You only have 24 hours a day, you might as well use them well

Viime viikolla tehtiin monenlaista. Kikkarilla liikuttiin useampana päivänä ja aksaamassa käytiin lauantaina ja sunnuntaina. Treenattiin myös tottistokoa, juostiin pellolla monta tuntia, etsittiin hajustettuja kepukoita, harjoiteltiin luopumista erilaisista tilanteista ja koska oli kuuma, Tito pääsi tietenkin myös uimaan. Yhdestä yöstä tuli yötön yö, kun jutustelu ystävän kanssa venyi ja venyi. Täytynee myöntää kesän olevan täällä, kun koko yön voi maata puistossa koira kainalossa.

Tarkemmin viikonlopun liitelyistä. Lauantaina tehtiin keppejä osana rataa ja suurin osa meni kertaheitolla oikein. Ongelmia ei tullutkaan kepeillä vaan muilla esteillä. Olin välillä niin auttamattomasti myöhässä, että eipä siinä voinut olettaakaan koiran tekevän oikein. Saatoin sitä aivan liikaa semmoisille esteille, joille irtoaa kuitenkin, että seuraavaksi piti pinkoa hullun lailla. Onneksi ne herneet yhdistyvät tässäkin päässä toisinaan ja kokeilemalla alkoi löytyä varsin toimivaa tekemistä. Ukkosen jyristessä siis väännettiin hienoja pätkiä ja taas sai hihkua, koska eihän siellä muita ollut - lätkä suomalaisen tieltä poissa pitää.

Eilen otettiin ensin pari vihkosesta napattua rataa. Vaikka kyseessä ei ollut mitään älytöntä, sai molemmissa miettiä, jotta linjat pysyivät optimaalisina ja rytmitys kunnossa. Seuraavalla kerralla pitää tehdä jotain niin vaikeaa, että menen täysin toimintakyvyttömäksi, koska muuten luulen, että tässä ollaan kehitytty. Molemmat radat nimittäin tuntuivat hyviltä. Se, mitä suunnittelin, toimi. Se, mitä en suunnitellut, levisi.

Loppuun tein aivan päättömän irtoamistreenin, jossa rimaa nousi jo 70 cm:iin. Pitihän sitä kokeilla, miten karvakorvan käy - pystyykö tuo vielä keskittymään, vaikka alla on jo pari tuntia treenejä ja rankka viikko muutenkin. Koska vinoista hypyistä tehty suora oli kentän päästä päähän, sain itsekin laittaa kenkää toisen eteen. Ja Pöyhönen alkoi irrota, hyvä tavaton, miten se alkoikin tehdä töitä! Vaikka rimat olivat eri korkeuksilla, niitä ei roiskittu. Uudestaan ja uudestaan, välillä palkkaa. Sitten pientä muutosta, jottei toinen luule koko ajan tietävänsä, mitä ollaan tekemässä. Tito juoksi niin kovaa, ettei ole radalla koskaan noin lujaa mennytkään. Yli esteiden, kovaa, yli esteiden, kovempaa, uudestaan ja uudestaan. Niin kauan, että räkää ei ollut enää vain Titon poskilla. Loppupalkka ja ravaamista kentän ympäri palkka suussa. Muutaman kierroksen jälkeen jätettiin palkka pois ja jatkettiin ravaamista. Tuli hetkeksi sellainen olo, minkä voisin kuvitella Pöyhösellä olevan satasen jälkeen. Kaikkeni annoin ja vähän enemmänkin.

Koetan saada uusia kuvia tällä viikolla, mutta siihen asti...