Kohta kuukauden päivät ollaan asuttu uudessa osoitteessa ja vanhaan ei ole ikävä. Ei sitten lainkaan. Vaikka koti on vielä vinksin vonksin, on jotain saatu aikaiseksikin. Tavaroita on vielä paljon laatikoissa, mutta koirien suhteen pääsee pitkälle, kun niillä on iso ruokalaatikko täynnä ruokaa ja pari talutinta löytyy eteisestä.
Koirat ovat löytäneet jo omat kolonsa ja asettuneet hyvin kodiksi. Totin ja vain Totin ehdoton oma paikka on kylpyhuoneessa suihkuseinän takana. Se on siellä lähes aina. Tito taas etsii jonkun asian lattialta ja menee löytyneen aarteen päälle koisimaan. Pyyhe, pahvia, kassi - kaikki käy.
Lenkkeilypaikkoja on löytynyt lisää ja lähellä on pieneen ylämäkitreeniinkin puitteet. Jonkinlaisia kaivettuja syvennyksiä löytyy myös ja pojat ovat hyppineet niiden yli aktiivisesti. Toisesta metiköstä löytyi kaksi iso lohkaretta, joilla on voinut hyvin harjoitella kohteelta kohteelle juoksemista ja kiipeämistä. Kolmannesta ryteiköstä löydettiin valtava määrä kaatuneita puita ja sinne kaiken väliin onkin lentänyt lelu jo noin miljoona kertaa. Vaati ketteryyttä, ponnistusvoimaa, uskallusta, nenää ja nopeutta, jottei toinen löydä ensin. Muun muassa näistä paikoista on meidän lenkit tällä hetkellä tehty, jos ei suunnata pitkälle, mutta halutaan muutakin kuin kävelyteitä jalkojen alle. Liukasta on ollut, mutta vieläkään ei löydy ötökkäkenkiä tai kenkiin kiinnitettäviä piikkejä.
Lenkeillä on ollut kerta kaikkiaan hyvä fiilis. Muutama pieni ärsytyksen aihe kuuluu tietysti asiaan, joten ne ensin.
Ärsyttää, että välillä olen ajatuksissani ja vähän sen jälkeen koirat ovat hihnoissa tuntumalla. Eivät kisko, mutta tunnen ne hihnoissa. Ärsyttää... Totin aina olemassa ollut ruveta pissimään ihan tosta noin vain ärsyttää myös. Se voi siis kävellä monta metriä pissaten. Tai seistä ja olla yht'äkkiä sitä mieltä, että nyt on hätä ja lorottaa siihen. Se on aina tehnyt niin. Vielä vuoden ikäisenä se saattoi rapussa lammikoida käytäville. Minkäs teet, kun olet Totti?
Meinasi kolmaskin ärsytys tulla, mutta se kääntyikin pari päivää sitten suureksi voitoksi. Olin aamusella koirien kanssa ulkona. (Siinä kaatuneiden puiden metsässä.) Pojat juoksivat pitkin poikin ja välillä huikkasin luokse tekemään jotain pientä ennen seuraavaa rellestelyä. On se Tottikin niin superhypermakea. Ah, minä niin tykkään siitä, vaikka sen touhu lyökin joskus koneiston erroriin. Olen aina tykännyt esim. Titon seuraamisesta. Kun se on niin siinä. Se ei haahuile tai ole vain mukana. Titon kanssa tehdään yhdessä. Totin asenne... on aivan korvaamaton! Se ei tee samalla tavalla yhdessä, mutta se toteuttaa tärkeää tehtävää, jonka se luulee osaavansa. Se haluaa aina tehdä vielä vähän enemmän ja sen olemus on täynnä energiaa. Upea pakkaus!
Seuratessani koirien kurvailua alkoi läheltä kuulua haukkumista. Metsän laidalla oli mies ja flexin päässä russeli. "Jap, jap, jap", sanoi russeli. Miehellä ei ollut kiire pois eivätkä he toki siellä laidalla mitään haitanneet. Tito ja Totti eivät antaneet haukkumisen häiritä ja jatkoivat omiaan. Kunnes... mies lähti kävelytieltä suoraan meitä kohti. Ylitti lumipenkereet ja risukot. Hetkinen nyt sentään... En ihan ymmärtänyt ja samalla hämmennykselläni kuuntelin miehen hiljaista puhetta koiralleen. "Ei mitään hätää. Ei mitää hätää. Ei mitään hätää." Kun etäisyyttä oli enää parisen metriä, näytin Titolle ja Totille, missä niiden tulisi pysyä keppejään syömässä. Samalla kuului flexin ääntä ja niin oli russeli alle metrin päässä jaloistani. Tito ja Totti katsoivat räkyttävää koiraa ja minua kysyvästi. Kehuin omiani ja katsoin miestä kysyvästi.
Mies alkoi rupatella ja halusikin kertoa kaikki maailman koiratarinat, jotka vain tiesi. Kuuntelin sadut hänen lapsuuden koiristaan, kuuntelin naapureiden koirien lorut ja vakavilla kasvoilla kerrotut kuolleiden koirien kohtalot. Ison osan ajasta russeli juoksenteli ja hyppeli flexinsä päässä, mutta etäisyys oli juuri sopiva - Tito ja Totti saivat vain haukkujen saattelemat hönkäykset päälleen.
Alkuun oli hieman varpaisillani. Se pieni koira oli jotenkin arvaamaton liikkeissään. Välillä seisoi aloillaan ja seuraavaksi säntäsi jo kohti koiriani. Mutta hyvin nopeasti mieleni valtasi turvallinen ja rauhallinen tunne. Vaikka Tito heilutti pienelle töppöjalalle häntäänsä muutaman kerran, se ei lähtenyt tekemään sen enempää tuttavuutta. Vaikka Totti oli välillä sen näköinen, että haukkuja häiritsi ja päälle lentävä räkä oli ällöttävää, sekin vain mutusteli tyytyväisenä keppiään tai makoili ja pyöri lumessa. Se tunne oli ihana! Se oli sellainen "meidän jengi"-tunne. Koin voivani luottaa omiini ja hymyillä vanhalle miehelle sekä jutustella hänen kanssaan mukavia.
Hyvä, pojat! Hyvä, me!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti