Lahjattomat treenaa

Tiedättekö sen tunteen, kun on pitänyt pitkän tauon ja sen jälkeen koira ei vaan tajua? Kaikki aikaisemmin tehty on unohtunut, ei ole rutiineja eikä mitään käsitystä siitä, mitä ollaan tekemässä.

Okei, jos tilanne olisi tämä, järkikin sanoo, että kannattaisi treenata useammin. Tavaraa lihasmuistiin, kestävyyttä, toimintamalleja ja kaiken muun hienon rakentamista.

Mutta minkäs teet, kun viet koiran parin kuukauden aksatauon jälkeen halliin, teet sille radan, isket vähän A-estettä (onhan se sellaisen nähnyt puoli vuotta sitten ja tehnyt kokonaisenakin) ja kaikkea muutakin hienoa ohjauskuviota, jota olet nähnyt jossain videolla tai kirjassa. Koira starttiin ja rataa paukuttamaan. Pysyy liikahtamatta startissa, lukee rataa, juoksee A-esteen täysiä ylös ja alas, jää kuin seinään törmäten alastulolle, ampaisee luvan saatuaan edelleen, sinkoaa putkeen, tulee tykityksestä huolimatta vaikeaan kuvioon, tehdään yhdessä, juostaan kilpaa ja tullaan "maaliin" voittajina.

Mites toi junioriosasto, joka on nähnyt keppejä viimeksi myös muutama kuukausi sitten. Tehnyt elämänsä aikana ehkä 15 settiä ja toistoja on ollut 2-15 kertaa kohden. Kaivat kepit esiin, ensin vain neljä. Asetat kepit paikoilleen ja jätät vähän kujaa. Ennen kuin kepit ovat edes paikoillaan, yksi giganttimus kiertelee niitä jo hullunkiilto silmissään. "Tästäkö?! Vai tästä?! Missä palkka, HEI??"
Otat pannasta kiinni ja viet otuksen muutaman metrin päähän. Tunnet koiran nojaavan pantaan kaikin voimin ja hinkuvan kepeille. Päästät irti ja sinne sinkoaa. Itsenäisesti, oikein sisään. Koska niin kuuluu tehdä. Tuplaat keppimäärän kahdeksaan. Vaikeutat heti kulmia - on avointa, on suljettua. Kasvatat etäisyyttä lopulta niin kauas kuin piha antaa myöten. Lähtöpisteen ja keppien välillä on ehkä 20 metriä - ja sinne se sekopää tykittää. Lopuksi kokeilet vielä kapean kujan kaventamista edelleen. Ja sehän pujottelee, tietenkin.

Ei nää hullut kannusta mua treenaamaan. Okei, treenataanhan me jotain koko ajan, mutta huhheijaa, mitä tyyppejä! Parhaita!