Olen viimeisen parin viikon aikana törmännyt järkyttävän usein irtokoiriin. Monenlaisia rakkeja ja monenlaisia tilanteita. Yksi koira lähti ohitetun kuppilan terassilta hihna perässään laahaten. Kaksi koiraa juoksivat viereisestä puistosta haukkuen ja muristen meidän luokse. Yksi valkoinen moppi juoksi samalla tavalla haukkuen ja muristen kohti rantapuistossa. Omistaja vielä huikkasi, josko karvakasa saisi tulla tervehtimään. Muutama muukin vähemmän tervetullut koira ollaan kohdattu.
Tänään käveltiin Sannin kanssa Ojangosta Mellunmäkeen. Olimme ohittaneet kadun toisella puolella olevat koirapuistot, kun kuulimme huudon takaamme. Käännyimme katsomaan ja autotien yli meitä kohti juoksi ruskea labradori. Sanni oli vähän pidemmällä, joten minä jäin selvittelemään välejä tämän murisevan kukkoilijan kanssa. Ensimmäinen potku lähti ja toinen ja kolmas... Siinä vaiheessa, kun edessä on rotuun katsomatta koira, joka murisee ja tuijottaa omaani, minua ei naurata. Täytyy sanoa, että en edes muista, miten Tito oli. Pidin sitä selkäni takana samalla, kun yritin päästä toisesta eroon. Aika tuntui ikuisuudelta. Sitten tulikin koiran omistaja ja vei sen sadatellen pois. Pyysi anteeksi ja sanoi, että koira karkasi läheisestä koirapuistosta.
Kuulisin mielelläni, minkälaisia kokemuksia muilla on irtokoirista. Miten koiranne suhtautuu niihin? Miten toimitte? Onko teillä jokin keino päästä irtokoirista eroon?
Arvaa kui paljon naurattaa kun vastaan juoksee kuusi huutavaa rhodea vapaana... Onneksi omistaja tuli perässä ja koirat meni sitten ihan nätisti lopulta ohi. Vaikka oon tosi huono pelkäämään koiria ni saattoi iltahämärässä hieman jännittää se kohtaaminen.
VastaaPoistaMutta juu. Kun omistaa sen verran kipakoita tyyppejä että turpaan tulee jokaiselle iholle tunkijalle (mun pojat sietää irtokoiria just yhtä hyvin ku mä), ei oo ihan hirveen hauskoja nää kohtaamiset. Joskus tuli metsässä vastaan bertsu jonka omistajaa ei näkynyt sitten missään, yritti jotain murista ja hiippailla lähemmäksi mutta minäpä murisin vihaisemmin ja karjaisin että POIS SIITÄ KULEKSIMASTA TYPERÄ ELUKKA tai jotain sen suuntaista, hyvin ymmärsi ja lähti sinne mistä tulikin. Niiden irtokoirien ei tarviikaan ehkä pelätä mun taisteluoravaa tai painajaista, niiden pitäis nimittäin ensin päästä mun ohi... Ain't gonna happen!
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaTuli vahingossa tuplasti tuo kommenttini, joten poistin toisen.
PoistaIrtokoirat eivät todellakaan ole minun, eikä varsinkaan Pippinin juttu. Silloin kun olin uusi koiranomistaja n. 10 vuotta sitten ja meillä oli vaan Pippin, niin näitä irtokoiria pääsi hyökkäämään Pippinin päälle joitakin kertoja. Silloin en tiennyt, miten pitäisi reagoida, joten tappeluhan siinä yleensä syntyi. Tämän kun yhdistää kukkoilevaan teini-terrieriin, niin kyllähän me saimme aikaiseksi käytösongelmia remmi-rähjääjän muodossa. Tätä ongelmaa työstetään edelleen, mutta tiiviillä katsekontaktilla normi ohitukset sujuvat yleensä kivasti. Kunnes sitten tulee irtokoiria vastaan... Tässä vaiheessa Pippinillä yleensä naksahtaa vimmattu raivoaminen päälle, jos siis irtokoira on sellainen, mikä tulee kohti haukkuen/muristen/provosoivasti. Jos on sellainen tepastelija, niin ei ole ongelma.
VastaaPoistaIron ei ennen reagoinut irtokoiriin mitenkään, kun se on muutenkin ollut sellainen koira, joka mieluummin katsoo toiseen suuntaan, jos on joku tilanne päällä. Sen päälle kävi kuitenkin muutama vuosi sitten amstaffi (tähän väliin kommentti, etten nyt halua yleistää mitään rotua toisi pahemmaksi, vaan ainoastaan tuoda esille, että kokoero oli aikamoinen borderterrieriin nähden), ja tämän jälkeen lähtee helpommin mukaan Pippinin raivoiluihin. Iron kuitenkin hiljenee hyvinkin nopeasti, kun sitä komentaa, joten on kyllä ihan hyvin hanskassa, mutta lähtee mukaan tappeluun, jos toinen ensin käy päälle/tulee iholle. Tämä on tuntunut tosi tylsältä, koska ei ennen tuota pahempaa hyökkäystä ollenkaan tapellut toisten koirien kanssa.
Tino taas haluaisi tervehtiä ja leikkiä.
Eli minulla on yksi pippurinen, joka ei siedä irtokoiria, toinen vähän pehmeämpi kovis, joka on helposti hallittavissa ja kolmas hörhelö, joka rakastaa kaikkia. Minulla ei ole mitään ongelmia kulkea kolmen koplani kanssa, normi ohitukset sujuvat useimmiten hiljaa ja hallitusti, mutta dynamiikka hajoaa kyllä helposti siinä vaiheessa, kun kohti ryntää kutsumattomia koiria. Yritän aina parhaani mukaan laittaa omat koirat selän taakse ja jahdata ylimääräiset rakit pois. Tästähän kyllä Pippin innostuu, kun en tietenkään näissä tilanteissa pysty katsomaan, että arvon herra pysyisi rauhallisena, kun en itsekään varmasti näytä kovin rauhalliselta... Suurin osa irtokoirista ymmärtävät kyllä tässä vaiheessa, ettei kannata lähestyä.
Itse asiassa, ainoat, jotka ovat vielä minun raivoilun jälkeen uskaltaneet lähemmäksi, on ollut mäyräkoira ja joku pieni terrierisekoitus. Ja sitten se amstaffi, mutta siinä taisin itse mennä sen verran epävarmaksi, etten uskaltanut ihan täydellä antaumuksella jahdata pois. Samainen koira oli jo kerran aikaisemmin päässyt meidän terriereiden kimppuun, mutta paljon lievemmin, joten taisin jotenkin jäädä miettimään, että provosoituukohan vaan enemmän, jos rupean vielä itse käyttäytymään hyökkäävästi. Mutta oli kyllä sen verran pelottava tilanne, että sen jälkeen olen ollut entistä napakampi, kun olen jahdannut irtokoiria tiehensä.
Sorry, pitkä tarina, mutta kuten ehkä ymmärsit, niin irtokoirat eivät ole meidän lauman ystäviä. Kun itsellä on kolme koiraa remmissä, niin ei todellakaan toivo, että kohtaa irtokoiria.
Olin yhtenä talvena juoksuttamassa koiria kentällä ja tuli sellanen jännä fiilis, käännyin kattomaan ja näin kun jo aikasemmin koiransa kanssa hankaluuksia aiheuttanut nainen huus että "Mä päästän tän nyt irti, tää tulee leikkimään!" Näin heti, että siinä koirassa on jotain tosi epäilyttävää ja että Birre ei sen kanssa tule toimeen (samanikäinen vieras narttu). Se kuitenki oli sieltä jo tulossa kovaa vauhtia päin, niin huusin Bean ottamaan sen vastaan, koska tän vieraan koiran eleet oli suhteellisen rennot ja ystävälliset.
VastaaPoistaSiinä se leikki Bean kanssa aikansa ja Birre puuhasteli sivulla muuta. Näin kun tän vieraan nartun tähtäin kiinnitty Birren ja se änkes Birren iholle, nosti leukaansa Birren niskan päälle. Birre siirty välittömästi hakemaan musta suojaa. Sillä samalla sekunnin sadasosalla kun tajusin vieraan koiran jännittyvän ja naaman rypistyvän irvistykseen tempasin Birren valjaista mun selän taakse, toinen koira hyökkäs, mä löin nyrkkini siihen väliin ja tottakai se sillon puri mua. Siinä se räkä roiskuen raivos ja yritti päästä musta ohi kun potkin sitä rintaan ja mäiskin kahella remmillä - ei mitään vaikutusta. Lopulta sen omistaja taklas koiransa nurin sinne hankeen, jolloin tää koira kävi omistajansa päälle. Jeeje, hyvä meininki.
Mun koirat ei ollu tilanteesta moksiskaan, jatkovat keskenään painimista ja jatkettiin hyvillä mielin matkaa. Oli kova duuni pakottaa ittensä rennoks, ettei tartuta adrenaliinipiikkiään koiriin enempää. Onneks molemmat jatko matkaansa ihan rennosti.
Mä suojelen omiani ihan tiikeriemona eikä mun onneks ne oo koskaan joutunu tappeluun. Mua on purtu jonkun kertaa, mut se on aivan se ja sama siitä hinnasta, että mä voin olla suurena ja mahtavana tukena ja turvana noille. Toi tilanne mua otti päähän, koska en huomannu sitä ajoissa ja lähtee pois paikalta.
Jos tilanne taas on ns. vaaraton on juttu jo ihan eri. Koirien uittopaikalla kerran paikalle pamahti nuoren näkönen kultsu jonka omistajaa ei kuulunu ikuisuuksiin. Koira jakeli rentoja rauhottavia eleitä, joten en puuttunu tilanteeseen mitenkään. Omistaja tuli sitten joskus eikä tuntunu olevan millänsäkään siitä, että koira huiteli ties missä. Pennut on luonnollisesti toinen tapaus, vauvat on vauvoja. Sillon lähinnä otan omat koirat kontaktiin, jotta pentu ei saa lisää virtaa karkaamiseensa ja omistaja saa keskittyä pennun hakemiseen.