Throwback juhannukseen - heppoja, uimista ja pieniä loukkaantumisia

Juhannuksesta tuntuu kuluneen jo hurjan kauan. Olen tänä kesänä järkkäillyt kalenteria niin, että pieniä kesälomalta tuntuvia pätkiä on ehtinyt jo kertyä useampia. Ja ihan oikea kesäloma on siis vielä pitämättä! Se korkataan kahden viikon kuluttua.

Juhannuksena suunnattiin Porvooseen vanhempien luokse. Porukoiden tila on varsin kivan kokoinen kuuden hehtaarin pläntti, johon kuuluu niin kaurapellot, kasvimaa kuin iso metsäkin. Metsästä sen verran, että se on ihana. On koivikkoa, vattupensaita, korkeuseroja, kosteikkoa ja kuivaa kangasta niin, että kelpaa riippumaton ripustaa ja ottaa nokoset. Sieltä oli kerta kaikkiaan hyvä hakea kolme koivua koristamaan päärakennuksen sisäänkäyntiä.

Kaurapellon laitaan on jätetty kaistale kylvämätöntä aluetta. Se on ollut koirille hyvä alue mellastaa. Välillä täytyy toki pärisyttää perkelettä, kun tassut kiitävätkin nousseen kauran seassa. Oh no, ei sinne, pojat. Ei sinne. Pojat olivat paljon vapaana, mutta myös ison osan ajasta kiinni. Kolme kissaa, parit sukulaiset, siimaleikkuri, moottorisaha, ruohonleikkuri ja traktori pihalla kahden... hmm... vilkkaahkon koiran kanssa voi olla vaikea yhtälö. Toki kissat olisivat kivaa viihdettä koirille, mutta suurin ongelma on se, että nuo haluavat – erityisesti Totti – osallistua puiden kaatamiseen turhan hanakasti. Totilla sattui myös olemaan pienoisen turman jäljiltä kurkku auki sisäpuolelta enkä halunnut set syövät keppejä koko ajan. En halunnut, että puusilppua tai mitään muutakaan menisi peukalon kokoiseen reikään. Reikä sattui olemaan niin syvällä, ettei sitä voinut mitenkään puhdistaa tai muuta. Sen näkemiseen ja paranemisen seuraamiseenkin tarvitsin joka kerta taluttimen ja otsalampun. Taluttimen avulla sain suun tarpeeksi auki ja otsalampun avulla näin, mitä syvällä kurkussa tapahtui. Niin siistiä, Totti...

Kävimme juhannuksena kahtena aamuna muutaman kilometrin päässä uimassa lähdejärvessä. Ensimmäisenä aamuna kävelimme järvelle. Kuljimme myös naapurien heppalaitumien välistä. 12 upeaa ja hyvin hoidettua suomenhevosta vehreillä niityillä. Ah, sisäisen heppatyttöni sydän läikähteli joka kerta laitumia ohittaessa. Meillä ei Kepon kanssa ollut minnekään kiire. Koirat juoksivat vapaana ja molemmilla oli oma pallo mukana. Tito juoksi pidemmällä niin kuin se aina tekee. Se myös poikkesi yhdelle laitumelle. Odotteli siellä tyytyväisenä pallonsa kanssa.

Mutta samalla laitumella asustavat myös kolme tammaa. Joista kaksi lähtikin tulemaan Titoa kohti. Tito katseli niiden suuntaan varsin rentona. Onhan noita heppoja ja poneja nähty. Se on haistellut heppoja ja "hengaillut" niiden lähellä yllättävänkin paljon. Mutta aina on ollut joku lanka, aita tai naru välissä. Jokin hevoset ja Titon erottava este. Tadaa, nyt ei ollut. Ja seuraavassa hetkessä oli yksi mustavalkoinen pannukakkua muistuttava littana bordercollie kahden ison hepan alla. Tito näytti siltä, että ymmärsi tilanteen olevan hieman erilainen kuin ennen. Hevoset alkoivat tehdä tuttavuutta ja Tito vain makasi korvat nöyrästi takana. Toisen hepan turpa alkoi möyhiä Titon pebaa ja toinen alkoi hamuilla Titon päätä. Tito pysyi pannukakkuna. Minä katsoin aidan toiselta puolelta tilannetta ja sanoin Titolle ääneen: "Sä olet nyt huonossa tilanteessa, mutta mä en voi sua enää auttaa."

Hevoset totesivat laiskasti, ettei Titosta ole mitään iloa ja ottivat pari askelta taaksepäin. Silloin Tito heitti parit haukahdukset ja yritti leikkiä sankaria ottamalla pari juoksuaskeltakin kohti heppoja. Juu, jalkoihin jäi ja mietin, tuoko hevosenkenkä onnea, jos sen kuva löytyy koiran kyljestä. Karjaisin perkeleen ja Tito tuli varsin kiltisti viereeni. Ja sillä oli kuin olikin pölyinen hevosenkengän jälki kyljessä. Idioottiiiii... Myöhemmin päivällä kävin talleilla ja kerroin ne omistaville veljeksille, että Tito kävi laitumella leikkimässä itsemurhaa. Veljekset nauroivat, että Tito valitsi sitten laitumen, jossa laiduntavat tilan kolme häijyintä tammaa.

Järvellä Totti sai uida minkä kerkesi. Sille laitoin pelastusliivit päälle, koska ajattelin sen mahdollisesti kuolevan kurkussa olevan reiän takia. Joten kuoleva koira olisi helpompi käydä hakemassa rantaan, jos sillä on liivit päällä... No ei sentään, mutta tuo nuorempi tykkää uida enemmän kuin se voimiltaan jaksaa, joten sillä on ihan hyvä olla liivit päällä. Tito kävi uimassa käskystä, koska sehän ei tuommoista tee. Riehuu kyllä rannassa ja möyrii maassa, mutta uimaan ei mene vapaaehtoisesti. Totti ja minä uitiin sitten senkin edestä. Hauskaahan se oli uida koiran kanssa. Totti ei onneksi ole sellainen, joka yrittää pelastaa ihmisiä saati takertua ja kiivetä heidän päälleen vedessä. Se vain leppoisasti ui vieressä. Totin rennoin ja rauhallisin ilme tulee esille aina sen uidessa. Se vain ui. Se ei säntäile, se ei sinkoile. Se vain ui kevyesti ja huljuttelee peppuaan puolelta toiselle.

Ruokaa annoin pojille lomamoodilla, joka meillä on ollut usein käytössä, kun olemme olleet mökeillä ja reissussa. Laatikko ruokaa vaan saataville ja koirat saavat syödä kaiken, minkä jaksavat. Toisena päivänä laatikko olikin sitten tyhjä, joten kolmantena päivänä lainattiin ruokaa kissoilta. Meidän tavallisesta arjesta poikkeavilla reissuilla ruoan kulutusta on vaikea arvioida. Nyt matkassa oli vain kuivaruokaa ja sitä meni. Usein on ollut jotain märkää tai kuivalihaa, mikä on tietysti vähentänyt kuivaruoan tarvetta. Mutta kuka näitä laskee...

Toisena aamuna pyöräilimme järvelle. Vaikka sinne viekin hiekkapintainen autotie, uskalsin pitää koirat vapaana. Autoja tulee noin viisi kertaa päivässä vastaan. Kepo meni kauempana edellä ja minä tulin takana. Koirat juoksivat välissä. Nerokasta ja toimivaa. Kerran tuli auto vastaan. Kepo pyysi käsimerkein autoa hiljentämään, minä kutsuin koirat penkkaan, auto meni ohi ja koirat pääsivät taas juoksemaan. Tällä reissulla Totti juoksi etutassut auki eli anturoista lähti ihan kiitettävät palat. Se saikin myöhemmin tossut etutassuihin suojiksi, jotta anturat lähtisivät paranemaan. Kipeää ilmeisesti teki, kun piti penkoilla kävellä ja hiekalla tai asfaltilla vähän ontui etutassuja. Parit rasvat ja paljon lepoa muutenkin kuluttuvasti päivistä niin alkoivat tassut parantua.

Juhannusta jatkettiin vielä Kepon mökillä parin päivän ajan. Meillä on harvinainen onni asua hyvin lähellä mökkiä, jonne voi mennä nukkumaan riippumatossa, kuopimaan kasvimaata, leikkaamaan pensasaitoja, kitkemään rikkaruohoja, saunomaan ja nauttimaan rauhallisista illoista. Mökki on pohjapiirustukseltaan yksiö eli tasan yksi huone. Kepon allergian vuoksi, sinne ei oteta koiria, joten Tito ja Totti nukkuvat ulkona. Onni on omistaa kaksi koiraa, jotka nukkuvat levollisesti vaikka ulkona keskenään. Titon ollessa penska se oli varsin kärsimätön ja saattoi toisinaan haukahdella käskevästi. Totti ei ole koskaan oikein tajunnut tuon tyyppistä haukkumista. Tito kokee voivansa vaikuttaa asioihin itse. Totti ei se ole samanlainen. Totti vain toteaa, että ilmeisesti kohtalo on sinetöity ja alkaa vedellä hirsiä.

Juhannusaika oli kerta kaikkiaan kesäinen. Toki mökillä käynyt onnettomuus, jossa ruohonleikkurin terä sinkosi jalalleni, toi pientä eksotiikkaa viikoksi. Kyynärsauva ja kaksi koiraa. Ihan jees yhdistelmä, sanoisin. Mutta jokainen vuorollaan. Titolla on ollut turhan rankka talvi, Totti on rikki koko ajan, joten pitihän omistajankin ottaa osumaa.

Eipä tältä erää muuta. Pitäkää itsenne ja koiranne ehjinä!