We have a problem!

Eilen käytiin kokeilemassa toista kertaa vetojen tekemistä pyörän kanssa. Eipä ollut menestystarina. Turhauttaa vähän vieläkin, vaikka ollaan jo uuden päivän puolella.

Pojat juoksivat alkuun pelloilla ja minä fillaroin. Kaikki jees, kiva fiilis.

Kun tarpeet oli tehty ja pojat oletettavasti lämmenneet, laitoin ne pyörän eteen. Ja siitä se sirkus alkoikin. Ei toivoakaan missään asennossa odottamisesta. Ei onnistunut seisominen, istuminen eikä makaaminen. Ei auttanut palauttelu, ei auttanut kehuminen oikeissa kohdissa, ei auttanut kiroilu, kun omat hermot pettivät. Noin tunnin (TUNNIN?!) yritin. Mutta ei tullut kesää. Totti ei vaan pystynyt. Harjoittelin sen kanssa yksistäänkin, mutta ei. Panokset olivat liian kovat. Vaadin näköjään aivan liikoja, koska halusin vain päästä matkaan. Rehellisesti sanottunua, ei kiinnostanut alkutekijöihin palaaminen. Kyllä Tottikin huomasi, että kehut tulivat kiristyneiden hampaiden takaa.

Koska en osannut vain lopettaa, vuorottelin lopulta koiria. Toinen sai aina juosta vapaana. Totin sain pysymään ehkä nanosekunnin paikoillaan, kehuttua ja päästettyä matkaan. Mutta järkevä ihminen olisi kuitenkin pakannut kamat ja mennyt kotiin. Suunnitellut hommat jatkoa varten eikä vääntänyt väkisin, kun koiran vastaanottokyky oli jo pakkasella.

Vedot menivät hyvin. Suunnat menivät upeasti. Koirien ohitukset olivat kuin oppikirjasta, jopa Totilla. Ihmisiä pojat eivät edes huomanneet. Hidastukset, kiihdytykset ja pysähdykset - loistavia. Mutta lähdöt. Lähdöt, lähdöt...

Ajattelin loppua kohden, että ehkä Totti on jo niin väsynyt, että se pysyisi lähdössä. Tiedättekö hetken, kun kello on miljuuna ja tulee upeita ideoita. Let me tell you, vaikka Totti oli väsynyt, se oli edelleen hurjan kiihkeä lähdössä. Ei pysynyt. Sain sen odottamaan Titon kanssa onnettoman lyhyen hetken ja käskin pojat matkaan. Koska nyt-heti-pakko-saada myös yhteinen veto. Ja se meni hyvin. Tietysti meni. Mutta eihän se ollut varsinaisesti se harjoiteltava asia.

Kotimatkalla pojat olivat vapaana ja nähtiin neljä pupua. Hymähdin itsekseni, kun tajusin, että järkäleiden kokoset rusakot muutaman metrin päässä eivät enää saaneet sydäntäni kurkkuun niin kuin vielä viime syksynä. Nyt saatoin pitää pojat vapaana ja tiesin, etteivät ne lähde. Eivät edes silloin, kun yksi pupu lähti Titon nenän edestä. Hyvä hetki ja hyvä loppuverkko kotiin.

Harmi, että vetojen tekeminen on niin parasta. Ei tarvitsisi lähtöjä opettaa, jos laji olisi kehno. Mutta kun ei ole! Palaamme siis koulun penkille näin kesäloman korvilla.