Takana on neljä kelkkailukertaa ja voihan suhisevat sukset, miten hienoja kokemuksia meille on jo kerääntynyt!
Järkyttävän jyrkkää mäkeä alas niin, ettei pöllyävältä lumelta näe eteensä. Ajatus vain siinä, ettei kelkka ajaudu hurjasti pinkovan mustavalkoisen kintuille. Se ei ole vaihtoehto, mutta penkkaan rysähtäminen on. Onneksi tätä ei ole tarvinnut vielä toteuttaa. Kelkka on toistaiseksi pysynyt pystyssä - hurjista tilanteista huolimatta.
Lenkin päätteeksi niin jyrkkää ja pitkää mäkeä ylös, että veren voi maistaa suussaan. Jos koira jaksaa pitää laukkaansa yllä, minunkin on jaksettava juosta ja kertoa, että me nousemme tämän mäen päälle yhdessä.
Nietoksien keskellä tarpominen ja koiran kannustaminen - jos ei ole valmista latua, me teemme sellaisen!
Kovaa vauhtia mäkeä alas ja yht'äkkiä se ääni, jota yksikään suksija, pulkkailija, luistelija tai kelkkailija ei halua kuulla. Kyseinen ääni syntyy kovan muovin tai teräksen osuessa kiviin, teräviin sellaisiin. Matka hidastui viiden metrin ajaksi yllättäneen kitkan vuoksi, mutta jatkui sen jälkeen ennallaan. Kotona tuli todettua, että puukolle tuli töitä - jalakset täytyy vuolla ja vahata. Olivathan ne olleet käytössä jo toista kertaa!
Vastaan tulevien koirakoiden ilmeet, kun saavumme heidän näkökenttäänsä. Kauhu ja hätä tulevat yleensä ensimmäisenä mieleeni. Esitän kaukaa kysymyksen, voimmeko kaahottaa ohi ja myöntävän vastauksen saatuamme Titolle kehotus pistää tulta hännän alle. Vauhdilla ohi ja suoraan sydämestä huudettu kiitos ohitetulle koirakolle.
Kelkan kyydissä seisominen lumisten puiden kaartuessa päälle. Ei muita ihmisiä, ei muita ääniä. Minä ja koira nauttimassa lumesta ja toteamassa, että voisimme jatkaa maailmaan loppuun asti.
Kotipihaan tullessa olo, että on antanut kaikkensa, mutta koira säntäilee penkasta penkkaan, pyörii lumessa ja juoksee ympyrää kuin sanoakseen, ettei vielä ole aika mennä sisään. Vastahan me lämmittelimme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti