Life Is How You Make It: Rallattelua ja rallittelua

Takana on viisi kokonaista viikkoa yhteiseloa Totin kanssa ja huhheijaa, mitä kaikkea onkaan tapahtunut. Totti on edelleen yksi suuri kysymysmerkki. En osaisi vielä kovinkaan hyvin kuvailla sitä. Jos jotain sanoisin, käyttäisin sanoja kuten utelias ja raivokas - mutta kuitenkin mietiskelevä. Totin päässä raksuttaa koko ajan. Se voi ihmetellä asioita korvat eteen lerpattaen vaikka kuinka kauan. Ei pelokkaana ja valmiina pakenemaan eikä sen näköisenä, että kohta säntää kohteen luokse. Se vain katsoo ja tiedättekös mitä? Se saa katsoa. Saa tapittaa ja miettiä, mistä jokin ääni tuli, miksi joku kävelee vähän eri tavoin kuin muut tai miksi ohi menevä koira haukkuu päin näköä.

Viisi viikkoa olen myös ollut kahden koiran omistaja. Minulla on kaksi koiraa. Kaksi. 1 ja 1 eli 2. Eli enemmän kuin yksi. Jotkut ovat kysyneet, minkälaista nyt on ja murehtivat puolestani pissalammikoita. Ensinnäkin, minua ei voisi kovin paljon vähempää harmittaa parin lammikon peseminen. Niitä tulee toisinaan ja ne pestään heti pois. Ison pedin päällisen voi pestä koneessa ja eteisen matot maksavat 10 € kappale. Ostetaan uudet, kun täällä ei voi enää hengittää sakean katkun vuoksi.

Kahden koiran lenkittäminen vaatii tietysti totuttelua. Osa lenkeistä tehdään yhden koiran voimin, mutta suurin osa lenkeistä tehdään koko lauman kera. Nyt on niin pimeää, kylmää eli syksyistä, etten tee kumpaisenkin kanssa useaa lenkkiä päivässä. Titon aikana koira oli kaikki kaikessa. Nykyään on niin paljon muutakin enkä stressaa koirista joka minuutti. Toisin sanoen tässä mennään hymy huulessa kahden nulikan kanssa pitkin maita ja mantuja. Ei ole niin justiinsa, koska oleelliset ja oikeasti tärkeät asiat alkavat vähitellen hahmottua. Olisiko hienoa, jos molemmat koirat toimisivat joka hetki ihanteellisesti? No toki! Koska se vei Titon kohdalla kuitenkin osan pennusta nauttimisesta, en halua tehdä sitä itselleni toista kertaa. Siksi Totti saa juosta pitkin käytäviä, törmäillä seiniin ja repiä hih(n)oja. Jos se haluaa vetää remmissä ihmisen luo, se saa tasan tehdä niin, koska ihmisten luo meneminen ei ole ollut itsestäänselvyys. Se saa hyppiä ihmisiä vasten ja syödä ihan ilman lupaa ihmisten käsistä.

Totti ei ole kuitenkaan vain ja ainoastaan riehunut päättömänä viiden viikon ajan. Se on opiskellut pieniä juttuja tulevaisuutta ajatellen ja on ihan mieletön. On opeteltu oppimisen saloja. On opittu sheippauksen idea. On opeteltua malttia ja kontaktia. On opeteltu rauhoittumaan. On opeteltu pohjia agilityyn, tokoon ja jälkeen. Näistä viimeisin voi hyvinkin olla Totin juttu. Saa nähdä, miten käy ensi vuonna! On opeteltu suunnitelmallisesti pelottavien asioiden kohtaamista. On opittu leikkimään - ja tässä Totti on aivan upea. Sääntöjen sisäistäminen on käynyt aivan huomaamatta ja nyt voimme leikkiä jo muutamaa erilaista leikkiä vetoleluilla. Totti on hurja leikkijä, mutta päästää irti juuri silloin kuin niin haluan. Kaiken kaikkiaan odotan innolla yhteiselon jatkumista ja pentuun tutustumista.

Tänään oli vaiheikas päivä eli käytiin revittelemässä koirien kera pelloilla sivistyksen ulkopuolella. Kolme bortsua, kolme ropokoiraa ja pari melkeinrotuista koiraa. Totti pääsi siis ensimmäistä kertaa niin suuren koetuksen eteen, ettei mitään vastaavaa ole vielä ollutkaan. Ensin isot koirat vapaiksi juoksemaan. Totti sai katsella sylistä muiden menoa. Jokunen iso koira tuli välillä haistelemaan ja se ei haitannut Tottia lainkaan. Pari liian innokasta tökkäsin kauemmaksi. Sitten päästin Totin remmi perässään "vapaaksi" eli pääsi vähän kokeilemaan, miltä liikkuminen muiden joukossa tuntuu. Kiinni oli siksi, että paniikin tai muun tullessa se ei pääsisi pakenemaan jonnekin. Eipä siinä hätää ollut ja Totti pääsi vapaaksi niin kuin isoset. Vähän kuperkeikkaa ja välillä vähän muiden jaloissa, mutta aina se säälittävä häntää etäisesti muistuttava kengännauha nousi antenniksi. Vaikka välillä hirvitti, kun joku isonen katsoi kohti tai juoksi yli, niin ei tuo mennyt minkäänlaiseen paniikkiin tai muuta. Hurjan rohkea se omasta mielestäni oli. Mutta ei niin typerä kuin Tito, joka on aina ollut sitä mieltä, ettei muita tarvitse oikeastaan kunnioittaa. Koska muut koirathan ovat olemassa vain sen vuoksi, että ne leikkivät Titon kanssa.

Tito ja Totti yllättivät tänään kumpainenkin - toinen pahassa ja toinen hyvässä. Tadaa, Tito otti hatkat. Sieltä pellolta. Pellon vieressä menee hiekkatie ja joku hurautti sieltä pyörän ja bc:n kera hurjaa vauhtia. En jotenkin ajatellut, että tuo lähtisi. Onhan se nyt juoksevia koiria nähnyt! Eikä se koirien luokse lähde. Mutta ei, sinne lähti ja otti pari koirakaveria mukaansa. Jokin epämääräinen kiljaisuyhdistelmä minulta ja koirat lähtivät tulemaan takaisin - Tito myös. Mutta oli niin kamalasti koiria välissä, ettei Tito päässyt oikein perille asti. Vauhtia oli kuitenkin paljon ja se lähti kunniakierrokselle. Pitäähän se vauhti jotenkin hyödyntää. Tito siis tekee vapaana ollessaan sellaisia kunnareita, joissa se mielivaltaisesti päättää esimerkiksi juosta jonkun ryteikön ympäri, puiston ympäri, puun ympäri tai ihan mitä vain. Se vain päättää ja juoksee. Mutta sen saa siitä heti maihin tai luokse, jos haluaa. Siksi en nytkään osannut huolestua. Kunnes näin, että juoksutyyli ja ilme muuttui. Sillä sekunnilla tiesin, että nyt läksi. Se juoksi hiekkatielle, sitä pitkin parikymmentä metriä, meni parin puskan taakse ja sitten tuli ikävä. Kiisi takaisin "hymy huulillaan" ja käsin viereen makaamaan. Sai maata siinä ja rauhoittua vähän.

Itseä kauniisti sanottuna ärsytti oikein urakalla, mutta tyydyin vain odottamaan, jotten päästäisi Titoa heti hektisenä juoksemaan. Joku olisi ehkä kironnut ja juossut koiran perään, löylyttänyt niin, että viimeisimmätkin mudat lähtisivät koirasta irti. Koska tämmöistä keskisormikunnariahan ei katsota hyvällä, perkele. Mutta minä päädyin pehmona silittelemään vieressäni makaavaa Titoa. Miksi? Koska ihan vain pikkuisen olisi ärsyttänyt enemmän, jos olisin jotenkin tuohon karvakorvaan kajonnut.

Ja Totti yllätti tosiaan myös. Laitettiin raparipat riviin istumaan tai makaamaan valokuvaa varten. Kun isot koirat olivat jotenkin rivissä, kaappasin pennelin syliin ja vein Titon viereen rivin hännille. Ja siinä se nökötti. Se siis pysyi siinä rivissä, vaikka vähän otinkin etäisyyttä. Huikea lapsi! Suuria iloja pienistä asioista.

Kotiin ajaessa Totti voi jälleen huonosti ja puklasi. Sen jälkeen maistuikin sitten uni - myös Titolle. Se alkoi koisia pää sylissäni. Välillä vähän availi silmiä eikä siis ollut syvässä unessa, mutta anyway, sydän siinä suli.

Kotona molemmille koirille suihkuttelut ja takit päälle, jotta pysyivät lämpöisinä. Ruoka maistui ihmeen hyvin Titollekin.

Tässä vielä kuvasatoa Jonnan ja Marin kameroista!