Tarina frisbeestä

Dexter

Dexter

Ostin joskus vuosia sitten kelluvan frisbeen. Se oli aikaa, kun halusin, että koirani noutaa vedestä. Kaverinkin koira (tolleri) nouti...

Kun lähtökohtana on koira, joka menee veteen enintään kahlaamaan eikä kirveelläkään pidemmälle, on turha aloittaa ainakaan heittelemällä esineitä veteen. Aika kuluu siihen, kun odottaa, että aallot tuovat esineen takaisin.
Ramista ei tullut vesipetoa. Sain sen hyppäämään laiturilta käskystä veteen, mutta sekin on jo valtavan paljon. Frisbee jäi laatikon pohjalle. Ei tullut Ramista disc dogia eikä siitä tullut vesipetoa.

Rico

Sitten saareen tuli yhdelle perheelle sileäkarvainennoutaja. Rasavilli, jolle piti heti ostaa dami. Opetin sen hakemaan käskystä damin ja frisbeen vedestä. Kivaa oli, kun pentua sai opettaa. Sen kesän jälkeen frisbee jäi taas laatikon pohjalle. Nyt se näytti jo vähän siltä, että sitä oli käytettykin.

Frisbee odotti kauan laatikossa - kunnes hoitoon tuli kaksi saksanpaimenkoiraa. Voi sitä iloa, kun oli koirat, jotka rakastivat vettä sekä noutamista. Näiden koirien lähdettyä frisbee oli vettynyt ja epämuodostunut. Olen huono heittämään asioita, mutta tässä asiassa syy on ihan frisbeessä. Kyseistä möhkälettä on mahdotonta heittää haluttuun suuntaan.

Ja sitten tuli Tito.
Natiaisena se ainakin tykkäsi vedestä. Eiköhän se tykkää tulevana kesänäkin, kun jaksaa nyt enemmän polskia. Ensimmäisen heiton jälkeen on Titon silmissä syttynyt joka kerta liekki, kun frisbee on otettu esille. Odotan jo lumien sulamista, että pääsemme nurmikentille heittelemään. Muutamaa temppua tässä ollaan harjoiteltu. Minun kiertämistä pakittamalla, volttia sylistä, kieppejä myötäpäivään, pujottelua eri suuntiin, alta juoksemista ja tietysti sitä syliin hyppäämistä. Siihen on sitten hyvä lopettaa esitys.

Joka tapauksessa Tito tykkää frisbeestä valtavasti. Ja sen on näköinenkin.