Pentuja siellä ja pentuja täällä, mutta mitä niiden kanssa voi tehdä?

Tuntuu siltä, että pentujen kanssa stressataan järjettömän paljon jalkojen vääntymistä, takakorkeutta, purentaongelmia, luustovaurioita ja ylirasittumista. Käytösongelmista ei puhuta yhtään niin paljon kuin etukintun sojottamisesta vähän liikaa sivulle tai koiran viemisestä agilitykentälle alle vuoden ikäisenä. Minne katosi maalaisjärki?









Eihän koira mene rikki siitä, että kupista löytyy lihaa tai se saa juosta metsikössä vapaana. Riks, raks ja poks kuuluu siinä vaiheessa, kun pentu on ylipainoinen muutaman kuukauden ikäisenä tai juoksee yksitoikkoisesti pyörän rinnalla kovalla alustalla.

Tito tuli reippaana 8-viikkoisena elokuun alussa kolmisen vuotta sitten. Ensimmäisenä päivänä suuntasimme puistoon ja olimme siellä useamman tunnin. Kirmailtiin kilpaa nurmikolla ja läpsyteltiin lähteessä vettä. Omat ajatukseni olivat aivan sekaisin tästä pennusta ja selvittelin niitä puistossa istumalla. Pentu nukkui samalla vieressäni jalkoihini nojaten. Oli väsynyt.

Kävimme ensimmäisen syksyn aikana viikon-kahden välein pentutapaamisissa. Tito pääsi opettelemaan koirakieltä, ketteröitymään ja tutustumaan erilaisiin koiriin. Muiden omistajien kanssa rupattelun sijaan vahdin haukkana, mitä taistelutantereella tapahtui. Jos jossain kuumeni liiaksi, menin väliin. Jos Tito tuli luokseni väsyneenä, annoin sen levätä jaloissani. Pidin leikkikaverit sen aikaa loitolla, ja Tito sai vähän aikaa rauhoittua ja kerätä voimiaan.

Ensimmäisen vuoden aikana halusin Titon tapaavan paljon erilaisia pentuja sekä sellaisia aikuisia, jotka ymmärsivät pentujen päälle ja osasivat hyvin koirakieltä. Jos joku leikkikaveri osoittautui liian rajuksi, jouduin ajattelemaan pentuni parasta. Minulla ei ollut tarvetta saada Titoa tulemaan toimeen kaikkien kanssa. Jos leikkikaveriehdokas ei ollut mielestäni Titolle sopiva, leikkejä ei pistetty pystyyn. Tämä ei tarkoita sitä, että omani oli jotenkin muita parempi. Ehei, joillekin sanoin, että leikit taitavat nyt jäädä, koska Tito on puolestaan liian raisu. Yksikin pentu oli niin arka ja kaikkien muiden koirien jaloissa koko ajan, etten halunnut Titon ainakaan pahentavan tilannetta. Mielestäni koiria ei voi vain päästää tekemisiin toistensa kanssa ja toivoa parasta. Kymmenisen vuotta sitten ajattelin, että antaa koirien selvittää välinsä, mutta eihän se nyt hyvän tähden toimi. Toki on koiria, jotka tulevat "kaikkien kanssa toimeen", mutta ne eivät yleensä ole niitä kuumimpia harrastuskoiria. Summattuna, mielestäni pennun leikkikavereita voi ja tuleekin miettiä tarkkaan. Onko eduksi, jos oma koira on koko ajan niskan päällä? Onko eduksi, että oma koira on koko ajan ketarat taivasta kohden anelemassa armoa?

Näkisin, että parasta pennulle on monipuolinen ja omaan tahtiin tapahtuva liikunta. Eri nopeuksia, erilaisia olosuhteita. Rentoa käpsyttelyä nurmikolla, seikkailemista metsässä, pentujen kiihdytysajot rantahiekassa sekä kiipeilyä kivillä ja kallioilla. Nokoset puiston penkin alla ja menoksi. Tämä kaikki on ehkä helppo käsittää pennun ehdoilla tapahtuvaksi liikkumiseksi.

Entä sitten kolmen kuukauden ikäinen pentu, joka yrittää pysyä aikuisten pikakiitureiden tahdissa peltoralleissa? Osa pennuista luovuttaa ja toteaa, ettei perässä voi pysyä ja jää puuhastelemaan omiaan. Sitten löytyy niitä mestareita, joilla järki on jätetty narikkaan ja kaikki tapahtuu vain hetkessä eläen. Ei ymmärretä omien tappijalkojen pienuutta, oman vauhdin puutetta eikä etenkään omaa jaksamista. Minä en ihan heittämällä sanoisi tätä parhaaksi mahdolliseksi pennun liikuntamuodoksi. Rallit silloin tällöin tekevät hyvää, mutta jos pentu yrittää ehdoin tahdoin pysytellä muiden mukana aina vaan kovemmalla raivolla, voi olla parempi jättää pentu joko kotiin tai opettaa hillitsemään itsensä esimerkiksi hihnassa. Palkinnoksi itsensä hillitsemisestä voi päästä spurttamaan hetkeksi muiden kanssa ja sitten takaisin rauhoittumaan.

Harrastaminen pennun kanssa jakaa mielipiteitä vähintään yhtä paljon kuin koirien ruokinta. Se, että pentunen kirmaa putkesta riemusta reveten, leikkii hurjana maalimiehen kanssa tai juoksee maassa pyörivän frisbeen perässä, rikkoo vain rikkinäiseksi jalostetun koiran.

Tito ei käynyt ensimmäisen vuotensa aikana agikentällä kuin muutaman kerran. Se opetteli kuitenkin seuraamaan hartioitteni liikkeitä, kiertämään puita, tasapainoilemaan kiikkerillä alustoilla, aiheuttamaan itse ääniä, leikkimään kanssani, 2o2o-pohjat, juoksemaan kovaa lelulle, tekemään töitä kasvavalla etäisyydellä ja ennen kaikkea pitämään kanssani hauskaa. Mielestäni teemme edelleen "samoja" asioita, mutta vain oikeilla esteillä ja hieman soveltaen. Tai kumpi nyt sitten olikaan sitä soveltamista..?

Tuleva hakukoira voi juosta pienenä pallerona metsään leikkimään maailman parhaimpien maalimiesten kanssa. Sille kerrotaan hauskoilla harjoitteilla, että metsässä voi aina olla joku ja se joku kannattaa löytää. Tokokoira voi löytää ruokansa ruudusta tai oppia rakastamaan omistajansa vieressä tapittamista, koska siitä seuraa jotain niin hurjan hyvää, ettei malttaisi odottaa. Tuleva vetojuhta voi juosta valjaat päällä hurjaa vauhtia ja ottaa silloin tällöin lyhyitä, alle sadan metrin vetoja. Ne valjaat merkitsevät sitten myöhemmin räkä poskella ja liinat kireällä vetämistä. Liiteleväksi koiraksi syntynyt koiruus käy juoksemassa keppikujan läpi ja putkesta siivekkeen kierron jälkeen uuteen putkeen. Se oppii muutamien minuuttien mittaisilla treeneillä rakastamaan esteitä ja kentällä yhdessä juoksemista.

Miten salaatilla kasvaneella ja korttelia kolme kertaa päivässä kiertäneellä koiralla voisi olla edellytykset vuoden ikäisenä selvitä sen pään menoksi suunnitelluista treeneistä? Mitä jos pennulle kertoisi jo heti kotiutumisen jälkeen, että meillä on muuten upea, yhteinen tulevaisuus edessä ja se aloitetaan nyt.