Jaksaa, jaksaa, jaksaako?

Minä olen koko pienen elämäni ollut liikunnallinen. En sellainen, etteikö elämääni muuta mahtuisi. Kuitenkin niin, että tykkään tehdä eri asioita. Uusia lajeja on myös kiva kokeilla. Pidän yksilölajeista, joissa olen itse vastuussa suorituksestani. Puistoleikkeinä menevät tietysti frisbeet, pallottelut, mölkyt ja uusi tuttavuus footbag, joka on muuten hauska laji. Suosittelen!
Kaiken urheilemisen myötä päähäni on iskostunut, että ennen liikkumista tankataan ja mahdollisimman pian liikkumisen jälkeen syödään jotakin palauttavaa. Muuten ei jaksa päivästä toiseen ja toisaalta liikkumisesta saa näin parhaan hyödyn irtikin.

Ymmärtääkseni koirat eivät samalla tavalla tankkaa. Tokihan ne tarvitsevat ruokaa jaksaakseen, mutta eivät samalla aikavälillä kuin ihmiset. Nesteytyksen on hyvä olla kunnossa, mutta koiralle on turha tyrkyttää pastaa paria tuntia ennen suoritusta. Koirat suoriutuvat usein paremminkin, jos eivät hetkeen ole syöneet - tämä tietysti lajikohtaisesti. Palautuminen on kuitenkin tärkeää koirillakin. Tästä syystä revin hiuksia päästäni, kun Tito ei syö. Tito ei ole taaskaan syönyt pariin päivään oikeastaan mitään. Tokihan se liikkuu nyt vähemmän, koska tassuhaava ei ole vielä parantunut.

Tito voi olla syömättä kuitenkin myös talvella kovien pakkasten aikaan, kun ulkona liikutaan paljon ja rymytään lumessa. Se voi olla syömättä, vaikka takana on useampi päivä agilitya, pitkiä lenkkejä, kiekkoja tai muuta. Mikäli kyseessä olisi seurakoira, en olisi niin huolissani. Ajattelisin, että se syö sitten, kun nälkä tulee. Sitä ennen ruokaa ei olisi tarjolla. Kun kyseessä on kuitenkin paljon tekevä nuori koira, suhtaudun asiaan vähän vakavammin. En ymmärrä, millä energialla Tito jaksaa tehdä. Kun takana on pari päivää ilman ruokaa ja Tito vain nuuhkaisee sapuskaa tai sylkee sen suustaan, tekisi mieli vääntää siltä niskat nurin. Ruokaa ei tarjoilla taas vähään aikaan, ja Tito vaikuttaa olevan tähän päätökseen hurjan tyytyväinen. Kyllähän se syö paremmin, jos toisia koiria on läsnä. Olisiko tässä tarpeeksi hyvä syy hankkia toinen koira?

Pawz Dog Boots eli koirien ilmapallosukat

Ajattelinpa tehdä näistä veikeistä lärpäkkeistä ihan oman tekstin. Tulivat esille edellisessä tekstissä.

Viime talvena töihin tuli asiakas, joka näytti koiransa tassuissa olevia kumiasioita ja kysyi, löytyisikö meiltä samanlaisia. Otin koiran lähempään tarkasteluun enkä voinut uskoa silmiäni. Koiralla oli tassuissaan ilmapallot! Reunakin oli sellainen vahvistettu, aivan niin kuin puhallettavissa ilmapalloissa. Kysyin epäuskoisena, mistä on kyse. He olivat ostaneet tossut jenkeistä ja todenneet omien kokemustensa mukaan parhaiten tassuissa pysyviksi ja suojaaviksi.

Kotona otin sitten asiasta enemmän selvää. Kun hain hieman kummallisilla hakusanoilla, löysin nämä:

Kuvat: Pawz Dog Boots

Titon tassu tulehtui keväällä pieneltä alueelta ja iskin sille sitten tavallisen ilmapallon jalkaan ulkoilujen ajaksi. Pitkiä lenkkejä pallo ei pysynyt jalassa ja "etukynnet" tulivat läpi. Hiekkaa tai likaa sinne ei kuitenkaan mennyt ja tassun pitäminen puhtaana oli näin paljon helpompaa. Nyt olen tilannut Titolle omat ehdat Pawz Bootsit, toivottavasti tulevat pian. Oikea versio on nimittäin huomattavasti vahvempaa kumia ja isompi, joten kynnet eivät tule niin helposti läpi. Jos tuonne haluaa isompaa sidettä tai sukkaa laittaa alle, pitää koiralle valita isompi koko. Paketissa on 12 sukkaa eli ei tarvitse vetää ranteita auki, jos pari sukkaa menee rikki tai hukkuu.

Suomessa Pawz Bootseja myy ainakin Diiva Dog & co.

Itku pitkästä ilosta

Lomani alkoi muutama päivä sitten. Kuukausi edessä kesäisiä asioita. Oli koiria hoidossa. Aloin taas kiipeillä. Tutustuin uuteen ihmiseen. Tutustuin uuteen lajiin. Söin herneitä, marjoja ja kantarelleja. Loma alkoi hyvin.

Tänään kävin Titon kanssa lenkillä. Ensin tultiin läheiselle niitylle ja voi miten innostuin, kun näin, että pelto oli ajettu. Siihen saisi monenlaisia jälkiä tallattua... Pellolta lähestyttiin puroa, johon ajattelin päästää Titon huilimaan. Ennen puroa näin kuitenkin, että meitä vastaan oli tulossa perhe koiran kanssa. Äiti työnsi rattaita, noin 1,5-vuotias tyttönen käveli "vapaana" ja isällä remmin päässä riehakas labbis.

Titolle siis testi. Pistin Titon maihin siihen tien viereen (lue: tielle) ja katsoin, mitä tapahtuu. Äiti meni rattaineen ohi, seuraavaksi mies koiran kanssa. Noh, eivät he kovin helposti ohi päässeet. Labbis riehui ja hyppi puolen metrin päässä Titosta. Tito näytti siltä kuin sitä olisi kidutettu. Tito oli sisäisesti vähintään yhtä innokas kuin sinkoileva noutajakin. Tito tsemppasi kuitenkin hurjasti. Mies sai kaksin käsin vedettyä koiransa pois ja jatkoi matkaansa.

Juuri, kun ajattelin kaiken menneen hyvin, näin silmäkulmastani pienen olennon juoksevan kohti Titoa. Hetkeäkään en miettinyt - pysäytin ihmisalun laittamalla käteni nopeasti hänen eteensä. Törmäsi rukka isoon räpylääni. Sen sijaan, että muksu olisi lähtenyt vanhempiensa perään, se halusi vain päästä Titon luo. Isä ja äiti kutsuivat lasta, mutta ilmeisesti koulutus oli vielä vaiheessa. Lapsi yritti työntyä käteni lävitse ja oli melkein Titon kuonossa kiinni. Isä haki kymmenien kutsujen jälkeen jälkikasvunsa pois kädestä pitäen. Koin, että Tito oli ansainnut jonkinmoisen palkinnon.

Pieni leikki ja lupa päästä veteen. Tito leikki ja pärski. Meni sillan alta, kaivoi, söi heiniä ja nautti. Tuli sitten jossain vaiheessa vedestä pois - ontuen. Mietin mielessäni, että ei, ei, ei. Kutsuin Titon luokseni, nostin tassua, jota Tito varoi, ja katsoin, kun sillalle alkoi tipahdella verta. Veren keskellä ammotti hieno haava. Pari senttiä pitkä ja puolisen syvä. Hemmetin hienoa. Tito hetkeksi kyljelleen nurmikolle. Siinä se makasi ja mietin, mitä tekisin. Nostin sitten likomärän koiran syliini ja kannoin sen kotiin. Kun sylissä on 21-kiloinen uitettu koira, haluaa vain päästä nopeasti perille eli kotiin.

Kotona koira suihkuun ja kuivaksi. Sen jälkeen taas kyljelleen ja haavan tarkempi tarkastelu. Haavassa ei ainakaan ollut enää lasia tai muutakaan terävää. Kuivasin haavan hyvin ja laitoin Betadine-jauhoa tehostamaan kuivausta. Lenkit tehdään nyt jonkin aikaa vain hihnassa ja ilmapallo jalassa. Katsotaan, kuinka nopeasti tuo paranee. Taitaa muuten tämä ilmapalloilu olla Suomessa aika uusi juttu..? Noh, jenkeissä tehdään näin eli mekin teemme näin.

Ensi maanantaina olisi tarkoitus lähteä reppureissaamaan, mutta nyt ei näytä hyvältä sillä saralla. Hemmetti, vielä kerran.

Welcome to My World

Joku on ehkä huomannut, että viime aikoina tekstejä on tullut harvakseltaan ja julkaistutkin tekstit ovat lähinnä meidän kuulumisia - ilman sen suurempia pohdintoja ja analysointeja. Jostain syystä koen tarpeelliseksi kertoa, että pohtiminen ja analysointi eivät ole jääneet minnekään. Nykyään tuntuu, että muuta ei tulekaan tehtyä. Päivittäin treenataan eri lajeja: agilitya, tokoa, jälkeä, kiekkoja ja tietysti viihdyttäviä temppuja.

Olen parin vuoden aikana tutustunut uuteen ystävään, jonka kanssa pohtiminen on oikeasti mielekästä. Emme ole kaikesta samaa mieltä ja koiramme ovat kuin yö ja päivä. Yleinen ajattelumme koirien kouluttamisesta on kuitenkin sama, mikä on ainakin minulle hurjan tärkeää. Tämä mahdollistaa ajatusten jakamisen ilman pelkoa näkymättömästä keskisormesta tai halveksunnasta. Meitä yhdistää ehkä päällimmäisenä aito kiinnostus koiran tapaan oppia ja ajatella. Tämän lisäksi meitä kiinnostaa toistemme tekeminen. Me haluamme vilpittömästi toistemme parasta ja autamme toisiamme parhaamme mukaan.
Olemme keksineet yhdessä sellaisia teorioita ja koulutusmenetelmiä, että moni ei pysyisi enää mukana. Meillä on aivan järjettömiä ideoita, mutta vielä järjettömämpää taitaa olla se, että me toteutamme niitä ideoita.

Tämän vuoksi blogi on jäänyt pohdiskelujen suhteen vähemmälle. Katsotaan, josko kohta taas tuntuisi siltä, että voisin tännekin kirjoittaa auki sitä ruuhkaa, mikä päässäni käy.

"Jossain täällä se on..."

Titolla on viime aikoina ilmennyt hulvaton tapa tunkea kuono reppuihin, kasseihin ja pusseihin - laatikoista puhumattakaan. Se voi aivan yht'äkkiä saada päähänsä, että repussa on jotain sille kuuluvaa. Ruokaa se ei etsi, koska se ei ruoasta välitä. Kaikki muu käy kuitenkin. Jostain syystä kalenteri on ollut nyt kova sana. Maininnan arvoista, että Tito tunki joku aika sitten päänsä Sannin laukkuun ja veti esille Sannin päiväkirjan.

Jostain kumman syystä omassa repussani on usein pohjalla joku pallo, patukka tms. ja Tito kyllä löytää sen. Se on hurjan innoissaan, kun "se jokin" löytyy. Tänään löytyi Titolle ostettu lelu lastenosastolta. Koottavat kupit sopivat hyvin koirille, jotka kaipaavat lisää haastetta peruskippojen kasaamiseen. Titolla pienien metallikuppien kasaaminen on jo nähty juttu. Katsotaan, miten käy näiden kupposten kanssa.

 

6,50 € @ Prisma

Tito's Favorites

Titon ollessa pieni pentunen, kirjoittelin asioista, joista Tito silloin kovasti piti. Ajattelin tässä sairastellessani katsastaa, mikä tilanne on nyt.

Titon lempitemppu on kaiketi luvan saaminen ihmisten tervehtimiseen. Minun mielestäni kaikki koiralle opetettava on temppuilua. Osa tempuista on viihdyttäviä, osa käytännöllisiä ja osa välttämättömiä. Tito yleensä tajuaa, kun lähestyy mahdollisuus ihmisten tervehtimiseen. Se hakeutuu tutisten viereeni, ottaa kontaktia ja heiluttaa häntää niin, että koko takapuoli hytkyy. Koska ne karvapöksyt eivät pysy paikoillaan, istuminen on joskus hurjan vaikeata. Hyvin se sekoamiseltaan kuitenkin malttaa odottaa. Titon ottaessa kontaktia se on jähmettynyt tuijottamaan minua saadakseen luvan. "Päästä, päästä, PÄÄSTÄ!" Kun lupa sitten heltiää, se on menoa... Lapsien kanssa käsken Titon yleensä maihin, jottei lasten tarvitse saada koko koiraa naamaansa.

Tito tykkää juosta veteen makaamaan. Se kyllä tietää, jos lähellä on vettä. Luvan saatuaan se juoksee veteen, joka voi olla pieni lammikkokin, ja menee makaamaan. Se vaihtelee vedessä kylkeä, nousee seisomaan ja painuu takaisin makaamaan.

Tito saa hassuja potkuhepuleita usein. Eteinen on yleisin paikka, koska siellä on monta seinää lähekkäin ja pari ovea, joita voi paukuttaa. Tito siis heittäytyy maahan kyljelleen tai selälleen ja potkii jaloillaan niin, että pauke vain käy. Iltaisin tämä täytyy keskeyttää, koska meteli on älytön.

Oli peti tai peitto tarjolla, Tito nukkuu sängyn alla, tuolin takana tai jossain, missä on mahdollisimman ahdasta ja hämärää. Sängyn alla Tito ei mahdu edes kunnolla ryömimään. Se hivuttautuu sinne kuitenkin joka yö ja aamulla koiraa ei näy ennen kuin kutsu käy.

Onko pakko tulla sängyn alta pois..?

Jos ulkona on satanut tai lenkki on sisältänyt uimista, tiedossa on kuivaaminen pyyhkeellä. Tito saa "kuivataan"-kehotuksen jälkeen painaa päänsä tarjottuun pyyhkeeseen ja sen jälkeen hierotaan pää läpi.

Isojen - siis ISOJEN - keppien raahaaminen ja niille äriseminen, jos eivät suostu liikkumaan haluttuun suuntaan. Joskus kepit muistuttavat ehkä enemmän puunrunkoja. Tärkeintä tuntuu olevan, että niitä saa edes vähän liikutettua.

Terassikausi eli Titolle tämä tarkoittaa aikaa, jolloin parvekkeen ovea pidetään auki. Se nukkuu siellä tunteja päivisin ja välillä makoillen seuraa takapihan elämää. Tito syö myös luunsa parvekkeella, jotta sisälle kantautuva sotku pysyisi hallinnassa.

Tässäpä muutamia Titon puuhia, joiden parissa Tito voisi helposti viettää päivänsä.

Titon lisäys: Kissat, jänikset ja jalkapallot...

Aina käden ulottuvilla

Naksutin siis. Aloitin naksuttelun aikanaan Ramin kanssa. Halusin sen noutavan, mutta vanhojen pakkoon perustuvien oppien avulla ei oikein onnistunut. Silloin meistä kumpikaan ei pitänyt koko touhusta. Ostin naksuttimen ja Karen Pryorin "Koira ja Delfiini" -vihkosen. Se oli silloin ainoa aiheesta julkaistu teos. Tästä on nimittäin aikaa jo reippaat kymmenen vuotta. Naksuttimen ostin Herttoniemen Musti ja Mirristä.

Kyseinen vihreä Karlie-naksutin on edelleen olemassa, mutta sitä ei voi enää käyttää. Tehokkaan käytön myötä kieli on laiskistunut. Se naksahtaa alas ja viiveellä ylös. Tarkkuudesta ei siis voi puhua. Hoidossa ollut saksanpaimen, Dexter, söi vielä naksuttimen avainlenkin pois ja voisi kuvitella, että naksu olisi jo heitetty menemään. Minä yleensä heitän tavaraa pois, kun ne eivät enää aja asiaansa tai niitä on katseltu tarpeeksi pitkään. Ramille ostettua naksutinta ei kuitenkaan voi heittää pois. Rami oppi sen avulla hakemaan mitä tahansa kolikoista VHS-kasetteihin ja osasi pitää kananmunaakin suussaan. Näiden erityisen tärkeiden taitojen lisäksi Ramin mielestä oli hurjan hauskaa hakea tavaroita. Se toi niitä aina tohkeissaan etutassuja ylpeästi korkealle nostaen. Voi, Rami...

Kun Tito tuli taloon, naksuttimia piti olla enemmän. Halusin, että naksutin löytyy aina, kun sille on tarvetta. Niitä piti olla takkien taskuissa, hyllyjen päällä ja keittiön laatikoissa. Kun siivoan, naksuttimia löytyy yllättävän paljon. Nämä löysin äsken sen kummemmin etsimättä. Veikkaisin, että kuvasta puuttuu ainakin 7 naksutinta - 3 pientä vihreää ja 4 Caniksen sinistä.

Ramin naksutin on tuo oikealla punaisen nappulamallisen yläpuolella oleva vihreä laatikko. Sanomattakin selvää, että pidän eniten peruslaatikkomalleista. Sopivat ainakin minun käsiini. Äänikin on tarpeeksi kova. Punaista nappulamallia käytän lähinnä sisällä tempuissa, joissa Tito on todella lähellä esim. kapulanpitoharjoituksissa. Ääni ei ole nimittäin kovin voimakas. Sininen Everlasting toimii hyvin lapaset käsissä talvella. Alareunassa on teleskooppikosketuskeppi, jossa naksutin samassa.

Paljon parempaa

Viime aikoina on tullut useita tilanteita, joissa olen todennut, että Tito on hyvä koira. Viimeisimmässä kirjoituksessa kirjoitin itsestäänselvyyksistä. Olen pohtinut niitä lisää ja huomannut, että pidän helposti itsestäänselvänä sitä, että Tito ei reagoi asioihin haukkumalla, on sosiaalinen, tulee kutsuttaessa luokse, painuu maihin vaikka kuinka kaukana käskyn käydessä, osaa viihdyttäviä temppuja, tulee erilaisista ärsykkeistä kutsumatta luokse, osaa olla yksin kotona, katselee hiljaa parvekkeelta pihan elämää ja osaa liikkua yhden askeleen eteen tai taakse, kun pitää ottaa valokuva.

Miten helposti sitä lopettaakaan arvostamasta näitä tärkeitä asioita. Kyllä, temput ovat tärkeitä! Kun on liikkeellä koirien kanssa, jotka eivät ole sosiaalisia, haukkuvat kaikelle tai vaikkapa karkaavat kaiken liikkuvan luokse, tajuaa itse omistavansa kultaa. Tajuaa myös saaneensa jotain aikaiseksi. Moni ei kestä Titoa viittä minuuttia pidempään. Minä puolestani palan halusta tutustua Titoon vielä paremmin.

Tito ei ole sellainen kuin halusin - se on jotain paljon parempaa.

Kuva: Sini A.
Tito kävi puistoilemassa äidin tekemässä sateenkaariliivissä.

Kuva: Sanni Vanonen
Varjo ja Tito viettivät juhannuksen saaressa uiden ja treenaillen.

Ennen eilisillan jälkitreenejä

Olipa kerran agilitytreenit

Kaksi yhtä hupsua ystävystä tapasivat agikentän laidalla koirineen. Vaihtoivat ensin kuulumisia pidemmän kaavan kautta - ainahan he. Koirat haistelivat ilmaa ja yrittivät sanattomasti kertoa toisilleen, että tuntevat toisensa ja jos lupa heltiäsi, tekisivät lähemmin tuttavuutta.

Ystävykset olivat suunnitelleet illan harjoitukset ja niitä lähdettiin työstämään. Kumpainenkin otti kotona harjoiteltua kuonokosketusta ensimmäistä kertaa oikean esteen kera. Ratakiskoja ei tarvittu, karvakorvat tiesivät kyllä, mitä oltiin tekemässä. Vinkkejä jaettiin ja tehtiin yhdessä. Katsottiin toisen suoritusta, otettiin siitä mallia tai pohdittiin, voisiko harjoituksen tehdä kenties jollakin muulla tavalla.

Ystävyksillä kumpaisellakin paimen, mutta eri paimen. Harva harjoitus toimii samalla tavalla kummallekin. Toinen irtoaa ja osaa lukea rataa. Toinen on kädessä kiinni ja kysyy herkemmin, minne seuraavaksi.
Siirryttiin kertaamaan paria ohjausta aikaisemmista treeneistä ja yhdistettiin ne putken avulla lopulta pidemmäksi radaksi. Tehtiin, kokeiltiin, mietittiin, punnittiin vaihtoehtoja ja oivallettiin paljon. Suoriuduttiin hienosti ja iloittiin niin, että koirat huomasivat - niihin oltiin tyytyväisiä.

Juhannuksesta viisastuneina ystävykset pitivät huolen, ettei kumpikaan tehnyt liian montaa toistoa ja teki harjoituksia vaihtelevasti. Niin, että koirat oivalsivat ja edistyivät, mutta eivät kyllästyneet. Välillä pidettiin tuumailutaukoja ja annettiin koirienkin kierrosten laskea.

Lopulta lähdettiin kotia kohti. Kello kertoi, että kentällä oli viihdytty jälleen kerran neljä tuntia ja busseja meni sinä yönä vielä kaksi. Ystävykset lähtivät koteihinsa ja toinen antoi bussikuskille vielä aihetta hymyyn juoksutrikoillaan.

Hyvä treeni - parempi mieli.