Tito ja Totti pyörivät siinä meidän ympärillä, kun juteltiin. Täytyy sanoa, että olin pojista todella ylpeä. Ne vain lönköttelivät vieressä, söivät keppejä, makoilivat, tulivat välillä haistelemaan pentua ja menivät taas. Ohi meni myös monia koiria, lapsia ja pyöriä. Mutta ei noista tarvinnut huolta kantaa. Niitä ei kiinnosta. Tai hyvä on, Titoa kiinnostaa aina. Mutta ei se mene. Siinä se makoili, kun yhden naapurin huutavat spanielit kiskoivat nenän ohi. Tito huiskautti häntäänsä ja Tottia ällötti.
Tottia ällötti myös se pentu. Hyvän tovin junnu yritti esittää, ettei sitä pentua oikeastaan edes ole olemassa. Välillä vähän vilkaisi ja ilme oli niin halveksiva ja täynnä puistatusta, ettei jäänyt epäselväksi, mitä mieltä Totti oli. Pentu oli kerta kaikkiaan kuvottava.
Kun pentu kiskoi itsensä Titon luo, Tito huiski hännällä ja oli aivan haltioissaan. Mikä tuo pieni ihana ärrieri oikein on, kysyi Tito. Se oli sellainen, joka kolme kertaa löysi Titon hännän ja nappasi siitä karvoja tupollisen suuhunsa.
Ei tällä tekstillä ole mitään järkevää ajatusta. Lähinnä itselle taas muistutus, että joskus nuo pojat osaavat. Jopa käyttäytyä.
 |
| Pentu tahtoo tutustua. |
 |
| Tito ja Totti kävivät makoilemaan, kun ihmisten juttelu ei ottanut loppuakseen. |
 |
| Titon IHANA häntä! |
