perjantai 10. elokuuta 2012

Titon kanssa reppureissaamassa

Olen kasvanut luonnon keskellä. Parikymmentä vuotta asuin pienen mäen päällä. Ikkunastani näkyi viereisen rakennuksemme katon lisäksi vain metsää. Ulko-ovelta saattoi myrskyisenä yönä seurata puiden huojumista talomme ympärillä. Ihmisten ilmoille pääsi vain veneellä tai jäitä ylittäen.

Sen lisäksi, että luonto on minulle tärkeä, olen aina halunnut vaeltamaan. Saan suunnattomasti voimaa jo päivänkin kestävästä reippailusta tai jonkin tietyn päämäärän saavuttamisesta. Yhtenä keväänä tallustelin vapaapäivänäni Ylläksen tunturin päälle, kun rinteet oli suljettu laskijoilta. Miten hienolta tuntuikaan kavuta yksin ylös rinnettä ilta-auringossa. Mitä korkeammalle pääsin, sitä kauemmaksi maisemat levittäytyivät. Huipulle päästyäni tuntui kuin olisin voinut valloittaa koko maapallon.

Norjassa oli lepopäivä lumilautailusta ja halusin kiivetä yhden vuoren päälle. Vesipullo mukaan ja hyvät kengät jalkaan. Ylhäältä avautuivat näkymät kahteen täysin erilaiseen maisemaan. Toisella puolella näkyi lumisia vuoria ja lumivyöryjen jättämiä jälkiä niiden rinteillä. Toinen puoli oli rehevä, vehreä, lämmin ja värikäs laakso, jonka pohjalla näkyi kaunis järvi. Ylhäältä saattoi nähdä, miten hiekkasärkät tekivät kauniita muodostelmia järven pohjaan. Niitä ei voinut nähdä rannalta. Piti kiivetä ylös ja nähdä kokonaisuus.

Alpeilla heittelin heinäkuussa lumipalloja 2,5 km korkeudessa silloisen purjehdustiimiläiseni kanssa. Joimme vuoristossa pulppuavaa vettä ja totesimme, että se jäädyttää kaikki sisuskalumme - niin kylmää vesi oli.

Ylös suuntaamisessa viehätys on maisemien näkeminen. Toisaalta pitkän kiipeämisen ja uurastuksen jälkeen on suunnaton helpotus istahtaa jonnekin korkealle ja vain olla. Kaunis maisema on parhaimpia palkkoja suoritetusta kiipeilyurakasta.

Kun hankin Titon, halusin koiran, joka pysyisi mukanani erityisesti luonnossa. Halusin koiran, jota ei tarvitse vetää perässä, kun pari tuntia lenkkiä on takana. Halusin koiran, joka pystyy hyppäämään helposti eteen tulevien esteiden ylitse ja on nostettavissa niiden yli, joista ei muuten selvitä. Ei liian pientä, ei liian suurta. Karvaa piti olla niin, ettei koiralle tarvitsisi takkia aina mukaan, kun ilma vähän viilenisi tai turkki kastuisi. Ei kuitenkaan niin paljon karvaa, että se keräisi puolet metsästä mukaansa. Ei karvatonta, muttei puuhkaakaan. Koiran piti olla ketterä tai ainakin sellainen, että ketteräksi opetteleminen ei olisi työn ja tuskan takana. Minun mielestäni jokaisen koiran ketteryyttä voi parantaa, mutta jossain vaiheessa fysiikka tulee vastaan.

Mieltäni pitkään kutkuttanut ajatus jonkinlaisesta patikoimisesta teltan ja koiran kanssa tuli toteutettua ensimmäisen kerran tällä viikolla. Tokihan olen ollut leireillä ja olosuhteissa, joissa vesi ei tule hanasta. Nyt oli kuitenkin tarkoitus siirtyä päivän mittaan paikasta toiseen ja käydä kolmen yön mittaisella pienellä vaelluksella. Koska kyseessä oli tosiaan ensimmäinen reissu lajiaan, en lähtenyt valloittamaan maailmaa. Lähdin Titon ja veljeni, Nicon, kanssa Repoveden kansallispuistoon. Reissua edeltäneen tassuhaavan vuoksi en myöskään halunnut ottaa riskiä, että tassu aukeaa jossakin, missä mietitään muurahaiskekojen tai sammalen sijoittumista puun tietylle puolelle ilmansuunnan selvittämiseksi tai todetaan puhelimesta olevan yhtä paljon hyötyä akulla tai ilman - soittaminen ei onnistu, kun ei ole kenttää.

Maanantaina lähdin koiran ja varusteiden kanssa bussilla Helsingin rautatieasemalle. Tito aloitti samalla oman reppureissunsa, koska karvakorva sai kantaa omat ruokansa, lelunsa, hihnansa ja suojatossunsa. Tapasimme Nicon ja suuntasimme junaan. Sitä ennen käytin Titon vielä viereisessä puistossa, mutta tulin nopeasti pois, koska paikka oli niin täynnä lasinsiruja. Ne on koettu jo tänä kesänä, kiitos. Junassa Tito oli ensimmäistä kertaa. Miten onkin niin yksinkertainen asia jäänyt tekemättä. Hetken se istuskeli lattialla ja ihmetteli ohi humahtavia junia, kolinoita ja viereisiä koiria. Pian löytyi kuitenkin sopiva paikka rinkkojen vierestä ja unikin tuntui maistuvan. Jäimme Kouvolassa junasta ja nousimme bussiin. Bussi oli minibussi ja aivan täynnä ihmisiä. Tungin Titon penkkien alle, ja se makasi siellä rauhallisena koko matkan ajan.

Bussin jälkeen laitettiin varusteet paikoilleen. Titolle reppu selkään, joustava hihna väliin ja minun rinkkaani kiinni. Lähdimme matkaan ja kävelimme ensin neljä kilometriä hiekkatietä pitkin, jotta pääsimme reittimme alkuun. Ensimmäisen viiden minuutin ajan Tito seilaili vähän puolelta toiselle, mutta löysi pian ajatuksen, että nyt pitää päästä eteenpäin. Titon määrätietoinen eteneminen jatkuikin seuraavat neljä päivää.


















Pääsimme Repoveden portille ja lähdimme kiertämään ns. Kaakkurinkierrosta. Ylitimme riippusillan ja suuntasimme matkamme omasta mielestämme oikeaan suuntaan. Väärin. Teimme siis pari kilometriä ylimääräistä lenkkiä heti alkuunsa. Tämä ei kuitenkaan haitannut. Kyseisellä lenkillä oli muun muassa pitkät ja hauskat portaat ja todella kaunis näköala korkealta kalliolta järvelle. Ekstralenkin jälkeen pääsimme oikealle reitille ja etenimme reippaasti. Maastot vaihtuivat koko ajan. Välillä kuiva rahkasammal rasahteli kenkiemme alla, kun taas välillä kävelimme pitkospuita pitkin lehtipuiden varjossa. Isoja mustikoita tuli usein vastaan, emmekä aina jättäneet niitä jälkeemme. Löysimme myös suppilovahveroita, jotka keräsimme iltaruokaa varten.


Yövyimme ensimmäisen yömme Kuutinkanavalla. Pystytimme teltan ja teimme ruokaa. Titokin pääsi eroon repustaan ja uimaan. Kyseisellä taukopaikalla oli paljon liikennettä. Toiset olivat vain ohikulkijoita, osa jäi vähäksi aikaa vain syömään ja osa pystytti oman telttansa ja asettui yöksi. Keskelle aluetta tuli myös pariskunta vähemmän sosiaalisen rotikan kanssa. Koira oli kiinni puussa ja pääsi siitä hyvin hyökkimään kohti aina, kun joku käveli ohi. Vaikka kävelimme välillä läheltäkin ohi, Tito tuntui haluavan enemmän uimaan kuin tutustumaan toiseen koiraan. Illalla ja yöllä kuului haukuntaa ja murinaa, kun koira esitti vastalauseensa ohi juokseville lapsille. Olin hyvin tyytyväinen Titoon, joka ei missään vaiheessa provosoitunut tästä metelöinnistä.


Ennen nukkumaanmenoa kävimme keräämässä mustikoita seuraavan aamun puuroa varten. Samalla löysimme myös kantarelleja, jotka keräsimme mukaan seuraavan päivän keiton lisukkeeksi.

Titon ensimmäinen yö teltassa sujui hienosti. Sadetta saatiin saavista, aivan vierestä kulki ihmisiä lamppuineen ja rotikka piti huolen, ettei hiljaisuus laskeutunut. Tito nukkui makuupussin viereen kääriytyneenä ja nosti pari kertaa hetkeksi päänsä, mutta sammui heti uudestaan.

Aamupuuron jälkeen pakkasimme teltan, heitimme rinkat selkään ja jatkoimme matkaamme. Titon määrätietoisesta etenemisestä oli paljon apua, koska reitti jatkui jyrkällä nousulla. Tiistaina patikoimme noin 14 km Kuutinkanavalta Lojukosken lähellä olevalle taukopaikalle. Parissa paikassa jätimme rinkat polunvarteen, kiipesimme reippaasti ylös jonkun rinteen tai "vuoren" päälle ja kävimme katsomassa maisemia. Sen jälkeen palasimme polulle ja jatkoimme matkaa. Nämä olivat samalla pieniä hengähdystaukoja, koska saimme painavat rinkat hetkeksi pois selästämme. Tito sai olla nämä hetket aina vapaana ja se viiletti pitkin kallioita kuin sitä ei olisi koskaan aikaisemmin päästetty vapaaksi.



Olin hurjan tyytyväinen, kun Tito kiipesi Mustanlamminvuoren näköalatornin päälle. Portaat ovat hurjan jyrkät ja ihmisilläkin on jo vaikeuksia päästä ylös. Tito meni taitavasti askel kerrallaan, koska sen piti siirtää kuono aina sivusta koukkaamalla erikseen seuraavan askelman yli. Kun lähdimme alas, Tito ynähti muutaman kerran ja yritti tarkistaa, pääsisikö jostain muualta alas. Ei päässyt ja se tyytyi parin ynähdyksen säestämänä tulemaan alas samoja portaita. Portaat ovat niin jyrkät, että ylhäältä katsottuna askelmia ei meinaa edes nähdä, koska ne ovat lähes pystysuorassa toistensa päällä - kuin tikkaat suoraan ylös. Ensimmäisten portaiden jälkeen Tito taisi todeta olevasta supermies ja kaikki seuraavat kolme portaikkoa se meni sellaisella vauhdilla, että sydämeni jätti muutaman lyönnin välistä.

Toisen yömme vietimme vähemmän sateisissa, mutta sitäkin tuulisemmissa olosuhteissa Lojukosken lähellä. Samaiselle paikalle tuli myös pariskunta parivuotiaan rhodesiankoiran kanssa. Tämäkään ei ollut mikään social butterfly ja hyökkäili kumeasti haukkuen flexissään meidän ja muiden ohi kulkevien koirakoiden suuntaan. Miellyttävää. Söimme maittavan pasta-aterian ja juttelimme muiden kanssa patikoimisesta. Oli mielenkiintoista kuulla kokemuksia ja vinkkejä, missä kannattaa käydä ja mitä on toisinaan hyvä muistaa.


Keskiviikkona kuljimme reitistämme loput, koska maasto muuttui jo paljon helpommaksi. Muutama nousu ja jyrkkä lasku, mutta muuten helpohkoa polkua. Loppureitille sijoittui myös Ketunlossi, jonka avulla ylitetään salmi käsipelillä. Ensin lossi piti vetää omalle puolelle ja siinä rehkiessä vioittunut vaijeri repäisi palan ihostani mukaansa. Aavistuksen vastenmielistä oli nähdä kyseinen ihoriekale myöhemmin, kun samainen kohta vaijeria tuli veden alta. Ihonpala oli jäänyt siihen kiinni. Jotta lossilla kulkeminen olisi vielä mukavampaa, saimme hyytävän sadekuuron päällemme juuri ylityksen aikana. Pari minuuttia ylityksen jälkeen sää taas selkeni.

Viimeisen yömme vietimme Lapinsalmen taukopaikalla. Maistuvaa ruokaa, kirjan lukemista ja koiran kanssa temppuilua hyvissä tunnelmissa. Aamulla jälleen puuroa mustikoiden kera ja tavaroiden pakkaaminen - oli aika lähteä kotiin.

Koko reissun aikana olin hurjan tyytyväinen Titoon. Se matkusti junassa ja täydessä bussissa mutkattomasti. Löysi nopeasti pienen vaeltajan sisältään ja eteni määrätietoisesti vetäen myös vastaantulijoiden ohi. Se käveli riippusillalla kuin vanha tekijä ja hyppäsi lossin kyytiin kuin olisi tehnyt sitä aina. Teltassa karvakorva hakeutui makuupussien viereen ja lämmitti jaloissa.


Harmaita hiuksia tuli oikeastaan vain silloin, kun Tito halusi silputa kaikki puut, mitä suuhunsa sai. Se haki myös valtavia puupöllejä askartelutarvikkeiksi. Herra Majavalla on ehtymätön energiavarasto. Parina aamuna jouduin myös keskeyttämään Titon aamuvenyttelyt, koska se meinasi kaataa koko teltan koipiensa ojentelulla.

Kaiken kaikkiaan olen hurjan tyytyväinen pieneen vaellukseemme (yhteensä noin 35 km).

Tässä vielä muutamia huomioita lähinnä omia tulevia reppureissuja varten:

- Mieti tarkkaan, kuinka myöhään päästät koirasi vielä uimaan. Märkä koira on märkä koira ja teltassa ei kuivu mikään nopeasti.
- Koiralle on hyvä ottaa ohut takki mukaan vuodenaikoina, jolloin yöt voivat olla kylmiä.
- Koira kannattaa päästää alamäissä vapaaksi.
- Rasvaa koiran tassut iltaisin, vaikka tassuissa ei olisikaan mitään vikaa.
- Tarkista koiran repun säädöt säännöllisesti. Säädöt voivat löystyä matkan aikana.
- Suosi omissa ruoissa pastaa ja puuroja. Tumma suklaa maistuu ulkoillessa erityisen hyvältä ja erilaiset patukat täyttävät energiavarastoja reippailun lomassa.
- Kosteuspyyhkeet tuovat pienen luksuksen telttailuun.
- Ota koiralle kakkapusseja mukaan. Pienet pussit ovat käteviä muuhunkin kuin sen keräämiseen.
- Ota mukaan pieni pyyhe/liina, jolla voit pyyhkiä mahdollisesti yön aikana likaantuneen teltanpohjan.
- Ota koiralle mukaan sekä nappuloita että kuivalihaa.
- Pari karbiinihakaa helpottaa koiran kanssa retkeilyä huomattavasti, kun vältytään solmuilta.
- Koiralle on hyvä ottaa mukaan repun lisäksi perusvaljaat, joustava talutin, kaulapanta yhteystietoineen...
- Tiskiharjaksi riittää vain se harjaosa.
- Ota mukaan paljon pähkinöitä ja kuivattuja hedelmiä. Avaa valmispussit ja siirrä sisällöt uudelleen suljettaviin pusseihin. Ilmat pois.
- Muista tee ja kaakao.
- Tarkista retkikeittimen kunto ennen reissua.
- Ota mukaan pieni taskukamera, jotta voit ikuistaa joitakin hetkiä. Muutamakin kuva retkeltä tuo muistoja myöhemmin paremmin mieleen.
- Suosi kerrospukeutumista ja hyviä kenkiä/sukkia.
- Pipo on ystävä kesälläkin.

2 kommenttia:

  1. Olisiko mahdollista saada tätä tekstiä uudelleen näkyviin? :) Olen suunnittelemassa vaellusreissua kesälle ja lukisin mielelläni muiden tarinoita koiran kanssa vaeltamisesta. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moikka! Kauan kesti tähän reagoida, mutta laitoin nyt näin näkyviin. En saanut toimimaan toista kautta. En muista, mitä nuo haamukuvat tuolla ovat. Varmaan kivoja maisemia. :D

      Poista