Pienille lapsille pyritään usein opettamaan, että koirien omistajilta pitää aina kysyä lupa, saako koiraa silittää. Lapsille opetetaan myös, että koiralle annetaan ensin avoin kämmen haisteltavaksi. Mitä lapsille tapahtuu, kun he kasvavat aikuisiksi? He unohtavat nämä pienet, mutta hyvin tärkeät seikat.
Kun ihminen aikuistuu, hän omaksuu mielenkiintoisen ajatustavan: Ei tämä minua koske.
Vieraita koiria voi lähestyä oman mielen mukaan, niitä voi ottaa syliin ja niitä voi käskyttää omilla käskyillä.
On myös tavallista, että väliin tullut omistaja saa aikaan valtavan mielipahan sanomalla, ettei tervehtiminen nyt syystä tai toisesta sovi. Pyyntö, ettei koiraa huomioitaisi on kuin sydämeen isketty veitsi. Toiset järkyttyvät niin syvästi, etteivät tosiaan koske koiraan enää. Koiran omistaja kiittää ymmärryksestä ja ehtii vielä selittää, miksi tämä on käytäntö. Toiset jättävät omistajan pyynnön täysin huomiotta ja höpisevät, että pitäähän koiraa nyt saada tervehtiä. Omistaja ärtyy tässä vaiheessa ja yrittää hienovaraisesti kertoa, ettei halua koiransa hyppivän, tulevan syliin ja purevan hansikkaita. Yleensä höpöttävä henkilö toteaa: Ei tämä minua haittaa.
Hyvät ihmiset, kyse ei ole siitä, mikä teitä haittaa ja mitä te annatte koirien tehdä. Tämä koira ei ole teidän ja te ette päätä, miten se kasvatetaan.
Tämän tekstin oheen sopii hyvin tilannetaju koirallisten ihmisten kanssa. Meidän töissä isolla osalla asiakkaista on koira mukana. Yleensä heistä näkee heti kättelyssä, miten koiran kanssa tulee toimia.
- Koiria, joita käskytetään ja pyritään pitämään hallinnassa, ei mennä kädet ojossa halailemaan. Ne koirat jätetään huomiotta ja heidän omistajansa huokaisevat helpotuksesta, koska heitä ymmärretään.
- Flexien päässä kieppuvat pienet koirat ovat syliin kaapattavaa sorttia. Heidän omistajansa ovat vain iloisia, kun heidän koirat saavat huomiota.
Vinkki: Samaa skannausta kannattaa käyttää arkielämässä.
 | |
| Syliin kaapattava? |
Tuttu tunne... Kerran myöhästyin kaukoliikenteen bussista vanhemman henkilön vuoksi, sillä hän villitsi koirani täysin. Enkä ymmärrä miksei julkisissa saa matkustaa rauhassa koiran kanssa. Minua ei kiinnosta jutella tuntemattomien kanssa, etenkään jos yritän lukea jotakin. Mutta sellaista se on, täällä Helsingissä. Saila
VastaaPoistaMun on pitänyt useasti kommentoida sun kirjoituksia, mutta aina se jää tekemättä. Luen mieleenkiinnolla niitä asioita, mitä kirjoittelet tänne! Eksyin blogiisi aikoinaan Päivin blogin kautta, kun mulla on myös Piskin mustavalkoinen lapsi nimeltään Tino :)
VastaaPoistaMeidän blogissa on lähinnä agilityyn liittyviä kirjoituksia, eli tylsiä analyysejä treeneistä ;) Liian harvoin ehtii kirjoittaa mistään muusta.
Minäkin lukenut teidän blogia useamman kerran. Minä taas en kirjoita niinkään jokaisesta treenistä vaan hajatuksista, jotka vellovat mielessä. Kun blogeja löytyy joka lähtöön, jokainen voi poimia ne itseä kiinnostavat. :)
PoistaOikein oivallettu teksti! Hyvä, että jossain liikkeessä ymmärretään katsoa miten toimia vierailevan koiran kanssa, ihan joka osoitteessa se ei toteudu..
VastaaPoistaMinusta pahimpia on ne muut koiranomistajat. Siis ne, joiden sessejen nyt vain on ihan pakko saada moikata! Yritä siinä nyt sitten opettaa pentua ohittamaan vastaantulevat koirat siivosti, kun muut koiranulkoiluttajat laskevat omansa iholle. Kummia tapauksia on myös ne, joiden on mentävä hihnat pitkällään ohi, vaikka näkevät, että minulla isompi alkaa ottaa jo kierroksia melkein iholle tunkevasta vieraasta uroksesta..
VastaaPoistaAksun kanssa pentuna kohdattiinkin sitten näitä "KYLLÄ KOIRA KOIRAN TUNTEE!!!1!" -tyyppejä, jotka luulivat kesyttävänsä aran koiran kaverikseen ihan tuosta noin vain!
Titon ollessa pentu, kirjoitin tekstin juurikin tästä aiheesta: Koirat eivät ole kaikkien yhteistä omaisuutta.
PoistaEn sitten julkaissut sitä, koska teksti oli hyvin kärkevä. Se tuli kirjoitettua astetta tulisemmassa mielentilassa ja olin suunnittelemassa matkaa omalle planeetalle.
Yllättävän hyvin toimii, kun valaa omille kasvoilleen ilmeen, jota kukaan ei halua lähestyä...
Löysin todellisia helmiä blogiasi nyt ensimmäistä kertaa lueskellessani, kirjoitat hauskasti ja niin osuvasti varsinkin juuri tästä "en halua että koiraani kosketaan" -aiheesta ja siitä "itsekkyydestä", jota koiranomistaja osoittaa kieltäessään kaikki hellittelyt :D Ja oman koiran luovuttaminen toisen käsiin, hrr, se ei vaan ole helppoa...
VastaaPoistaKertomuksesi Ramin kuolemasta kosketti myös - oma koiramme kuoli 5 päivää vanhuksenne jälkeen. Omamme tosin oli vasta 5- ja puolivuotias ja jäi auton alle. Menetyksen tuska on ihan hirmuinen. Voimia sinne :)
Täältä saat uuden vakiolukijan :)
Otan osaa koirasi menetykseen.
VastaaPoistaKoiran menetykseen on tuskin koskaan valmis, mutta vanhan koiran kanssa sitä osaa jo vähän odottaa. Koiran menettäminen tapaturmaisesti ei kuitenkaan valmistele lainkaan.