perjantai 7. lokakuuta 2011

Saako tästä edes puhua?

Koirallisia ihmisiä yhdistää usein asia, mistä ollaan hipihiljaa. Kukaan ei uskalla ottaa sitä puheeksi, koska jokainen luulee olevansa sairautensa kanssa yksin.
Näin kyseinen sairaus eteni minulla.

Kun olin pieni, halusin koiraa todella paljon. Kerroin äidillenikin, ettei ole mitään järkeä elää, jos ei ole koiraa. Koira tuli ja valkoisella hännänpäällä varustettu pentu valtasi sydämeni. Valloittava pentu kasvoi ja siitä tuli koira, joka...
- haukkuu huvin vuoksi pihalla
- varmistaa ennen käskyjen tottelemista palkan laadun ja tekemisen kannattavuuden
- reissaa omin päin saaresta jäiden yli mantereelle juoksuisten narttujen perässä
- astuu valioluokan spanielin menestyksekkäästi
- menettää pallinsa kolmen vuoden iässä, muttei yhtään luonnetta
- tappaa supikoiran vaikka flexin päässä
- leikkii  leluilla kerran vuodessa
- karkaa autosta ja käy shoppailemassa ostoskeskuksessa, kun omistaja on terveyskeskuksessa
Näiden lisäksi Rami...
- osaa ontua käskystä
- osaa olla ottamatta vasemmasta kädestä, vaikka sen tunkee kuonoon kiinni
- osaa kerätä kolikot lattialta snapsilasiin
- rakastaa temppujen tekemistä
- maalasi vesiväreillä ja pensseleillä maalauksia, koska Lemmikki-lehdessä joku koira osasi moisen tempun
- on tyynen rauhallinen, vaikka sitä kääntelee ja vääntelee (halusin, että Rami näyttää bortsulta, joten käänsin sen korvien kärjet alas)
- ei ole koskaan rikkonut kotona mitään
- oli sisäsiisti heti kotiutuessaan
- on opettanut monella tapaa, miten asiat olisi voinut tehdä toisin
- on 15,5 -vuotias, vaikka suurimman osan elämästään onkin syönyt markettiruokaa (nyt raa'alla)
- on oppinut yli 300 temppua


Rami on toiminut opaskoiranani, kun tein sille opaskoiravaljaat ja kävelin side silmillä pitkin teitä.
Rami on opetellut agilityn saloja ja harjoittelemista varten rakensin sille esteet.
Rami on käynyt agilitykurssin pääsykokeissa karaten paikkamakuusta rähisemään kultaisellenoutajalle.
Rami on parhaansa mukaan yrittänyt opetella aakkosia, muttei jostain syystä oppinut niitä heti.
Rami on toiminut rekikoirana vetäen paukkupakkasissa sementtisäkkejä jäällä.
Rami on onneton nuuskuttelija ja tekee nuuskimisääntä vain miellyttääkseen omistajaansa. Kaiken voi löytää silmillä, jos jaksaa etsiä.

Niinpä niin, myötä- ja vastoinkäymisissä. Hirvittävä...n ihana koira, joka saa kärsivällisyyden pettämään aika ajoin.

Muutin pois kotoa muutama vuosi sitten ja vähitellen ajatus omasta koirasta alkoi vahvistua. Toki olin jo agilityn maailmanmestaruuskisoista vuodelta 2000 asti ihastellut mustavalkoista paimenkoiraa. Nyt alkoi kuitenkin tuntua, ettei enää tarvinnut katsella vain muiden rajapaimenia - voisin hankkia oman.

Aloin etsiä kasvattajia ja muutaman mutkan kautta löytyi Tito. Kasvattajien etsimisen ja pentueiden tutkimisten keskellä alkoi muodostua ajatus siitä omasta bc:stä. Se olisi täydellinen. Se osaisi temppuja jokaiselle vuoden päivälle. Se käyttäytyisi hyvin. Se olisi uskollinen "Lassie" ja katsoisi minun perääni.

Kun pentue syntyi ja tajusin pentuni nähneeni päivänvalon, tuntui odotus sietämättömältä. Kaipasin pentua ja tyydytin tuskaani ostamalla pentutarvikkeita. Kipot, aitaus, pari hihnaa ja panta. Leluja tietysti, koska tämä koira leikkisi kanssani vaikka joka päivä. Harjakäsine ja kynsisakset, jotta pentu oppisi käsittelyyn heti alkuunsa. Ruoaksi pussi samaa ruokaa, jota kasvattajakin syötti. Jääkaappi täyteen omaa ruokaa, koska kaupassa ei pääsisi käymään ennen kuin yksinolo onnistui parin tunnin ajan. Kaikki olisi valmiina pentua varten.

Kotimatka pentu jalkatilassa sujui kyyneleet silmissä. Siinä se nyt oli, monen vuoden toiveiden täyttymys.
Kuinkas sitten kävikään? Kaikki ei ollutkaan niin ruusuista.

Pentu ei ollut yhtään sitä, mitä olin ajatellut. Se tuntui vieraalta enkä tiennyt, mitä sen kanssa pitäisi tehdä. Pentu oli valmis vastaanottamaan koko maailman. Minun tehtäväni oli opastaa ja näyttää, miten suuri maailma onkaan. Mutta minä en halunnut. Minua ei huvittanut. Se pentu ei ymmärtänyt mitään. Se oppinut mitään. Se heilutti häntää kaikille muille paitsi minulle. Se halusi kaikkien muiden luo - muttei minun luokse.

Jos jollekin vihjasin, miten pentu ei ollut lainkaan haluamani kaltainen, sain syytösryöpyn päälleni.
"Miten voit sanoa noin?"
"Itsehän sinä sitä pentua halusit."
Mutta minä en halunnut tätä pentua!

Yhtenä päivänä katsoin nukkuvaa pentua ja aloin itkeä. Itkin ja itkin. Katsoin pentua ja itkin. Miten pieni mustavalkoinen voisi olla pettymys?
Kuva: Piia Hasu
Tämän jälkeen asenteeni pentua kohtaa muuttui. Tajusin, että minä voin tehdä parhaani tämän pennun kanssa. Tajusin, että pentu on omasta mielestään täydellinen. Ainoastaan minä voisin osoittaa sille, että se ei ole niin suuri ja mahtava kuin se luulee olevansa. Oma olemukseni kertoi pennulle, jos minä en ollut siihen tyytyväinen. Minä näytin keskisormea valkoisia varvassukkia pitävälle häntäänsä heiluttavalle lakukuonolle. Oli aika katsoa peiliin.

Tämän jälkeen keskityin vain naksuttelemiseen. En mihinkään muuhun. Tiedättekö, mikä hyöty naksutteluun keskittymisessä on? Koirasta alkaa etsiä vain myönteisiä asioita. Se katsoo rauhallisesti autoja. Se odottaa rauhallisesti lupaa astua ovesta ulos. Se ottaa kontaktia parisataa kertaa päivässä. Se kävelee nätisti vieressä hihna löysällä. Se ei välitä postin äänestä tai rapusta kantautuvista äänistä. Se osoittaa päivän aikana satoja kertoja ansaitsevansa mitalin. Pieni pentu on taitava. Ja se pentu on minun ikioma pentu.


Kuva: Edda van der Ende
Kuva: Mari Lustig
Kuva: Seppo Louhimies

Kuva: Mari Lustig

11 kommenttia:

  1. Tässähän alkaa melkein itkeä. :) Mutta lähinnä nauran.

    VastaaPoista
  2. Voi Nova, kuinka samanlaisia tuntemuksia!

    Miten unelmien bc saattaakaan käydä naapurin koiran kimppuun? Tai hukata muut sosiaaliset taitonsa?

    Muistan ekasta päivästä lähtien, miten bc ei ollutkaan yhtä avoin isoäidille kuin noutajapentu. Tai miten naapurin koira ällötti. Tästäkö pitäisi tulla se TVA AVA KVA HK3 JK3 ym., jne., tms., - se the Best Dog of My Life!

    Veit taas kerran sanat suustani. Ja miten hienoa, että kirjoitat tästä. Harva puhuu ongelmistaan. Onneksi luen blogiasi :)

    VastaaPoista
  3. Tuli mieleen jotenkin Tavoitteena huippukoira -kirjan jossain kappaleessa oleva teksti, jossa puhutaan juurikin siitä, että omistaja voi pilata suhteensa pentuun olemalla liian ulkopuolinen. Eli jää arvioimaan vaan pentua ja sen sopimattomuutta, eikä laita itseään riittävästi peliin siinä. (Yritän tarkoittaa eriasiaa, kuin että syyttäisi koiraa. Kannattaa ehkä lukea siitä kirjasta se pätkä, jos jää askarruttamaan.)

    Mutta joo, kyllä tästä pitäisi saada puhua! Jaettu oppi on paras oppi.

    VastaaPoista
  4. Niin kuin varmasti jo tiedät niin itselläni oli aivan samanlaisia tuntemuksia Mistin kanssa alkuaikoina. Kirjoittelin niistä jotain omaan blogiini vähän aikaa sitten. Mutta nythän se on maailman paras koira kaiken sen työn ja vaivannäön jälkeen. Ei se täydellinen ole, mutta hyvä tuollaisena. Kiva, kun sinäkin kirjoitit tästä, me ei varmasti olla ainoita jotka ovat pettyneet omaan pentuunsa aluksi :)

    VastaaPoista
  5. Ihan samoja fiiliksiä muidenkin kanssa :) Mietin Marneuksen ollessa pentu, etten ikinä pääse tuon kanssa minnekään kisoihin, kun se vaan riekkuu muiden ihmisten ja koirien perään. Ensimmäinen näyttelykin reilussa 9 kk iässä oli aika hulabaloota :D Mutta kyllä ne aivot sieltä hiljalleen löytyivät. Luulisin, että Marneus on aikuisena tosi mukava harrastuskaveri.

    VastaaPoista
  6. Välillä tosiaan tuntuu, ettei tällaisesta pitäisi puhua, varsinkaan blogissa, omaa koiraansa pitäisi vaan ylistää jotta kukaan muu ei tajuaisi ettei se olekaan täydellinen ja kaikkia muita parempi.

    Kuitenkin noi tunteet on todella tuttuja. Nyt kun jälkikäteen asiaa tarkastin, huomaan että olen itse kirjoittanut kyllä blogiin sinänsä rehellisesti millainen Jeriko on ollut pentuna, mutta en välttämättä täysin avoimesti siitä millaisia epätoivon tunteita se välillä minussa herätti. Ei varmaan ehtinyt olla kuin kolme päivää, kun itkin jo epätoivoisena että miksi piti tuollainen ottaa, kun se vaan puree ja eikä reagoi mihinkään kieltämiseen muuten kuin lisäämällä kierroksia eikä kaavailemani positiivinen koulutustapa tuntunut purevan kovaan kalloon.. Kun blogia oli pidetty jo pidempään, niin löytyi se oikea rehellisyyskin.

    Ihanaa siis, että sinäkin avasit suusi asiasta. :) Se ei varmaan palvele ketään jos kirjoittaa blogia vain tarkoituksena antaa mahdollisimman kiilloteltu kuva. Pennut osaa olla todella rasittavia, murkkuikäisistä koirista puhumattakaan, ja bortsut ehkä vielä pahimmasta päästä vilkkaudessaan ja kekseliäisyydessään. Ja vaikka arki sujuu aikuisen koiran kanssa jo pääasiassa hyvin ja olen todella tyytyväinen Jerikoon, on edelleen asioita jotka ottaa päähän. Kuten Joona sanoi, unelmieni bc ei ole avoin kuin noutaja, tuntemattomille koirille saattaa kaikesta vastaehdollistamisesta ym. harjoittelusta huolimatta pyrkiä hihnassa murraamaan.. Tämän ja monen muun asian eteen tehdään edelleen työtä, mutta täytyy myös hyväksyä se, ettei koirani ole täydellinen vaikka suurimmaksi osaksi tekeekin minut äärettömän ylpeäksi, tyytyväiseksi ja onnelliseksi. :)

    Hieno teksti taas kerran, sinulta löytyy kyllä kouluttamisen lisäksi taito kirjoittaa. :)

    VastaaPoista
  7. Voi, samoja tunteita ja samoja kokemuksia.

    Ensimmäisen koirani kanssa tarvottiin todella syvässä suossa, etten tiennyt uskallanko ottaa enää koiraa. Zena tuli kuitenkin taloon ja siitä on kasvanut mitä hyvätapaisin otus, mutta nyt kun toisen koiran hankinta on enemmän tai vähemmän ollut mielessä, niin menneisyyden haamut tulevat edelleen ajatuksiin. Mitä jos pilaan sen, mitä jos ei siitä tule sitä mitä haluan, mitä jos en vaan osaa?

    En tiedä. Tällä hetkellä tuntuu muutenkin siltä, että Sitä Oikeaa koiraa ei minulle löydy. On siis jatkettava etsimistä.

    VastaaPoista
  8. Aivan ihana kirjoitus!

    Marian kanssa samoja tuntemuksia. Mulla on eroahdistus koira. Monta vuotta olen jo halunnut pentua, mutta en ole uskaltanut ottaa. Nyt olisi hyvä pentue tulossa, mutta en ole ihan 100 varma uskallanko.

    VastaaPoista
  9. Voin luvata, että homma helpottuu, kun tulee ikää lisää ... nimittäin ihmiselle. Sitä oppii suhtautumaan koiraan koirana eikä aseta sille liian suuria toiveita. Muutenkin pääasia on se matka koiran kanssa eikä se, että nimen edessä on pitkä litania titteleitä. Minulle ainakin on ollut mukavaa huomata, että tässä iässä (olen 51 v.) sitä enempi tarkkailee pentua ja yrittää huomata mitkä on sen vahvuudet ja mitkä heikkoudet. Kun nämä alkaa hahmottua voi alkaa suunnitella strategiaa miten pennun kanssa etenee. Välillä tulee tehtyä jotain tyhmää ja tärkeintä siinä on, että yrittää havainnoida asian, jotta sitten pystyy tekemään korjaussarjoja tarpeen mukaan. Ja mitä sillä loppupeleissä on väliä, että onko koira Suomen Mestari vai vain maailman paras koira, jonka kanssa on ihana viettää aikaa niin hyvinä kuin huonoinakin päivinä.

    VastaaPoista
  10. Ihan vahingossa satuin klikkaamaan tämä postauksen auki ja voi miten oli ihana lukea tämä ja kommentit! Miten hyvälle tuntuikaan, etten olekaan yksin! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, Anni! Kiitos paljon kommentista ja kiva, kun sait siitä toivoa.
      Näiden asioiden kanssa on harvoin yksin, mutta vielä harvemmin näistä kukaan uskaltaa puhua. Tsemppiä!

      Poista