Palasin juuri iltalenkiltä. Tajusin kesken lenkin, minkälainen matka onkaan poikien kanssa taitettu. Meillä tuli nimittäin rapussa, käytävällä ja ulko-ovella vastaan ihmisiä. Rapussa oleva mies kantoi pyörää. Ulkona oli muutama koiranulkoiluttaja - ongelmaksi asti. On mieltä virkistävää, kun mies jää vehniksen kanssa tien tukkeeksi. Kyllä juu, koirahan löi siellä maihin ja miinoittautui niille sijoilleen. Mies jäi tietysti viereen seisomaan. Jonkun matkaa halusin taittaa juosten.
Vuosi sitten en olisi päässyt edes ulos asti Totin kanssa. Se olisi kuollut henkisesti jo pari kertaa siihen mennessä. Nyt molemmat pojat huiskivat häntäänsä jokaiselle naapurille. Ulko-ovella malttoivat istua ja odottaa oven ollessa auki, vaikka siinä oli mies naaman edessä. Tottikin venytteli kaulaansa, jos vaikka saisi paremmin haisteltua miestä. Ilmeisesti oli ihana mies, kun hännät taas niin vispasivat. Ulkona muista koirista vain mentiin ohi. Ei ongelmia. Tito nosti kyllä häntäänsä maamiinalle, mutta ei jäänyt jumittamaan. Muille koirille tuo ei edes häntäänsä nostanut. Kun ihan juoksemaan lähdin, ravasivat molemmat pojat vieressä. Rennosti, ojentaen ja hyvällä ilmeellä.
Parhautta. Sydän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti