Tito ei ole jänishousu. Se ei ole myöskään tänttäränttä, joka lainkaan ajattelematta syöksyy minne sattuu karvat pystyssä haukkuen.
Titon lähestyminen uusiin jänniin asioihin on yleensä minun tulkintani mukaan ensin ihmetystä ja sen jälkeen mielenkiintoa. Inhimillistän ja sanon, että tuntuui kuin Tito haluaisin ylittää itsensä, jos joku asia on ensiksi jännittänyt. Joskus pimeällä keskellä tietä ollut kaivinkoneenkauha on saanut puhahduksen aikaiseksi. Samoin on tehnyt katulamppu talvella. Hui. Muutamia pöhähdyksen kohteita on siis ollut, mutta niistä on päästy yli aina nopeasti.
Hurjia asioita on ollut niin vähän, että mitään käytöskaavaa on vaikea muodostaa. Eteneminen menee kuitenkin aika lailla näin.
Ensin puhahdus ja heti perään lähestyminen. Muutama askel kohti kohdetta. Jos kohde on luokkaa Muumilaakson Mörkö, täytyy ehkä kiertää toiselle puolella katsomaan, josko toinen puoli on yhtä pelottava. Tämän jälkeen nenä pitkällä kohti ja kosketusetäisyydellä päälle ilme: "Mä niin tiesin, ettei tää ole mitään pelottavaa." Jotta viesti menisi hihnan toiselle päälle perille, kohteen päälle on lirutettava omistushajut. Näiden jälkeen esitetään Supersankaria.
Miksi päätin kirjoittaa Supersankarin urotöistä? Noh, huvittava osuus tulee, kun pelätään rullaportaita, voitetaan pelko ja ruikitaan metroasemalla kaikkien ihmisten silmien alla. Silloin en ainakaan minä pidä itseäni Supersankarina...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti