mennään tokoilemaan ja koira tulee sivulle aivan uudella tavalla. Ehkä hitaasti, ehkä asento jää vajaaksi, ehkä ilman kontaktia, ehkä viiveellä, ehkä aivan väärään paikkaan, ehkä ei ollenkaan. Kovennetaanpa vähän otteita, kun on päässyt unohtumaan, mitä käsky tarkoittaa.
Opetetaan koiralle maahanmeno kenties tokoa tai tottista ajatellen. Tietyllä tekniikalla tai nopeasti tipahtaen - mielellään tietysti molemmat kriteerit täyttäen. Tämähän alkaa sujua! Aina vaan menee maahan eikä kysele. Mennään agilitya treenaamaan ja käsketään koira startissa maihin. Koira etenee hippasen odottaessaan jännittyneenä ja saa luvan ampaista matkaan. Varastiko, ei tiedä vielä. Kuukauden kuluttua tiedetään ehkä selvemmin, kun toistoja on alla ja koira on päässyt etenemään sen koiranmitan ohjaajansa selän takana.
Joku päivä ollaan sosiaalisessa tilanteessa ja koiran vilkkaus häiritsee muita ihmisiä. Käsketään se siis maihin omistajan viereen. Kunhan menee, tekniikalla ei ole niin väliä. Mennään sitten tokokokeeseen ja kirotaan, kun koira valuu, ei pysy ja arpoo käskyn tarkoitusta. On se nyt kumma, kun tätäkin on treenattu vaikka kuinka paljon.
Koiralle opetetaan, että hihnassa kävellään talutin löysällä. Paikalla ei väliä, mutta eteneminen ei tapahtu kireällä hihnalla. Jos kiristyy, koiran pitää se itse löysätä matkan jatkumiseksi. Näin lenkkeillään ja koirakon kumpikin osapuoli tietää pelin säännöt. Kunnes koittaa hetki, että mennään jonnekin, missä on muita koirakoita. Nyt koiralta vaaditaan edelleen sitä löysällä hihnalla kulkemista, mutta keksitään, että se ainoa oikea paikka löytyy nyt siitä vasemman jalan vierestä. Ei edempää, ei taaempaa eikä kauempaa. Koira hakeutuu koko ajan hihnan päähän ja päästään jojoilun makuun. Eteneminen on hidasta ja koira turhautuu samaan tahtiin hihnan toisen pään kanssa. On se nyt kumma, kun se hihna ei pysy löysänä.
Esimerkkejä siitä, miten helppoa on olla epäjohdonmukainen aivan huomaamatta, on helppo keksiä. Olen löytänyt itsestäni joitain todella typeriä epäjohdonmukaisuuksia viime aikoina siinä määrin, että itkin muutama ilta takaperin. Ei, minä en käske koiraani sivulle agilityssa tai maihin samalla käskyllä kuin tokossa enkä oikein muitakaan esimerkkejäni ole tehnyt. Tuon hihnakäyttäytymisen kohdalla joudun tosin ehkä nyökyttelemään...
Olen kuitenkin vaatinut koiraltani asioita, joita en ole sille opettanut. Olen turhautunut ja etsinyt niitä puunoksia, joihin voisin mustavalkoisen ripustaa. Luojan kiitos, Tito ei tunnu (kop kop) kärsivän suuria henkisiä traumoja, jos turhaudun. Minua hävettää siitä huolimatta suuresti, että olen toiminut viime aikoina omia periaatteitani vastaan. Mielestäni mikään ei oikeuta turhautumista koiraan, joka ei tee, koska sille ei ole opetettu. Hyi, Nova.
Naulan kantaan! Itsekin olen samoja asioita pohtinut monen monta kertaa. Varsinkin toi viimeinen lause kiteyttää asian hyvin. :)
VastaaPoistaItsekin yritän aina olla johdonmukainen ja reilu koiraa kohtaan, mutta aina välillä itsekin haparoi asian kanssa.. We're only human. ;)
Mutta tärkeintähän on näiden asioiden tajuaminen. Suurinta vahinkoa tekee ne, jotka ei sitä tajua, ei vaikka joku niille sen vääntäis rautalangasta, aina vika on koirassa ja voi voi kun se ei tajua eikä osaa eikä ymmärrä. Eikä asiaan tule muutosta ennen kun uskaltaa kattoa sinne peiliin, että ainiin, taas on tullu meuhkattua mandariinikiinaksi ja sitä ei tietysti tajua yhtään kukaan.
VastaaPoistaVaikka tekiskin jotain ns peruuttamatonta vahinkoa koiran kanssa (olkoon miten pieni tai iso moka tahansa) niin kai se tärkein pointti on ottaa siitä oppia. Seuraavan koiran kanssa ehkä sitten osaa ja tietää taas vähän paremmin.
Mä osasin Bean kanssa olla tekemättä osan niistä virheistä, jotka autuaasti urpona tein Birren kanssa. Ja osan tehdyistä virheistä unohdin ja toistin ne myös Bean kanssa. Tai sitten keksin tehdä ihan upouusia virheitä. Ehkä sitten joskus kolmannen koiran kanssa osaan välttää vähän lisää niitä jo kahden koiran kanssa tehtyjä virheitä. Mut onneks jokainen koira on yksilö ja jokaisen kohalla voi tehdä ihan uudenlaisia virheitä, niin ei ainakaan pääse ylpistymään. :)
Juuri näin. "Mitäs tässä valmiissa maailmassa" on niin huono sanonta, että oksat pois. Ei ole valmista eikä kaikki toimi kaiken kanssa. Mutta jos tosiaan jättäisi koiran syyttelyn ja rankaisemisen silloin, kun syy ei ole missään nimessä koirassa, oltaisiin jo iso pykälä päästy eteenpäin.
PoistaItsekin tunnun tajuavan joka päivä uusia asioita sellaista vauhtia, että päätä huimaa. Kantapää on niin tuttu, että voisi jo kuvitella loppuun kuluneeksi.