Viikossa aikuiseksi

Niin kävi Titolle. Tai ehkä minulle. Ehkä se olinkin minä, joka kasvoin viikossa. Tito oli jo. Se osasi oikeasti jo. Minä en uskonut. Enkä antanut Titolle mahdollisuutta näyttää taitojaan. Enkä uskonut itseeni. Että olen osannut opettaa. Mehän vain askartelimme ja teimme paloja. Kokonaisuudet hirvittivät. Ne eivät olleet meille.

Viikossa tehtiin kaikista kamalimmista esteistä selvää. Kontaktit kuntoon ja kepit sellaisiksi, ettei ole merkitystä, mistä materiaalista ne on tehty. Krhm.

Aloitettiin niin maan kertauksella, ettei tosikaan. Katsottiin, mitä osataan. Yhdisteltiin. Pilkottiin. Kokeiltiin. Mietittiin. Pohdittiin. Kokeiltiin toisin. Yritettiin enemmän. Käytiin pohjalla. Nähtiin vain suunta ylös. Ei voinut mennä huonomminkaan. Otettiin riskejä. Onnistuttiin. Uudestaan. Tehtiin enemmän kuin pelättiin. Yritettiin enemmän kuin oli mukavaa. Ja onnistuttiin uudestaan.

Eilen tehtiin rataa, jossa oli kaikki nuo perhanan esteet. Sillähän ne tulee treenattua, kun iskee esteiden väliin pari hyppyä tai putken. Tito teki. Kaikki. Hyvin.

Toivomisen varaa ja kehitettävää on kaikille neljälle esteelle. Tietysti on. Puomi on edelleen hidas ja muutaman kerran Tito on tullut A:lta omin luvin juoksarina läpi. Keinu on jo aika hieno. Ei se sinne päähän tykitä niin kuin toivoisin, mutta menee reippaasti ilman, että hyppää kesken kaiken pois tai kieltäytyy nousemasta. Näitä nähtiin viikon aikana ihan lukuisia kertoja. Kepit Tito menee. Kiinteät ja muoviset. Sen voi lähettää kepeillä lähes mistä vain. Mutta sen tarvitsee tilaa tehdä. En saa häiritä. Tito osaa itse. 

Minä kasvoin. Opin luottamaan viikossa sekä Titoon että itseeni uudella tavalla. En jäänyt jumittamaan tassujen asentoihin. En antanut seinän kohota virheiden myötä. Tehtiin toistoja ja eroteltiin jyvät akanoista. Maltettiin paukuttaa pohjia ja tehdä työn jälkeen kokonaisuuksia.

Tito on kisavalmis. Minä en ole. Mutta ei se ehkä haittaa. Emme me koskaan ole. Koska valmis on tylsää.