Talvinen lenkki Kiikalassa

Käytiin tuossa muutama viikko sitten Kiikalassa morjestamassa Titon isää Piskiä ja muita paimenia. Yhteislenkille mentiin 9:n bc:n, Päivin, Tanjan ja Marin kanssa. Tito yritti olla kaikkien koirien kaveri. Tuloksena selätys uroksilta ja hampaita nartuilta. Titolle tehtiin selväksi, että se on nuorin tässä laumassa. Kuvia lenkiltä löytyy osoitteista:
Päivi Nietosvaaran kuvat
Tanja Vahteran kuvat
Mari Lustigin kuvat

Kuva: Tanja Vahtera

Kuva: Tanja Vahtera

Isän kädestä           Kuva: Tanja Vahtera

Kuva: Tanja Vahtera

Rakettiryhmä           Kuva: Mari Lustig

Tänään ärsyttää

Tito vinkuu ja vonkuu niin, että hermoja koetellaan. Auta armias, jos vieressä olevan tutun koiran kanssa ei pääse leikkimään. Penikka ynisee ja halu päästä leikkimään on kova. Luvalla pääsee leikkimään, mutta en voi antaa lupaa, jos Tito katsoo minua ja piipittää samalla.

Äänen käytön lisäksi ärsyttää se hihnassa käveleminen. Mielestäni meillä on mennyt viime aikoina ihan hyvin. Ihmisistä päästy hienosti ohi. Tito ei siis sinkoile ohi käveleviä ihmisiä kohti tai jää katselemaan niiden perään. Jes.

Mutta yhteislenkki jonkun toisen koiran kanssa - missio mahdoton. Tänään aamupäivällä oltiin jäällä kaverin ja hänen gronttunsa kanssa. Ikäväksemme saimme huomata, ettei gronttu tule edelleenkään toimeen Tito the Ilopillerin kanssa. Leikki menee liian rajuksi ja sitä on turha jatkaa. Noh, Tito sai juoksennella vähän vapaana, mutta ei siitäkään tullut mitään. Se käyttäytyi kuin kuriton kakara. Juoksi jonkun lehden perään, vaikka syksyllä päästiin hyvin siihen, että lehdet saavat lennellä ohi, mutta niistä ei välitetä. Oli oppi unohtunut.

Jäällä oli kauempana tietysti muitakin ihmisiä ja koiria. Tito sinkoili paikasta toiseen. Vähän kohti koiria ja sitten takaisin. Ehkä kuitenkin koirien luo - Ei, vaan takaisin. Minulla meni hermot totaalisesti ja teki mieli ripustaa koira puuhun. Otin sen sitten kiinni, koska tuota temppuilua en jaksanut katsoa.

Sen jälkeen käveltiin hihnassa ja mukana oli kaksi apinaa. Koirat tuntuivat vuorottelevan sitä, kumpi kävelee nätisti. Samaan aikaan? Ei missään nimessä.

Auratulla tiellä otettiin hiukkapikkasen seuraamista. Ensin kokeilin, miten leikki sujuu, kun toinen leikkii vieressä. Sehän sujuin hyvin. Tämä iloinen yllätys oli ihan tarpeellinen kaiken sen kukkoilun jälkeen. Yllätys se oli siksi, että emme ole kovinkaan paljon touhunneet muiden koirien ollessa ihan vieressä. Tito keskittyi muutenkin tekemiseen kelvollisesti, vaikka vieressä hääräsi Mustanaamio.

Kaveri katsoi myös meidän seuraamista ja tuomio oli:

- Tito on hyvin suorassa.
- Ei edistä sen kummemmin.
- Mutta on liian tiivis - tulee siis välillä päälle ja meikäläisen polvi osuu siihen.

Olenhan minä vuosia tiennyt, että palkkaamisen suunta vaikuttaa suoritukseen. Ramille opetin joskus pään pudistelemisen ja se temppu perustui juuri siihen palkkaamisen suuntaan.
Lenkillä olen kuitenkin välillä palkannut oikealla kädellä vasemmalle, kun tuo on kävellyt hienosti vieressä. Toki olen vienyt käden ihan kunnolla sinne sivulle, mutta oikealtahan se on kuitenkin tullut. Varsinaista seuraamista harjoitellessa on palkka ollut vasemmassa kädessä tai takapalkkana. Ikinä en ole siinä palkannut oikealta. Onko lenkillä palkkaaminen vaikuttanut sitten näin paljon? Ehkä, ehkä... On vain ollut niin helppoa pitää hihna ja naksu vasemmassa ja namit oikeassa. Tekosyitä, hyi!

Mutta ei Tito aina tule päälle. Joskus seuraaminen on todella hyvän näköistä; tarkkaa, aktiivista ja oikeassa kohdassa. On se siis siellä - se täytyy vain kaivaa esiin.

Tähän väliin kommentoin, että olin kateudesta vihreä, kun kaverin koira odotti rauhallisena kaiteeseen sidottuna meidän touhutessa.

Hienosti hihnassa - palautellaan mieleen

Otinpa itseäni niskasta kiinni ja nyt on useampi päivä ulkoiltu hihnassa. Mielestäni hihnkalenkit ovat tylsiä. Tito on luultavasti samoilla linjoilla. Tallusteleminen vierekkäin teitä pitkin vaiko vapaana viilettäminen pitkin metsiä?

Noh, olen nyt kuitenkin pitänyt Titoa kiinni lenkkien alkuosan. Tätä on tehty säälittävän vähän, joten palkkaan paljon. Siinähän se vieressä kävelee suurimmaksi osaksi. Välillä edistää, mutta tulee sitten takaisin viereen, kun pysähdyn.

Koiria ei ole näkynyt näinä päivinä ollenkaan. Missä ne ovat? Noh, ehkä niitä alkaa tosiaan näkyä, kun aurinko lämmittää ja kinokset sulavat. Sitä odotellessa. On nimittäin aikas jäätävää naksutella ja palkata sormet paljaina.

Ja Titohan painaa tänään hurjat 20 kg.

Jos et tiedä, kysy koiraltasi.

Välillä tuntuu, että Titolla leikkaa huomattavasti nopeammin kuin minulla. Olin pitkään miettinyt, millä tyylillä opetan kaukojen m-s-m. En halunnut aloittaa opettamista, koska minulla ei ollut kunnon suunnitelmaa. Noh, Titolla oli.

Tarkoitus oli opettaa Titoa koskemaan tassuilla isoon muovialustaan. Alusta maahan ja Tito lennähtää sen päälle maahan. Ei tarvinnut kovinkaan paljon sheippailla. Yht'äkkiä Tito nousee hissinä ylös. Huvittuneena seuraan, mitä tapahtuu. Tito tuijottaa minua ja laskeutuu hissinä alas - nousee hissinä ylös - ja hissinä alas. Alkuperäinen opetus jäi saman tien ja aloin vahvistaa tätä hissiliikettä. Yksikään tassu ei liikkunut, ylös nousi nopeasti ja alas samaten. Tätä tehtiin useampi toisto ja loppu siltä erää.

Seuraavalla kerralla Titolle oli täysin selvää, mitä alustan päällä tehdään. Ylös ja alas. Liitin vihjeet, vaikka minua arvelluttikin se alusta. Sanoin siis vihjeen aina sillä hetkellä, kun Tito suoritti liikkeen. Vähitellen aikaistin vihjeitä ja aloin mennä kohti kontrollia. Nyt Tito osaa odottaa maassa, että saa vihjeen nousta seisomaan. Seisominen on sille hankalampaa ja se haluaa heti mennä takaisin maahan. Tässäkin on kuitenkin edistytty ja olen vahvistanut seisomista.

Katsotaan, miten edetään. Alustan avulla saisin Titon varmaankin helposti kauemmas minusta. Toisaalta haluan päästä siitä eroon. Hmm...

Tarina frisbeestä

Dexter

Dexter

Ostin joskus vuosia sitten kelluvan frisbeen. Se oli aikaa, kun halusin, että koirani noutaa vedestä. Kaverinkin koira (tolleri) nouti...

Kun lähtökohtana on koira, joka menee veteen enintään kahlaamaan eikä kirveelläkään pidemmälle, on turha aloittaa ainakaan heittelemällä esineitä veteen. Aika kuluu siihen, kun odottaa, että aallot tuovat esineen takaisin.
Ramista ei tullut vesipetoa. Sain sen hyppäämään laiturilta käskystä veteen, mutta sekin on jo valtavan paljon. Frisbee jäi laatikon pohjalle. Ei tullut Ramista disc dogia eikä siitä tullut vesipetoa.

Rico

Sitten saareen tuli yhdelle perheelle sileäkarvainennoutaja. Rasavilli, jolle piti heti ostaa dami. Opetin sen hakemaan käskystä damin ja frisbeen vedestä. Kivaa oli, kun pentua sai opettaa. Sen kesän jälkeen frisbee jäi taas laatikon pohjalle. Nyt se näytti jo vähän siltä, että sitä oli käytettykin.

Frisbee odotti kauan laatikossa - kunnes hoitoon tuli kaksi saksanpaimenkoiraa. Voi sitä iloa, kun oli koirat, jotka rakastivat vettä sekä noutamista. Näiden koirien lähdettyä frisbee oli vettynyt ja epämuodostunut. Olen huono heittämään asioita, mutta tässä asiassa syy on ihan frisbeessä. Kyseistä möhkälettä on mahdotonta heittää haluttuun suuntaan.

Ja sitten tuli Tito.
Natiaisena se ainakin tykkäsi vedestä. Eiköhän se tykkää tulevana kesänäkin, kun jaksaa nyt enemmän polskia. Ensimmäisen heiton jälkeen on Titon silmissä syttynyt joka kerta liekki, kun frisbee on otettu esille. Odotan jo lumien sulamista, että pääsemme nurmikentille heittelemään. Muutamaa temppua tässä ollaan harjoiteltu. Minun kiertämistä pakittamalla, volttia sylistä, kieppejä myötäpäivään, pujottelua eri suuntiin, alta juoksemista ja tietysti sitä syliin hyppäämistä. Siihen on sitten hyvä lopettaa esitys.

Joka tapauksessa Tito tykkää frisbeestä valtavasti. Ja sen on näköinenkin.