Sirkusta ja jälkiviisautta

Tänään poljettiin kahdessa osassa mukava 18 km. Menin siis Tammistoon töihin ja Tito oli mukana. Tekee sille hyvää olla välillä yksin jossain muualla kuin kotona. Koska se ei ole siinä kovin hyvä. Ison osan ajasta Titon huoneesta ei kuulu mitään, mutta välillä sieltä kuuluu kiroilua, että ulos pitäisi päästä, perkule. En puhuisi mistään eroahdistuksesta, vaan tasan kokemattomuudesta. Tähän sopii kulunut sanonta, että parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Kun sitten poljettiin takaisin kotiin, kävi jotain aivan älytöntä. Minä olin se älytön pahvipää. Mentiin siltaa yli ja vastaan tuli kolmen ihmisen ulkoiluttama belgilauma. Ensiksikin, oli muuten hieno lauma. Belgejä oli ehkä 8 ja mitä nyt nopeasti katsoin, niin kauniita rotunsa edustajia. Kävelivät nätisti vastaan. Vilkaisin Titoa, joka jumitti kohti tulevaan laumaan pahasti. Ravasi kyllä, mutta ei se olisi huomannut, vaikka vieressä olisi talo kaatunut. Jostain käsittämättömästä syystä pysäytin kikkarin, nykäsin remmistä, että halloo, mutta Tito vaan tuijotti ohi menevää laumaa. Nykäsin uudestaan ja Tito oli sitä mieltä, että häiritsen sen tuijottelua. Hienosti osasi olla piittaamatta meikäläisestä. Mutta oikeasti hyvä vain, koska en minä tuommoista kikkarin pysäytystä ja sen jälkeen koiran nykimistä ole suunnitellut jumittamiseen. Mistäs se idea nyt tuli?

Titon ohitukset olivat jo hyvällä mallilla joku aika sitten, mutta takapakkia tuli, kun kohti hyökkäsi rhodesiankoira viime viikolla. Tuli potkuetäisyydelle ja sai maistaa kengänpohjaani. Tito vain seisoi vieressä eikä näyttänyt tästä suuremmin häiriintyvän, mutta sen jälkeen ohitukset olivat minun mittapuuni mukaan todella huonoja. Tito alkoi jumittaa koiriin pahasti ja ohituksien jälkeenkin piti vielä taakse kuikuilla, että minne koira meni. Minulle ei riitä se, että koira pitää ravinsa ja kulkee vieressä, vaikka vähän katsookin ohitettavaa. Eihän vieressä jolkottelevasta koirasta, joka katsoo muita, ole mitään haittaa, mutta ei se ole tarpeeksi rentoakaan. Haluan ohituksen olevan mukava meille molemmille.

Onneksi tajusin tuon belgilaumaohituksen jälkeen olleeni täysi idiootti ja mietin seuraavat ohitukset tarkemmin. Ne menivätkin noin 86 kertaa paremmin. Treeniä, treeniä ja vähän vielä treeniä.

Huomenna ja ehkä ylihuomennakin täytyy Titon saada levätä. Eilen se oli treenien jälkeen niin loppu, että saadessaan luvan mennä kahden viehättävän nartun kanssa leikkimään, juoksi niiden luo, pyörähti pari kertaa ja lysähti maihin. Sen jälkeen Tito makasi maassa ja tytöt leikkivät ympärillä. Välillä tytöt kävivät pyytämässä Titoa leikkimään, mutta karvakorva ei jaksanut. Makasi vain. Jotain hyvää tästä rääkistä on ollut, Tito on syönyt vähän paremmin.