Ultimatesupermegahypergigahauskat treenit!

Otsikko kuvaa aika vaisusti eilisiä treenejä, mutta antaa suuntaa kuitenkin.

Maanantaina juteltiin Marin kanssa, että josko lähtisi treenaamaan joku päivä. Ja päädyttiin sitten heti seuraavaan päivään eli tiistaihin. Tiistaina ilmoitin Jonnallekin, että on muuten treenit ja Jonnan pitää koiriensa kanssa tulla. Ensin uhkasi ottaa vain Nipsun mukaan, mutta koska minä tahdoin myös Bean, tulivat molemmat nuorison edustajat lopulta Ojankoon. Mari tuli Kulon ja Sipsukan kanssa.

Aloitettiin tokoilemalla ja koska minä tokoilen hyvin epämääräisesti, mentiin Marin mukaan. Olin lopulta liikkurina, tuomarina ja paikkiksessa vähän kilpatoverinakin. Aloitettiin luoksepäästävyydellä ja kehätarkastuksilla ja pieni silakka oli etevänä. Sitten paikkamakuuta ja Titokin sai osallistua. Kun jätin Titon, tajusin, ettei se ole koskaan tehnyt paikkamakuuta koirarivissä - ja se on kolme. Että hellurei! Mutta Tito oli upea! Se jäi sen näköisenä makaamaan, että tiesin voivani luottaa siihen. Titon ilme oli "mä tiedän tän kyllä". Siinä se makasi hievahtamatta, vaikka ympärillä aksailtiin ja remuttiin. Kun Mari kehui Kuloa, Tito vilkaisi päätään kääntämättä Maria niin nopeasti, että meinasin revetä nauruun. Sen jälkeen se näytti siltä, kuin tietäisi mokanneensa. Vaikka en voisi sanoa ympärill katsomisen olevan kiellettyä, koska eihän me olla näitä treenailtu. Titon mielestä se oli kuitenkin nou nou.

Seuraavaksi liikkuroin Marille seuraamista ilman koiraa ja sen jälkeen koiran kanssa. Ihanan rauhallisesti Mari reagoi liikkurointiin. Itse teen aivan liian nopeita liikkeitä ja tätä pitäisikin treenata. Ehkä tulisi treenattua, jos mielisin kokeisiin... Tein Marille myös Crufts-tyylisen seuraamisvänkyräkäyrän hiekalle ja katsottiin, miten homma sujuu. Sen jälkeen päätin itsekin kokeilla ja Tito teki vähän vähemmän tokoasenteella ja vähän enemmän pk-asenteella. Ei se ainakaan väljä ollut tai jätättänyt. *krhm*

Tokon jälkeen käytiin lenkillä ja sitten aksaamaan. Nipsu eli Kake eli Kauko oli ensimmäisenä vuorossa ja sehän on aivan seinähullu. On käsitys ropokoirista vähän muuttunut tuon sekopään kautta. Ihan jo sekin auttaa, että Nipsulla on koivet toisin kuin monella ropolla, jonka olen nähnyt. Ja Nipsu leikkii hurjasti. Ja juoksee kovaa. Ja on kamalan ihana lapsi. Ensin Nipsun kanssa rynnättiin kepeille, koska joku ahkera oli laittanut verkot kiinni. Nipsu oli niin pätevä, että voihan 5 kk pennun hienoutta!

Tito teki aikuisten juttuja ja askarteli illan aikana useampaan kertaan tiukkoja kääntymisiä ja vähän eri kulmista kepeillä menoa. Aika paljon pyöritystä ja seuraavalla kerralla täytyy ottaa enemmän rakettitreenejä eli irtoamista, suoria ja itsenäistä suorittamista. Mari kysäisi sitten, josko haluisin tehdä Myyn kanssa jotain. No tottahan toki! Eli Mari lähti hakemaan Savua ja minä jäin treenaamaan Titon ja Bean kanssa.

Sitten oli Bean vuoro ja lähdin sen kanssa tohinoimaan. Olisikohan ollut meidän kolmas kerta yhdessä aksakentällä ja eipä olisi uskonut. Edelliset pari kertaa ovat olleet aivan kaaosta, koska aina iloinen Bea on joka kerta väärässä paikassa, pomppii mihin sattuu ja eikä ohjaudu oikeille esteille ellei sitä nosta niille tai niiden yli. Ja höpsis, eilinen oli oivalluksia täynnä. Sehän luki monia ohjauksia, kun rytmitin ohjauksen Bean mukaiseksi. Meillä oli tietysti porkkanapartyt eli palkkaa, palkkaa ja vähän lisää palkkaa. Kun meni hassusti, saattoi myös saada palkkaa, jos Bea näytti söpöltä. Koska jos mokaa ja on söpö, on kuitenkin voittaja.

Sittenhän se toinenkin ropo tuotiin paikalle yksityiskuljetuksella. Voihan pieni Myy, mikä takapuolikeikuttaja sieltä sätki kentälle! Tuimalla katseella, mutta vatkutinhännällä varusteltu pieni lapsi oli hurmaava. Ja minä sain kunnian lähteä sen kanssa kentälle. Ihan tosta noin vain. Vaikka olin Nipsuakin tuntia aikaisemmin vahingossa huitaissut kepillä päähän. Sain vihaisen linnun leluksi ja taskut täyteen nameja. Naksutin löytyi omasta takaa ja ei muuta kuin touhuamaan. Ja meillä oli kivaa. Meillä oli aivan hulvatonta. Tutustuttiin siivekkeiden kiertämiseen, hartioiden liikkeiden seuraamiseen ja Myyn toiveesta puomiin. Koska pieni tumma otus vain meni sinne puomille. Kiirehdin nopeasti heittämään parit namit nousun jälkeen ja sitten juostiinkin jo loppuun asti syömään lisää nameja. Selän käännettyäni Myy oli jo menossa uuteen nousuun. Vauhti vain kiihtyi ja minä kirmasin nopeasti loppuun palkkailemaan. Ja sitten se pahvipää hyppäsi seuraavalla kerralla puolesta välistä alastuloa maahan, koska niin on nopeampaa. Onneksi oltiin baby-puolella eli alas ei tultu kovinkaan korkealta.

Vuoronumeroita oli vielä käyttämättä ja keppejä lähdettiin tekemään vielä uudemman kerran Nipsun ja Benkun kanssa. Eli virittelin sitten ne samperin verkot takaisin kujakeppeihin kiinni. Bea tajusin niin hurjan nopeasti, että kannattaa siellä keppien ja verkkojen välissä mennä, että sain lopulta juosta lujaa vieressä. Nipsu teki myös ja sai vähän raivariakin, kun olisi pitänyt saada jo mennä. Olen samaa mieltä. Mitä sitä menohaluja hillitsemään. Jos tuli koko pujottelun ohi, sai kyllä raivota vähän lisää, koska namialusta hävisi. Kummasti alkaa oppi mennä perille, kun alustalle pääsee vain kujan läpi.

Tito oli koko illan niin hienosti, että ei tosikaan. Siellä se odotti hiljaa kentän laidalla, kun riehuin Bean, Nipsun ja Myyn kanssa. Juostiin, heiteltiin ja vinguteltiin leluja, kiljuttiin ja huudettiin kilpaa. Ja Tito painoi päänsä maahan, että ehkä kohta on oma vuoro. Olihan se, kun niin hienosti odotti. Ja ei muuten ole mikään itsestäänselvyys tuo kentän laidalla hillitysti odottaminen. Tito on aikoinaan osannut sanoa kovatkin vastalauseet sille, että teen jonkun toisen kanssa.

Koska Ojanko hiljenee jo Pikku Kakkosen aikoihin, siellä ei ollut meidän lisäksi enää muita, kun lopetimme. Joten koirat päästettiin parkkipaikalle leikkimään. Ensin pääsivät Savu, Kauko ja Bea - Titon piti malttaa mielensä ja odottaa, vaikka muut säntäsivätkin jo menemään. Ihan vain itsehillinnän treenaamista varten. Kyllähän se sitten kontaktin ja luvan kautta lähtikin kuin ritsasta. Rallia pitkin yöhämärää.

Kun ryhdyttiin miettimään kotiin lähtemistä, Tito näytti aivan uuden puolen itsestään. Hellyyttävän puolen. Se heittäytyi maihin ja alkoi leikkiä Savun kanssa. Makasi vain ja antoi Savun läpsiä naamaa, kiipeillä selkään ja härnätä. Tito heittäytyi mukaan ja leikki niin kuin pennun kanssa leikitään. Välillä nousi seisomaan osoittaakseen, että on isompi, mutta antoi heti perään periksi ja oli taas maissa, jotta Savu sai kiipeillä päälle. On niin hienoa nähdä koirassaan jokin uusi myönteinen piirre.

Mitäs me opittiin pitkän illan aikana? En minä tiedä, mutta meillä oli todella hauskaa!