Don't you worry, don't you worry, child

Vuosi sitten olin ollut noin viikon ajan kahden koiran omistaja. Vuosi sitten piti olla onnellinen hetki. Vuosi sitten minun piti olla onneni kukkuloilla ja nauttia uudesta tulokkaasta. Mutta vuosi sitten istuin autotien vieressä pitäen sylissäni pienen pientä tärisevää koiranpentua - ja itkin.

Totin tarina on vasta vuoden mittainen, mutta sen vuoden aikana on tapahtunut niin paljon, että aikoja ennen pientä Hottentottia on vaikea kuvitellakaan. Mutta muistan kyllä ajan, kun pienokaista valittiin. Muistan, että valinta ei mennyt niin kuin aluksi luulin. Muistan, että halusin ensin toisen pennun. Ja muistan, miten se toinen ei ollutkaan SE pentu. Ja muistan, miten vaihdoin sinisellä pannalla varustettuun piraijaan, joka tuntui omalta ja joka näytti tältä.

Tuli päivä, jona tämä kauniilla silmillä katsova koiran alku haettiin kotiin. Kotona vain katsoin lattialla nukkuvaa nyyttiä. Siinä se nyt oli. Pienokainen, jonka ei pitänyt koskaan tulla, oli nyt siinä.

Sydämessäni kupli ja olo tuntui kevyeltä. Minulla oli nyt kaksi koiraa ja minun pienen lauman yhteinen taival oli alkanut.

Vaikka pentua oli ja ei oltu suunniteltu, minulla oli kuitenkin ajatus siitä, mitä ja miten sen kanssa tekisin. Ajatukset poikkesivat paljon niistä, joita minulla oli kolme vuotta aikaisemmin Titon kanssa. Päälimmäisenä oli ajatus tutustua pentuun ja sen ominaisuuksiin ennen kuin lähtisin veistelemään, vuolemaan ja hiomaan. Sen sijaan, että koettaisin tehdää siitä jotain tiettyä, halusin pennun ensin esittäytyvän minulle ja kertovan, minkälainen tapaus se oikein onkaan.

Ulkoilin Titon ja Totin kanssa yhdessä ja erikseen. Titoa ärsytti pennun räveltäminen ja minä koin tarvitsevani viisi kättä jo ihan tuon natiaisen kanssa selviytymiseen. Syksy oli pimeä, kylmä ja märkä - vähän niin kuin nytkin.

Mutta me olimme sinnikkäästi ulkona. Leikimme ja juoksimme puistoissa, pelloilla ja metsässä. Huomasin heti alussa, että tätä pentua kiinnosti, missä kuljin. Tämä tuntui erikoiselta, koska Titon säde on aina ollut pitkä. Se on hienoista koulutteluista huolimatta aina sitä mieltä, että kyllä omistaja on siellä jossain. Se ei ole oikein koskaan huolestunut, kun olen mennyt piiloon. Kyllä se alkaa jossain vaiheessa etsiä, mutta löytäessään vilkaisee ja jatkaa matkaa. "Nähty, moikka."
Totti tuli perässä ja jos eksyi eteen, kääntyi katsomaan varmistaakseen minun pysyvän mukana.

Kuten Titonkin kanssa, ruoan sai kouluttelutuokioissa, rappukäytävässä ja ulkona. Naksuttimen heitin heti kättelyssä menemään, koska kylmä ja koska naksuttimella vastaehdollistamisen varjopuolet.

Totti oli ollut minulla pari päivää, kun tiellä tuli vastaan kaksi naista. Naisten ollessa muutaman metrin päässä, Totti ei enää kestänyt. Se säntäsi niin kauas kuin talutin antoi myöten. Minä seisahduin paikoilleni ja odotin. Samalla sydämessäni muljahti, mutta yritin vain nopeasti unohtaa sen tunteen. Jättää huomiotta.

Mutta näitä muljahduksia, kuin joku potkaisisi polvella mahaan, alkoi tulla lisää. Päivittäin, mitä erikoisimmissa tilanteissa. Kun sanon erikoinen, tarkoitan täysin tavallisia ja arkipäiväisiä tilanteita. Tarkoitan autoja, busseja, busseja, ratikoita, lyhtypylväitä, maassa olevia roskia, kaikkia ihmisiä, LASTENRATTAITA, kottikärryjä, koiria, siilejä, kissoja, hevosia, lintuja, ääniä, oksia, vedessä kelluvia esineitä, ovia, rappusia ja asioita nimeltä "ei-mitään".

                                  

Olin jo muutaman viikon jälkeen aivan loppu. Olin epätoivoinen ja halusin antaa pennun pois. Koin, ettei minusta ollut kertomaan tälle lapsukaiselle, että minä olen sen turvana. Että minä suojelen ja minuun voi luottaa. Ja että maailmassa on hurjasti huikeita asioita, jos niille vain avaa mielensä. Olin aivan kädetön enkä osannut.

Vietin Totin kanssa aikaa talomme vieressä kulkevan autotien vieressä useamman tunnin ilta toisensa jälkeen. Minä istuin, Totti oli sylissäni ja tärisi. Ei sillä kylmä ollut. Se tärisi aina, kun ohi meni auto tai muu kulkuneuvo. Ja minä odotin aina niin kauan, että Totti nukahti syliini. Että se rentoutui ja rauhoittui. Samaa teimme pyöräteiden, päiväkotien, skeittipuistojen ja monen muun paikan vieressä.

Ihmiset olivat Totille pienoinen maailmanloppu. Aivan sama, oliko ihminen paikoillaan bussipysäkillä tai käveli vähän matkan päässä. "Pfff" ja pään kääntäminen pois. Jos mieli järkkyi pahasti, kuului haukahduksia. Ja usein Totti perääntyi vielä minun jalkojen väliin. Kenkieni päällä istuminen oli Totin juttu. Se oli vähän rohkeampi, jos tunsi kenkäni takakonttinsa alla. Joten se sai istua niin usein. Olin oikeastaan jopa vähän helpottunut, että se koki saavansa minusta edes vähän turvaa ja rohkeutta.

Kaikki vähäisetkin suunnitelmat, mitä minulla tuon koiruuden varalle oli, valuivat viemäriin heti. Tottia piti lähestyä ihan uudella tavalla. En oikein tiennyt, mitä sen kanssa tekisin, joten lähdin vain tekemään täysin tunnepohjalla. Tämähän oli järkevä suunnitelma...

Mietin joka välissä pääni puhki. Kauhukuvat vilisivät silmissä. Paheneeko tämä koko ajan? Onko Totilla paha olla? Voiko sitä viedä minnekään, jos kaikki on kamalaa? Mikä sen stressitaso on, jos se joka päivä saa sydänkohtauksen toisensa perään? Palautuuko se ja kuinka nopeasti? Mietin erilaisia koulukuntia ja sanoja, joita olin kuullut muilta ihmisiltä. Luulot pois, naksuttele kaikki kivaksi, kerro ettei tuo käy, kiellä sitä, palkitse siitä ja siitä, pakota se niihin tilanteisiin, pelot täytyy kohdata, anna paljon nameja, kohota itsetuntoa leikkimällä vaikeissa tilanteissa ja listahan jatkuu.

Lopulta päädyin - tadaa - välttelemään niitä tilanteita, joissa Totti todennäköisesti flippaisi. Halusin, että meillä on mahdollisimman paljon hyviä hetkiä ulkona sen sijaan, että aina ulos mentäessä olisi ihmisiä, pyöriä, busseja ja ihan kaikkea. Jatkoimme kyllä istumista ja olemista eri paikoissa, koska niitä tilanteita oli helpompi hallita. Mutta olimme ihan syrjässä ja Totin rauhoituttua se sai syödä pakastepurkillisen lihaa. Maharajan paisuttua Totti sitten lyllersi kotiin nukkumaan.

Meillä oli rasiallinen tai pussillinen lihaa mukana usein eli melkein aina. Minulle riitti, että Totti näki yhden ihmisen jossain, kehuin rauhallisesti ja annoin sille kourallisen lihaa. Tai ehkä jossain meni koirakko, jota Totti jäi katsomaan. Kehuin, kun Totti katseli koirakkoa, ja lähdin toiseen suuntaan. Kun korvakas kääntyi lähteäkseen perääni, kehuin lisää ja annoin sille jälleen lihaa. Jos Totti katsoi jotain kohdetta mielestäni väärässä mielentilassa, en kehunut. Toki mokia tuli, kun en osannut tuota oikein lukea. Mutta kehut sai aina, kun Totti lähti tulemaan luokseni. Ja sitten sai syödä.

                                    

Ihmisten kanssa ei ollut helppoa. Kun Totti oli pari kertaa kävellyt bussikatoksen ohi ja tajunnut, että niiden alla on ihmisiä, se meinasi sen jälkeen singota aina autotielle katosten kohdalla. Noo, kävin sitten viljelemässä lihoja ennen lenkkiä bussipysäkeille ja kävelin sitten Totin kanssa niistä ohi. Jos se uskalsi mennä katoksen luo, se sai syödä. Toki istuimme myös katosten alla mooonet hetket. Mikäs siinä, kun ei niskaan satanut...

Ihmisten kanssa olen ollut tiukka. Olen käskyttänyt aivan ventovieraita tiukasti, jotta he eivät vesittäisi kaikkea. Olen halunnut, että Totti on mennyt ihmisten luo, koska ihmiset. Ei niin, että se menisi ihmisten luo, koska herkut. Olen nähnyt turhan paljon koiria, jotka menevät ihmisten luo, syövät hysteerisesti tarjotut namit ja päksähtävät sitten tajutessaan, että sitä lohturuokaa ei ole enää ja siinä onkin ihminen. Oh no, no no no.

                                    

Joten hommahan meni niin, että juttelin paljon ihmisten kanssa ja Totti sai olla siinä hihnan toisessa päässä. Ihmiset eivät saaneet katsoa sitä, eivät silittää pään päältä eivätkä kumarrella sitä kohti. He saivat olla kyykyssä tai seistä ja jutella kanssani. Mikä etuoikeus. Totti halusi välillä paeta niin kauas kuin mahdollista, mutta se ei ollut kovinkaan kauas, koska hihna stoppasi tehokkaasti. Ei tästä mitään rimpuilukohtauksia tullut. Mutta se sai itse käsitellä ongelmansa ja mennä kohta taas lähemmäksi vierasta ihmistä. Ja vähitellen se meni helpommin ja helpommin. Koin suurta iloa aina, kun Totti käytti nenäänsä. Kun se halusi selvästi ottaa selvää, kuka siinä oikein oli. Se oli kiinnostunut. Ja se oli tärkeää. Ja silloin ihminen sai antaa Totille nameja. Mutta ensin piti olla kiinnostunut ihmisestä ja mennä sen luo useamman kerran.

Toki oli muutama sellainen ihminen, joiden kanssa ei tarvittu mitään lihapurkkeja. Eräs J. Räisänen on saanut Totin alusta asti niin sekaisin, ettei siinä auta kuin päästää taluttimesta irti ja katsoa, miten Totti rrrrakastaa!

                                   

Halusin, että Totilla on paljon onnistumisia ja eikä liian virittänyt mielentila ulkona. Halusin onnistumisia ja hyvää mieltä, jotta muutama takapakki ei kaataisi maailmaa. Ajattelin, että Totti selviäisi rytmihäiriöistään suuremmalla menestyksellä, jos sen yleinen mielentila olisi hyvä ja avoin. Tämän vuoksi en noudattanutkaan yleistä ohjetta, että koiran pitäisi kokea, nähdä ja mennä hurjan paljon ja koko ajan. Koin, että jatkuva flippailu nostaisi stressitason pysyvästi korkeuksiin, ja ikävä oravanpyörä olisi siinä.

Totti sai siis kasvaa vähän pellossa, syöden paaaljon ja kokien säännöllisesti uusia asioita, mutta hallitusti ja ajatuksella. Ja samalla Totti kasvoi. Säpsähtelevästä pienokaisesta kasvoi yhä itsevarmempi ja avoimempi Hottentotti Totti. Siitä tuli nuorukainen, joka meinasi tänään kaataa omistajansa, koska toisella puolella oli paloportaat ja sinne oli päästävä. Siitä tuli nuorukainen, joka kerta toisensa jälkeen haluaa hypätä jäteastioiden päälle seikkailemaan, vaikka se on joka kerta liukasta ja vaikeaa. Siitä tuli nuorukainen, joka ei enää pakene kohti tulevia asioita, se seisoo kaikilla neljällä jalallaan eikä peräänny. Siitä tuli nuokainen, joka oikeasti haluaa olla ihmisten lähellä ja mielellään halaisi hellästi kaikkia. Ja siitä ei tullutkaan niin lihava kuin ensimmäinen vuosi antoi ymmärtää.

Minun rakas Totti on ollut suurten surujen, mutta sitäkin suurempien ilojen aihe.