Tito on ollut joka kerta kentällä mukana ja Totin häntä on kohonnut vesihännän parantumisen myötä taas luonnolliseen asentoonsa eli se pääsi tänään mukaan.
Tito on tehnyt kaikkia niitä epämukavia esteitä eli keinua, puomia, A-estettä ja keppejä. Epämukavia siksi, ettei osata. Se siitä tekosyystä. Miten epäurheilijamaista.
Puomin ja keinun olen pitänyt matalina. Puomi alkoi saada pientä nopeutta vasta tänään. Kolme edellistä kertaa Tito hidasteli aina lopussa. Tänään annoin sen kävellä puomia edes-takaisin kerta toisensa jälkeen ilman käskytyksiä lelu suussa. Ei suoritusta, ei tekniikkaa. Vain kivaa ja itsevarmaa kulkemista ylös ja alas. Sen jälkeen otettiin käskyä ja putkea mukaan kuvioon. Kyllä se sieltä tulee. Ero oli selvä aikaisempiin eli hyvä näin. Mutta puomi oli ihan reiden korkeudella eli on tässä työmaata.
Keinu koki ihan jäätävän takapakin torstaina, kun kävimme ohjatuissa pyörähtämässä. Tito teki lentokeinun ja sen jälkeen se sitten hyppäsikin akselin päältä kerta toisensa jälkeen pois. Miten siistiä!? Joten ohjattujen jälkeen ryntäsin heti takaisin baby-puolelle treenaamaan matalaa keinua. Korjaussarjaa heti peliin ennen kuin Tito ehti edes tajua, mitä ohjatuissa kävi. Otin uuden käskyn, koska aikaisempi oli aivan sukka. Selkeä suunnitelma, selkeät kriteerit, selkeät toteutukset ja pienet toistomäärät. Ja Tito alkoi tykittää sellaista, mitä se on joskus kauan aikaa sitten tehnyt. Tuntui hyvältä. Tuntuu hyvältä. Se, kun koira muistaa jotain. Kun se yhdistelee. Ymmärtää ja tajuaa. Kun se saa uuden vaihteen päälle eikä jää jumittamaan. Kun koira ylittää itsensä ja rohkaistuu.
Keinu on mennyt torstain jälkeen aivan valtavan harppauksen eteenpäin. Virallisen korkuisena se ei vieläkään ole mikään hieno ja maailmanluokan keinu. Mutta on se helkkaristi hienompi kuin torstain järkyttävät leviämiset.
A-este on 96 %:sesti valmis. Se on oikeasti aika hieno. Sellainen, että se on jo erilaisten ratojen osana toiminut yhtä hyvin kuin yksittäisenä.
Keppejä kammosin torstaina, koska hallissa oli vain kiinteät muovikepit. Tito ei ole koskaan pujotellut niitä loppuun. Se ei vaan ole mennyt. Puiset se menee, mutta muoviset tai metalliset jäävät puoleen väliin joka kerta. Tito hidastaa, pysähtyy ja jää katsomaan minua hämmentyneenä. Mutta torstaina lähetin Titon kepeille ja viritin mieleni siihen, että ne ovat kepit siinä missä puisetkin. Yritin saada tämän ajatuksen Titon päähän telepaattisesti ja se toimi. Tito meni, kaikki ja nopeasti. Kiljaisin ja hurrasin. En tuntenut meidän kouluttajaa mitenkään enkä muita ryhmäläisiä. Mutta sillä ei ollut mitään väliä. Tito pujotteli kaikki kiinteät muovikepit ja se oli juhlan paikka. Meidän pirskeet eivät kysy aikaa, paikkaa tai lupaa. Etenkään, kun Tito toisti tuon temppunsa vielä seuraavatkin kerrat. Sillä sai vähän tasoitettua keinukaaosta...
Totti väsäsi tänään suoria, kääntymisiä, pakkovalssia, vastakäännöstä ja ihan yksinkertaisia juttuja. Iso osa rimoista tuli alussa alas, mutta kun nostin ne korkeammalle, alkoivat jo pysyä paremmin. Sehän ei pikkukoirien rimoja näe. Iso mies kun on. Totti teki myös muutamat puomitutustumiset ja keppejä kujalla. Hienot hetket olivat upeita. Muut hetket voisi pyyhkiä nauhalta. Mutta hei, eihän me olla edes oikeita agilityurheilijoita, joten ei ole niin justiinsa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti