Ensimmäisessä erässä otettiin tottiksia ja Tito teki hyvin. Seuraamista ja siihen liittyviä askarteluja tehtiin. Takakontti kääntyi, liikkeet napakoita, ei painanut, mutta tuntui, ja keskittyi hyvin. Tämän jälkeen tehtiin aksaa ja sain kokeilla sheltin ohjaamista. Aika erilaista, mutta kuitenkin samanlaista. Vähän laskin ohjauskäsiä, mikä tapahtui jotenkin automaattisesti. Täytyy seuraavalla kerralla kokeilla, mitä tapahtuu "normaaliohjauksella" eli etten laskisikaan käsiä. Ihan vain kokeilun vuoksi.
Tein Titon kanssa kaverin määräämää pientä pätkää ja mietin useamman kuvion, joita voisi kokeilla. Tito tuli jokaiseen ohjaukseen hyvin, toki yksi levisi omaa hitauttani, mutta se pelastettiin kovin nokkelasti hyödyntämällä pidentynyt kaarros. Hyvää harjoitusta kisoihin, siellä leviää kuitenkin.
Seuraavaksi oli vuorossa tokoa, koska yhdellä porukasta oli kisat tulossa. Saatiin useampi koira paikkamakuuseenkin - Titon laitoin vain lepoon ja otin kesken kaiken rivistä pois häiriötreeniksi. Tein Titon kanssa uuden setin seuraamista, mutta nyt se ei tuntunut niin hyvältä kuin aikaisemmin päivällä. Jotenkin se löysä enkä minä pidä löysistä koirista. Useamman tunnin puuhastelut ja lähes hellelukemissa olevat lämpötilat eivät varmasti vaikuttaneet.
Tokoiluissa meni tovi ja sen jälkeen lähdettiin kisojen alta vapautuneelle kentälle. Kentän kaukaisimpaan kulmaan oli tungettu kujakepit ja ne käytiin nostamassa keskelle kenttää. Ja nyt kun mietin, ne olisi voinut ehkä viedä lopuksi takaisin sinne hylättyyn nurkkaan. Voi piru, pääsi unohtumaan. Ensi kerralla sitten. Tänä kesänä kepit pitää saada rutiiniksi ja osaksi rataa. Kontaktit ovat toinen projekti, tosin paljon isompi projekti. Mutta kesä on vasta alkamaisillaan eli hyvää suunnitelmaa ja sitä toteuttamaan.
Tito sai siis ensin kääntyä mutkalle kepeille. Aloitin ensin kujasta, joka oli Titon levyinen ja lähdin siitä kaventamaan reilulla kädellä. Koska Tito osaa mennä suoratkin, kaventaminen ei tuottanut vaikeuksia. Kujia haluan käyttää nyt, jotta Tito löytää sopivan rytmin. Suorilla se on rymistellyt niin, että meinaavat kepit kaatua. Että mistä kummasta ne kepukat siihen eteen tulivat - läpi vain! Nyt Tito otti osumaa kavennuksen jälkeen kerran eli pujottelee kyllä nopsasti, mutta kuin kiroillen ja manaten niitä kahtatoista tikkua. Haluan jostain kumman syystä, että ne kepit ihan oikeasti pujotellaan sen sijaan, että yritetään kokeilla keppien kestävyyttä. Koska koira ei ole tyhmä, se pujotteli seuraavat kepit niin upeasti, että huudahdin koko Ojangon herättävästi. Suurella sydämmellähän tätä täytyy tehdä.
Tämän jälkeen kepit olivat koko ajan vain hienommat ja hienommat, mikä sai minut hihkumaan lisää. Yhdisteltiin putki, kepit, putki ja sinne se tykitti menemään. Otettiin aina noin neljän toiston pätkiä, koska ilta-aurinko kertoi karua totuutta päivän pituudesta. Tehtiinpä paria erilaista viiden esteen pätkääkin väleissä ja hauskaa oli. Kaikkien suoritukset paranivat ja muistettiin päästää koiria välillä tauolle. Vedet loppuivat, mutta onneksi löytyi jonkun unohtama lähes täysi vesipullo. Kiitos siis tuntemattomalle taholle.
Kun meitä oli enää kaksi jäljellä, aloin ihmetellä treenaajien vähyyttä. Kello oli vain hieman yli yhdeksän ja meidän lisäksi kentillä ei ollut ketään. Yksi ulkoilutti koiriaan metsätiellä, mutta siinä kaikki. Kun puitteet ovat mitä hienoimmat, ei ymmärrykseni oikein riittänyt siihen, ettei meidän lisäksi näkynyt muita. Mikäs siinä, ei tarvinnut kenenkään häiriintyä minun ihastushuudahduksistani. Kun totesin viettäneeni melkein kymmenen tuntia kentillä, lähdimme kotiin. Hyvät lopputepsuttelut, koska kävelimme metrolle, kotona maistui ruoka ja venyteltiin vielä ennen pään laittamista tyynyyn.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti