I can't change the direction of the wind, but I can adjust my sails to always reach my destination.

Viime aikoina olen pohtinut jälleen paljon sitä, miten kerron koiralleni, mitä haluan sen milloinkin tekevän. Ajatukset hyökkäävät päähäni sellaisena vyyhtenä, että sen selvittämiseen tarvitaan muutakin kuin kärsivällisyyttä. Ajattelin saksia vyyhdin pienempiin osiin, joiden selvittäminen saattaisi olla helpompaa kuin koko kasan avaaminen. Katsotaan, miten selvittely lähtee liikkeelle ja minkälaisia solmuja tulee vastaan. Voihan olla, että jokin asia näyttää nyt selvältä, mutta kohdalle tultaessa se kiristyy niin tiukaksi, että siihen täytyy palata myöhemmin.

Kun puhun koirien kasvattamisesta, sillä ei ole tekemistä pentujen teettämisen kanssa. Kasvattaminen merkitsee minulle koiran työstämistä sellaiseksi, että sen kanssa eläminen olisi suurimmaksi osaksi nautintoa. Työstämisen lähtökohdaksi eivät kuitenkaan riitä vain ne omat päämäärät. Auton voi rassata juuri sellaiseksi kuin mielikuvitus suinkin keksii ja lompakko antaa myöten. Talon voi rakentaa omiin tarpeisiin sopivaksi ja sinne voi laittaa kattoikkunan, jotta tähtiä voisi katsella vuoteesta. Koiran kanssa omat haaveet ja setelinippu eivät riitä. Koira on aina lähtökohtaisesti jotakin, mihin ei voi vaikuttaa. Oman mielikuvituksen avulla koiraa voi työstää hyvin paljon. Tähän ei tarvita rahaa, mutta aikaa sitäkin enemmän. Ongelmien lähtökohtiin voidaan syventyä ja täten puuttua perimmäisiin syihin. Ajan ja taitojen puuttuessa ongelmat voidaan hoitaa voimakeinoin tai tukahduttamalla koiran yritys ilmaista itseään.

Koirasta voi muokata jotakin, joka parhaimmillaan muistuttaa hyvin paljon omaa ihannetta. Oma ihanne kuitenkin muuttuu tilanteen mukaan. Voin ainakin itse sanoa, että taitojeni, tietojeni ja kokemusteni lisääntyessä, ihanteeni muuttuvat nopeasti. Mielestäni on tärkeää, että jonkinlainen ajatus siitä ihannekoirasta on olemassa. Parhaimmillaan se auttaa ohjaamaan oman koiran työstämistä eteenpäin. Se saattaa tiukan paikan tullen muistuttaa, miksi kaikki on vaivan arvoista. Pahimmillaan ajatus ihannekoirasta voi toisaalta lannistaa ja saa toteamaan, etteivät omat kyvyt riitä sen saavuttamiseen.

Kun mietin Titoa ja sen kanssa rämmittyjä soita ja juostuja niittyjä, ajattelen tietysti, että osassa asioista olen onnistunut hienosti. Olen jopa ylpeä ja meinaan pakahtua onnesta, kun tietyt asiat toimivat. Sitten on se räme, jota tulee toisinaan tarvottua, kun pitkospuita ei löydy. Se tunne, kun ei yksinkertaisesti tiedä, mitä tekisi, on lamauttava.

Kun Tito tuli minulle, olin aivan kädetön. Toisinaan saatoin omistaa toisen käden, mutta siinäkin oli peukalo keskellä kämmentä. Olin niin hukassa, että epäilin jo pitkospuiden olemassaoloa. Hyvin nopeasti aloin kuitenkin miettiä valmiita toimintatapoja, joita toteuttaisin eri tilanteissa. Teen näin edelleen ja koen tämän helpottavan elämistä Titon kanssa valtavasti. Suunnittelen etukäteen, mitä teen eri tilanteissa ja pystyn tätä kautta helpommin vaikuttamaan Titon tapaan toimia ja ajatella. Kun olen päättänyt valmiiksi, mitä sanon "saako sitä silittää" -ihmisille, tilanne on hallinnassa. Muuten saattaa käydä niin, että pari lasta on jo koirani kaulassa roikkumassa ennen kuin ehdin tehdä mitään. En halua myöskään hätäisesti vastaavassa tilanteessa nykäistä Titoa pois tai ärtyä, koska koira luonnollisesti aistii tämän heti. Kun tilanne on hallinnassa, koirakin huomaa, ettei ole tarvetta pystyttää sirkusta.

Sanavalmius on koirien kanssa muutenkin arvokasta. Pari vuotta sitten pyysin usein ventovieraita ihmisiä vain seisomaan paikoillaan, jotta Tito pääsi omia aikojaan heitä haistelemaan. Tein näin miesten, naisten, lasten, roskakuskien, poliisien ja esimerkiksi kypäräpäisten moottoripyöräilijöiden kanssa. Halusin, että Titolla on aikaa haistella ihmisiä ilman, että sitä heti silitettiin, nosteltiin syliin ja väännettiin solmuun. Ei, Tito ei ollut ihmisten kanssa varautunut, epävarma tai pelokas. Mielestäni oli kuitenkin hyvä tarjota sille mahdollisuus haistella ja tutustua itse. Ihmisten kanssa piti olla toisinaan tiukkana, mutta kukaan ei koskaan kieltäytynyt pyynnöistäni. Pimeillä lenkkipoluilla tämä oli myös tärkeää. Tito sai tutustua tummiin ja hiljaisiin hahmoihin juuri niin nopeasti tai hitaasti kuin halusi.

Titon kanssa olen hyvin pitkälle yrittänyt ehkäistä epätoivottujen toimintamallien syntymistä. Tärkeintä minulle on ollut, että joka tapauksessa kaiken huomaava paimen ei reagoisi uusiin asioihin kielteisellä tavalla. Näin ollen Tito onkin omaksunut hyvin, että kaikki voi olla hurjan mielenkiintoista. Varmasti se on sen geeneissäkin, mutta uskoisin vaikuttaneeni Titon silmälasien roosaan sävyyn.

Näitä suunnitelmia Titon maailmankuvan työstämiseksi ja toisaalta sen toimintaa ohjaavaksi ovat olleet esimerkiksi:
- Jos joku alkaa puhua minulle, naks ja Titolle ruokaa naamaan ennen kuin edes vastaan toiselle.
- Jos kuuluu kova ääni, naks ja ruokaa naamaan.
- Aina, kun hissin ovet avautuvat, naks ja namia naamaan. Koskaan ei tiedä, onko ovien toisella puolella joku.
- Kun ohi humahtaa pyörä tai kipittää juoksija, naks.
- Kun hämärässä näkyy liikettä, naks.
- Kun tuulisena päivänä lentää lehti ohi, naks.
- Kun lintuparvi pyrähtää lentoon, naks.
- Kun mitä tahansa poikkeavaa tapahtuu, naks ja namit naamaan.

Uusia ja ihmeellisiä asioita saa katsoa. Katsominen on toivottavaa, mutta myös kohteen katsomisesta luopumisesta palkitaan.  Jos tilanne on liian vaikea, vien Titon pois tilanteesta sellaiselle etäisyydelle, että katsominen ilman sirkusta on mahdollista.

Olin visusti päättänyt, että en nosta pentua syliin ja sitä kautta pois tilanteista. En myöskään silloin, jos toinen koira juoksi luokse. Sitä tapahtui onneksi lähinnä pentutreffeillä. Tito saattoi väsyneenä hakea suojaa jaloistani, mutta tällöin menin vain kyykkyyn ja tein muille pennuille selväksi, että pysyvät loitolla. En hyssytellyt omaani, mutta kerroin sille, että minä pidän muista huolen. Pentutreffeillä pidin myös Titoa koko ajan silmällä. Olen sitä mieltä, että nämä tapaamiset eivät ole sitä varten, että pennut päästetään rellestämään ja samalla voi itse vaihdella kuulumisia muiden omistajien kanssa. Nämä tapaamiset ovat sitä varten, että voi seurata, miten oma pentu selviää eri tilanteista. Ne ovat hetkiä, jotka kertovat huikean tärkeää tietoa omasta pennusta. Kyllähän minäkin kuulumisia vaihdoin, mutta pyrin seuraamaan oman pentuni menoa jatkuvasti. Miten se leikki, miten se reagoi muiden haukahteluihin, miten se paini ja missä vaiheessa oli tauon paikka.

Erityisesti pentuaikoina ajattelin, että kaikki hetket päivän aikana ovat tilanteita koiran kannalta. Mikään päivä ei ole samanlainen ja näin ollen pentu myös oppii joka päivä jotakin uutta. Halusin mahdollisuuksieni mukaan auttaa Titoa ymmärtämään, miten uusissa tilanteissa toimitaan.

Jotta jonkinlaisia toimintamalleja voi itselleen kehitellä, täytyy tutustua omaan koiraan. Epävarman koiran opettaminen olemaan välittämättä muista koirista voi olla valtava virhe, kun taas yli-innokkaalle koiralle se voi olla erittäin hyvä itsehillintää koetteleva tavoite. Toimintamalleja on siis hyvä yrittää tarkastella mahdollisimman monipuolisesti. Miten opettaa juuri omaa koiraa toimimaan ihmeellisessä maailmassa?