Eteen ja Ylös

Meidän agilitytreenaaminen on ollut erittäin suunnittelematonta ja epäsäännöllistä. Ei auta, että pihalla askarrellaan, jos haluaa joskus tehdä ihan oikeita ratoja. Niitä, missä on enemmän kuin kolme estettä ja saa juosta. Parasta tällä hetkellä on se tunne, etten tunne olevani laiska ja huono ihminen, koska emme treenaa "niin kuin muut". Pitkään määrittelin itseäni sen mukaan, mitä koirani osaavat. Jos eivät osanneet jotain, minkä joku toinen osasi, sekä minä että koirani olimme huonompia kuin se toinen koirakko. Kyllä näin hienolla ajattelumallilla saa itsensä aikamoiseen lukkoon.

Tuossa pari tekstiä aikaisemmin kirjoitin, että meidän tekeminen on muuttunut paljon. Niinhän se on! Meillä on kivempaa ja hauskempaa kuin koskaan ennen! Ei olla hinkattu pieniä juttuja eikä suunniteltu isoja kuvia. Ollaan keskitytty hetkeen. Siihen, mitä meillä on parhaillaan.

Ajattelu, että ollaan parempia, kun osataan sitä ja tätä, on uuvuttavaa. Koska silloin en keskity siihen, mitä meillä on. Elän tulevaisuudessa, vaikka on hyvin todennäköistä, että tavoitteet ehkämahdollisestijoskus saavutettuani, olisin jo siinä vaiheessa keksinyt niitä lisää. Ja pyörä pyörii...

Emme me etene kovalla tahdilla, mutta on meillä hauskaa. Ei me osata hurjan hienoja juttuja ja ohjauksia, mutta osataan me tuulettaa, kun päästään maaliin koiran kanssa, joka tekee elämänsä toista rataa. Niin kuin näin:

Hotilla on rimat vielä aika alhaalla, koska sitä ei ole kuvattu eikä se ole kauhean paljon hyppinytkään.

Ohjaaja kompastelee, vaikka yhteinen vauhti ei olekaan päätä huimaava...