Mun juttu

Tajusin tänään omien treenieni jälkeen löytäneeni sellaisen asian, jota olen etsinyt monen monta vuotta. Olen kokeillut useita urheilulajea - purjehdusta, kiipeilyä, tankotanssia, itsepuolustasta, sirkusta... Käyn edelleen harvakseltaan kiipeilemässä, käsinseisontakurssi on parin viikon kuluttua sirkuksen puolelta ja tankotanssia jatkan siskon tultua maailmalta keväällä. Se oli meidän yhteinen juttu ja yksin tunneilla käyminen oli aivan mälsää. Itsepuolustus jäi selkävaivojen takia. Kaatumisten ja heittojen treenaaminen eivät olleet parasta lääkettä risalle alaselälle.

Purjehtimista ehdin harrastaa noin 12 vuotta ennen kuin hankin yhden mustavalkoisen Titon. Purjehdus jäi ja heittäydyin koiraharrastuksiin. Koulutin Titoa parhaani mukaan ja harrastin sen kanssa mitä milloinkin. Kausittain tietysti. Teen kaiken kausittain! Voin syödä samaa ruokaa pari kuukautta, jonka jälkeen en koske kyseiseen purtavaan puoleen vuoteen. Venyttelen säännöllisesti jonkun vuoden ja unohdan koko asian seuraavan vuoden aikana. Titon, ja myöhemmin Totinkin kanssa, harrastin agilityjuttuja päivittäin - kunnes tuli toko. Sitten tehtiin tokoa. Joka alkoi maistua puulta ja löysin jäljen. Tuli talvi ja palasin agilityn pariin hallivuoron turvin. Ja valjakkohommat. Niitä myös! Kunnes tuli kevät ja vihreät nurmikentät - FRISBEE! Hetkinen, agilitya ei oltu pitkään aikaan tehty. Sen vuoro... Kunnes mikään ei maistunut vähään aikaan miltään. Parasta oli istua ulkona ja antaa koirien tehdä omiaan. Siihen asti, että näin netissä jonkun tempun, joka piti opettaa. Ymmärrättekö?

Aina ei tarvita seinää ja epäonnistumisia, jotta turhautuu ja lopettaa jonkun harrastuksen. Minua vain alkavat kiinnostaa uudet asiat. Kesällä aloitin uuden oman lajin, jossa tuli järkyttävän huonon valmentamisen vuoksi mitta täyteen heti kättelyssä. Minut hyvin tuntevat ymmärtävät, että urheilun saralla en voi treenata kovaa paikassa, jossa valmentajat puhuvat hädin tuskin kuuluvalla äänellä ja tuntuvat meditoivat tunnin lomassa. Joogat, meditoinnit ja pilatekset ovat omia lajejaan ja niissä käyn, kun haluan rauhoittua enkä valuttaa hikeä naama punaisena ja jalat tuskin kantavina.

Aika lennosta päädyin uuteen vaihtoehtoon. Olin oikeasti hieman unohtanut kyseisen paikan olevan edes olemassa. Olin käynyt kerran paikalla avajaisissa, ja sieltä oli jäänyt huima fiilis. Ilmoittautumista vain menemään ja treenit käyntiin.

Sitä en ole vielä kertaakaan katunut. Koirien kanssa tehdessä kyse ei ole minun harrastuksestani. Se on aina meidän harrastamista. Titon ja minun, Totin ja minun tai poikien ja minun. Kun teen koirien kanssa, en voi keskittyä vain itseeni. On oltava tuntosarvet herkkinä koiran suuntaan. On tarkkailtava koiraa oman toiminnan lisäksi. Se on vuorovaikuttamista. Kommunikointia molempiin suuntiin. Ja totta hemmetissä pidän siitä - ei kai sitä tulisi muuten tehtyä!

Palaten vielä tunteeseen, joka valtasi tänään omien treenieni jälkeen. Se tunne sanoi: Tää on mun juttu. Löysin kesällä sellaisen lajin, jossa yhteisö on asteikolla 1-5 ... aivan maailmanluokan paras! Yhteisö, jonka jäsenyydestä voi olla ylpeä. Laji, jossa tulee annettua aina enemmän kuin uskoo itsestään lähtevän. Laji, jossa voin keskittyä omien suoritusteni aikana vain ja ainoastaan omaan tekemiseeni. Ei tarvitse ajatustakaan laittaa mihinkään muuhun. Riittää, kun annan itsestäni kaiken.

Tai niin kuin yhden coachin paidan selässä lukee:
Good is not Enough - if Better is an Option.

Satu on tosi ja liittyy hyvin vähän koiriin. Halusin kirjoittaa asiasta siitä huolimatta, koska oman jutun löytäminen on parhautta. Se antaa myös aivan eri tavalla energiaa meidän juttuihin.
Meidän - Titon, Totin ja minun.