I won't give up on Us

Even if the skies get rough

I'm giving You all my Love

I'm still looking up 

Minulta on kysytty jo useamman kerran, miksi en ole kirjoittanut Totin kanssa touhuamisesta samalla tavalla kuin Titon pentuaikoina. Pari viikkoa meillä on nyt takana ja siihen on sisältynyt ruusuisen ihania hetkiä, mutta vastapainoksi on eletty epätoivoisia aikoja ja kyyneliä on vuodatettu korvaamaan puuttuvat syyssateet.

Ensimmäiseen liittyvät hetket, jolloin pojat pistävät painiksi. Yhteislenkit, jolloin pojat kävelevät rinnakkain valkoiset hännänpäät vipattaen. Naurut saa aikaan esimerkiksi hetki, jolloin Totti haistaa lihaa. Sen silmät pullahtavat päästä ja se tekee kaikkensa saadakseen ruokaa. Se avaa kitansa ja ottaa ruokaa niin paljon, että luulisi leukojen menevän sijoiltaan. Kun opettelimme ensimmäisiä kertoja otteen irroittamista lelusta, Totti alkoi tajuta hyvin nopeasti, mistä on kyse. Lopputuloksena se päästi heti oikein irti ja alkoi raivopäänä haukkua, että ny siihen leluun liikettä. Sehän päästi jo irti! Miksi ei lelu liiku!! Ja voi hyvän tähden, miten sydän sulaa, kun Tottia kutsuu. Niin kovaa se tulee, että muutaman kerran on mennyt kuperkeikaksi. Pienet jalat eivät oikein tahdo vielä pysyä mukana.

Mutta voihan vollotus... Vaikka Totti on hurrrrja ja pieni raivopää, se ei ole kovin rohkea - etenkään hämärällä ja pimeällä. Ihmiset ja koirat ovat oikeastaan kovin, KOVIN pelottavia. Parin viikon aikana ei ollakaan tuhlattu ruokaa temppuihin tai muuhun vastaavaan. Ruokaa saadaan ulkona ja paljon vierailta ihmisiltä. Jonnakin sai eilen todeta, että on sitten treenattu. Pyöreä vatsa kertoo treenin määrästä!

Napero on kuitenkin vielä hurjan pieni eli haetaan se kirves takaisin kaivon reunalta ja jatketaan treenaamista.