Ihmisiä ja pahvilaatikoita

Tito on viikossa ehtinyt näyttää itsestään pari hauskaa piirrettä. Toinen on rakkaus ihmisiin ja toinen viehtymys pahviin.

Tito haluaisi tervehtiä kaikki ihmisiä. Kaukana olevat ihmiset eivät herätä suurta mielenkiintoa, mutta lähellä olevat saavat hännän vipattamaan eikä poika meinaa pysyä aloillaan. Iltaisin ollessamme pihalla on huvittavaa, miten Titon häntä alkaa vispata, kun jostain parvekkeelta kuuluu naurua tai puhetta. Ihmisen nauru saa hännän muutenkin elämään. Titon ei tarvitse nähdä ihmistä - pelkkä ääni riittää.

Kotona käytävällä Tito juoksi kerran käytävällä olleen toisen ihmisen jalkoihin tervehtimään. Huikkasin tytölle, ettei välitä koirasta ja seisoo vain. Titon pettymys oli suuri. Pettymys muuttui kuitenkin iloksi, kun lähdin juoksemaan toiseen suuntaan. Tito ryntäsi perään ja minun kohdalla alkoi leikki ihanalla fleece-lelulla. Kiitin tyttöä ja kerroin hänelle, miksi toivoin hänen näin toimivan. Karkaavaa koiraa ei palkita.

Jo ensimmäisenä päivänä Tito osoitti rakastavansa pahvia ja pahvilaatikoita. Pahvia voi repiä ja pureskella. Laatikoita voi heitellä ja niiden alle voi mennä piiloon. Omat lelut voi viedä laatikoihin ja pahvin päällä on lokoisaa nukkua. Titon häkissä ei siis olekaan peittoja - siellä on erilaisia pahveja.