Aivan persiistä...

... nimittäin kakka.

Haluan avata tätä ruskeaa aihetta sen vuoksi, että se on ollut ajankohtainen mm. tänään. Nimittäin koirat ja niiden hmm... tarpeet tai oikeammin tarpeiden tekeminen.

Ensin pentuvaihe - aika, jolloin omistaja on valmistautunut pissojen luuttuamiseen ja torttujen siivoamiseen. Joku käyttää sanomalehtiä tämän urakan helpottamiseksi, joku rajaa pennun käyttämää tilaa, kolmas katuu pennun hankkimista jo toisena päivänä.

No ei suinkaan! Mutta ah, miten muistelen aikoja, kun on tullut myöhään kotiin, avaa kotioven ja vastaan tunkeutuu kuoleman löyhkä. Ensimmäisenä sitä on hartaasti toivonut, että läjät olisivat jotenkin järkevässä paikassa. Helposti siivottavissa. Sitten on valmis avaamaan oven kokonaan ja vastaanottamaan sen, mitä oven toisella puolella on. Esimerkiksi Titon, joka pentuna oli karannut isosta aitauksestaan, silpunnut petauspatjani ja tyynyni, repinyt vuodevaatteet sängystä ja tehnyt sekä ykköset että kakkoset sängylle. Kyllä, läpi meni. Aivan kaikesta. Ja oli sitä ruskeaa asiaa kulkeutunut seinille ja tassujen mukana pitkin asuntoakin. Voi näitä muistoja.

Totti oli pentuna yleensä yksin kylppärissä portin takana, jotta Tito sai päivisin olla rauhassa härväimeltä. Samalla Totti oppi olemaan "yksin" ja rauhoittumaan. Tai ainakin se oli tavoite. Pennun sijoittaminen pesutilaan oli ihan hyvä päätös. Totti saattoi nimittäin päräyttää jostain syömästään asiasta sellaiset liejut pitkin lattioita ja seiniä, ettei kylppärissä ollut kotiin tultuani kuin pieni nurkka "puhtaana" ja siellä istui Totti surkean näköisenä. Sitä ripaskaa voi tulla koirasta aivan järjettömät määrät!

Ihan pienenä Totti söi pökäleensä sitä tahtia, kun tavaraa oli ilmaantunut. Sen huomasi kyllä Totin pentutuoksuun sekoittuvasta ällöttävästä vivahteesta. Ei se nyt maailmaa kaatanut, koska penska jätti onneksi ulkona muiden jätökset rauhaan. Olisivat hermot olleet koetuksella, jos tuo olisi syönyt muiden koirien kasat. Hyiiii... Mutta ei tässä vielä kaikki! Kuvittele tilanne, jossa huomaat pennun syöneen yön aikana omat torttunsa. Harmittaa vähän, mutta what can you do. Pentu mukaan ja lähdet sen kanssa bussilla tai autolla jonnekin treenaamaan tai kyläilemään. Ai niin, se pentu voi pahoin kaikissa kulkuvälineissä. Ai niin, se oksentaa bussin lattialle. Ai niin, se lämmin oksennus sisältää myös kaiken yön aikan syödyn pashckan. Että miten meni noin niin kuin omasta mielestä?

Olen useamman kerran maininnut Totin ongelmasta pissaamisen kanssa. Se ei osaa a) pysyä paikoillaan pissatessaan b) odottaa sopivaa paikkaa. Hätä voi yllättää. Ihan tuosta noin vain. Vaikka olisi vuoden vanha, se hätä voi tulla vaikka rappukäytävässä. Eikä Totin ilmekään värähdä, kun se tyynen rauhallisena lorottelee perässäni kävellessään. Tai se ruikkii heti ulos päästyämme rappusille. Tai se vain kävelee ja pissaa samaan aikaan. Mutta osaa se pidätellä vaikka kellon ympäri ihan helposti. Kun tulen töistä, Totti ei suinkaan ole kinuamassa ulos. Se voi ihan makoilla ja ottaa rennosti. Ulkonakin voi mennä rauhallisesti - tai sitten ei, kun ei vaan pysty olemaan ruikkimatta. Nytpakkohetipissata!

Nyt aikuisena tuo pissajuttu on edelleen ajankohtainen. Ei se Totti suinkaan rappuun enää lorottele, mutta se kävelee ruikkien pissat jaloilleen tai kokee tarvetta pissata mitä ihmeellisimmissä paikoissa.

Ripaskaahan tulee joskus. Tai oksut. Viimeksi tuli jälkimmäinen Totille, koska se oli löytänyt punteistaan takiaisia. Repi niitä sitten pois ja vahingossa osa meni kurkkuun. Kyllähän sellainen yököttää aivan huolella, kun kurkkua kutittaa. Mutta parasta on se, kun joutuu lähtemään omiin treeneihin ja jättämään sen koiran kotiin. Se heiluttelee häntää ja näyttää siltä, että kaikki on kunnossa. Kuitenkin paha aavistus hiipii mieleen, onkohan se nyt oksentanut kaiken aikomansa jo pihalle. Ainahan se selviää muutaman tunnin kuluttua, kun tulee takaisin kotiin. Että ei, vielä oli tavaraa masussa jäljellä. Ja oksuja löytyy vähän sieltä täältä.

Nyt koirat ovat aikuisia ja pakki menee aika harvoin sekaisin. Joskus joku luu tai liha laittaa pötsin pyörimään tai ripaskan suihkuamaan. Kerran tulin kotiin ja ripaskat löytyivät wc-pöntön kannen päältä. Täytyy sanoa, että ihan kiitettävä yritys! Toisen kerran kaikki oli onnistuttu saamaan pesukoneen päälle (mmmitä) ja viereiselle seinälle. Ne ovat sellaisia kertoja, että kylppärin kuuraaminen on ainoa vaihtoehto. Ei auta rätin heiluttaminen. Pitää siirtää kaikki irtotavara ulos. Aivan kaikki. Sitten kerätään paperien kanssa isoimmat aarteet pönttöön, minkä jälkeen laitetaan suihkut ja käsisuihkut heilumaan. Mäntysuovat ja Tolut, toisinaan tujummat kemikaalit, eivät kaipaa säästelyä näissä pirskeissä. Ensin suihkutetaan kaikki ruskea lieju pois ja sen jälkeen kuurataan lattiat ja seinät. Lopuksi vielä kaiken suihkuttelu. Oven vierestä täytyy aina pyyhkiä rätillä isoimmat lammikot pois, jottei kohta maksella vesivahinkojen tuhoja. Ihan viimeisenä asiana pidetään huoli, että asunnossa on hyvä tuuletus. Luojan kiitos, meillä on kylppärissä ikkuna, joten saadaan ylellisesti läpiveto! Ah, arjen pieniä iloja.

Mutta on se vaan niin, että kaiken siivoamisen ja koirien ulkona kiikuttamisen voittaa aina se hetki, kun kello on kolme yöllä. Nukkumatti on käynyt jo muutama tunti sitten peittelemässä. Uni maistuu hyvältä. Ja sitten kuuluu "piip piip". Se ääni herättää. Aina. "Piip piip" ja tiedät, että nyt on kiire. Niin kiire, että päälle heitetään rutkut collarit, takki ilman mitään aluspaitoja ja jalkaan punaiset crocsien jäljitelmät. Se maaginen "piip piip" saa jopa meikäläisen nousemaan sängystä toisinaan yllättävän ripeästi. Koska jos et nouse, siivoat.

Tässä teille koiran omistamisen parhaita paloja!

Koirat myös pestään usein ripaskacircuksen ohessa.
Tässä on onneksi takana vain iltalenkki ja edessä iltasuihku.

Totti arvostaa!

Tuhmat pojat!

Kävin eilen hakemassa illalla juuri ennen kaupan sulkemista meille uuden luupaketin postista. Kello oli siis noin kymmenen iltasella. Laatikko kotiin ja iltapuuhat. Koirat kävivät hyvin uteliaina haistelemassa laatikkoa, mutta ajattelin, että voidaan sitten tänään katsoa paremmalla ajalla, mitä yllätyksiä laatikko sisältää.

Kepolla on tänään synttärit eli aamulla viiden aikaan hipsin hiljakseen kotona laittamassa sitruunavettä valmiiksi, paketit ja kukat kauniisti - sekä tiputtamassa lasin lattialle kovalla metelillä, jonka seurauksena piti imuroida sirut pois lattialta - viideltä aamulla. Pojat varmasti aistivat jo tässä vaiheessa, että erityinen päivä on tulossa. Ja suunnittelivat metkuja näin aprillipäivän aattona...

Koska minun ollessa töissä sain Kepolta kuvan, jossa Aristolta tullut luulaatikko oli pureskeltu auki ja herkut syöty. Ei sentään kaikkia, mutta kolme pussia jotain(?) ja pussillinen kanankauloja. Näiden lisäksi pari luuta oli revitty myös laatikosta ja niiden maistelukierros oli suoritettu.

Mutta en voinut olla kovin vihainen. Olin jättänyt laatikon lattialle(idiootti) ja koirilla oli todennäköisesti nälkä. Edelliset ruoat olivat aivan loppusuoralla ja annokset vähän pienentyneet viimeisinä päivinä, koska odotin ruokatilauksen tulemista postista. Se tulikin tänään ja annoin poikien syödä niin paljon kuin mahoihin mahtui. Meinasivat muuten kuolla siihen hotkimiseen! Noh, syöminen on kivaa. Jopa Titon mielestä toisinaan.

"Ai mekö muka?"

Then vs. Now: Ajatus omasta koirasta

Olen kuuden vanhana itkenyt ja sanonut äidilleni, että on turhaa elää, kun ei ole omaa koiraa.

Yhteisöllisen saaren lapsena olin paljon tekemisissä koirallisten ihmisten kanssa. Kävin erikseen niiden ihmisten luona, joilla oli koiria. Joskus sain olla koiravahtina ja olin onneni kukkuloilla. Kuin oma koira. Edes pienen hetken.

Koirat olivat minulle sankareita. Idoleita. Kun jonkun tolleri osasi hypätä veneestä veteen, halusin juuri sellaisen koiran. Toisen flatti osasi noutaa vedestä, minkä seurauksena halusin mustan noutajan. Yhden perheen sakemanni tuli aina kutsuttaessa luokse, totteli muutenkin hyvin eikä sitä tarvinnut laittaa koskaan hihnaan. Halusin saksanpaimenkoiran.

Pienen tytön käsitys omasta koirasta oli ihailtavan yksinkertainen. Ei huolia koiran kouluttamisesta, ruokinnasta, oman ajan riittävyydestä, omasta "muusta" elämästä, koiran tarpeista tai edes siitä, kuinka kauan koira elää ja mitä 15 vuoden kuluttua kuuluisi elämään. Minä halusin koiran ja se oli kaikki kaikessa. Halusin vierelleni ystävän, jonka kanssa rymytä saaren metsissä, kaivaa keväisin ojia ja istuskella kallioilla. Halusin koiran, jolle voisin opettaa tärkeimmät temput eli noutaminen, kuoleminen ja nätisti istuminen (tutummin "kurre").

Ennen ensimmäistä koiraa eli sekarotuista Ramia, vakuutin äidilleni, että tiesin jo minne kaikkialle veisin oman koirani lenkille. Olihan äiti oikeaoppisesti kuitenkin tuonut perinteisen lenkkeilyongelman esille. "Kuka sen koiran sitten vie ulos?" Totuus on, että ne lenkkeilypaikat olivat parin minuutin kävelymatkan päässä meidän kotitalosta. Oli kiipeilypuu, pajunkissaoja, kevätpolttoheinikko ja pirunpelto. Pieni lapsi ei ymmärtänyt, että koiralle ne oliva pissatuksia, mutta eivät tosiaan lenkkeilyä.

Mutta ei sitä omaa koiraa tullut ihan noin vain. Ehdin saada synttärilahjaksi nahkaiset koiravaljaatkin ennen koiran saapumista ja jostain ilmestyi flexi. En muista, ostinko sen omilla rahoillani vaiko vanhempieni avustuksella. Raahasinkin sitten sinisellä flexillä perässäni isoa pehmolelukoiraa, jolla oli ne nahkavaljaat päällä. Valjaiden pukeminen koiran päälle oli aina hienoa, koska niin tehtiin oikeankin koiran kanssa. Koiratarvikkeet olivat "puoli koiraa"!

Kun oma koira lopulta tuli, se oli unelmien täyttymys. Ei ollut tytöllä huolta ensimmäisen automatkan sujumisesta tai koiran totuttamisesta kissoihin. Mielessä eivät kummitelleen ajatukset, miten opetettaisiin mitäkin. Ei kannettu harmia jo etukäteen siitä, miten ensimmäinen lenkki tehtäisiin, saisiko muita tavata, miten sisäsiisteys opetettaisiin, minkälaista ruokaa syötettäisiin tai mitään muutakaan. Minulla oli koira eli kaikki, mikä oli oleellista sillä hetkellä.

Oman koiran upeus ja mahtavuus eivät varisseet siihen, että pentu veti hihnassa tai uikutti oven takana. Omaa koiraa rakastettiin täydellä sydämellä. Siitä oltiin ylpeitä sen takia, että oli koira. Ei sen takia, että se oli tietyn rotuinen, menestynyt kilpailuissa, tuli hienosta suvusta tai osasi tiettyjä asioita.
Oleellista olivat aivan muut seikat. Sen paksu turkki, jonne saattoi haudata kasvot. Sen tapa olla niin ylpeä joidenkin temppujen tekemisestä. Sen kanssa jäälakeuksilla käveleminen omien ajatusten kelluessa huolettomasti. Niin paljon hyviä hetkiä.

Kun kasvoin, alkoi tunne kuitenkin haaleta. Aloin vertailla koiraani muiden koiriin. Se ei hypännyt veneestä veteen, se ei noutanut eikä todellakaan pysynyt vieressä ilman talutinta pidempään kuin kourassani oli juustoa. Se myös haukkui pihan ohi käveleville ihmisille, näykkäsi muutamaa lasta, karkasi juoksuisten narttujen perään, kävi syömässä naapureilla iltaisin ja oli aina ties missä. Osasihan se hupsu koira temppuja, tein sille oman agilityradan ja yritin vääntää siitä väkisin rekikoiraa. Mutta oli helppo ajatella, että koira ei osannut, koska perheessä ei oltu johdonmukaisia, se oli jo tietyn ikäinen, siinä oli pystykorvaa, sitä ei oltu pennusta asti opetettu ja näitähän riittää.

Jo teininä olin varma, että ratkaisu oli uusi koira. Sellainen, joka olisi vain ja ainoastaan minun. Suuret luulot omista taidoista sekä omista taskurahoista. Katselin nimittäin ahkerasti myynti-ilmoituksia muun muassa Keltaisesta Pörssistä. Olin jo vakuuttunut netistä löytämieni videoiden ja kuvien perusteella, että bordercollie olisi oikea rotu. Seurauksena, että olin valmis ostamaan omilla rahoillani jokaisen koiran, jossa oli ripauskin tätä rotua. Kaikki bc-mixit olivat täydellisiä vaihtoehtoja.

Huhheijaa, onneksi rahat eivät riittäneet eikä koiran hankkiminen muutenkaan toteutunut... Jatkoin siis pystykorvasekoitukseni kouluttamista ja luin perheelleni lakeja koiran kouluttamisesta sen mukaan, kun niitä päästäni keksin.

Kun teinivuodet taittuivat, muutin omaan kotiin. Pystykorvainen Rami oli jo iäkäs, mutta edelleen oppivainen. Jaksoin sinnikkäästi opettaa temppuja, mutta en saanut sitä käyttäytymään hyvin. Rähisi ohitettaville koirille eikä tullut luokse kutsuttaessa. Mutta hei, sehän oli pystykorvasekoitus, tietyn ikäinen ja koulutuskin oli unohtunut pentuvaiheessa...

Niin tuli aika, jolloin päätin hankkia oman koiran. Ei koko perheen koiran, vaan oman. Jonka voisin kouluttaa alusta alkaen itse. Koska täten saisin koirasta juuri sellaisen kuin halusin. Eikö vain?

Huomaatteko, mikä muuttui vuosien aikana?
Pienen lapsen haave oli koira. Ystävä, jonka kanssa saattoi heitellä pajunkissoja virtaavaan puroon ja juosta metsässä. Se riitti. Aikuinen minä unohti sellaiset hupsutukset. Nyt halusin tietynlaisen koiran. Koiran piti toimita tietyllä tavalla. Uskoin vahvasti voivani tehdä uudesta koirasta sellaisen kuin halusin. Mikään ei ollut esteenä.

Paitsi todellisuus ja oikea elämä...

Kun pitkien etsintöjen jälkeen löysin Titon pentueen ja sain siitä oman koiran, yksi suurista unelmistani oli täyttynyt. Mutta se myös romuttui hyvin nopeasti. Pienen paimenpoikasen harteilla oli niin suuret odotukset, ettei se mitenkään voinut niitä täyttää. Se ei tiennyt tulleensa toteuttamaan minun suunnitelmiani. Se oli avoin kaikelle uudelle, minä en. Pieni mustavalkoinen tutustui maailmaan ja minuun, mutta minä en osannut tutustua siihen. Minähän olin jo päättänyt, minkälainen se olisi ja etenkin, minkälainen siitä tulisi.

Titon kanssa kesti kauan, kunnes osasi vihdoin nähdä, minkälainen koira se on. Kesti kauan ymmärtää, että se on paljon parempi kuin olisin osannut suunnitella ja päättää etukäteen. Ja näiden asioiden ymmärtämiseen tarvittiin kolmas koira. Se koira, josta nyt viimeistään tulisi täydellinen. Mutta joka oli niin järjettömän kaukana odotuksistani, etten voinut olla edes pettynyt siihen. Totti osoitti niin nopeasti vaativansa minulta avoimuutta, että jouduin heittämään pienimmätkin suunnitelmani roskakoriin. Erikoinen lapsi vei ajatukseni uusilla raiteille ja muutti minua koiraihmisenä merkittävästi.

Olen löytänyt vasta viimeisen vuoden aikana rauhan koirieni kanssa. Tai ei, tarkemmin sanottuna olen löytänyt rauhan itseni kanssa koiraihmisenä. Olen myös löytänyt monen vuoden jälkeen samoja hassuja ajatuksia kuin silloin pienenä, dramaattisena lapsena, joka ei voinut elää ilman koiraa. Nyt minulla on kaksi koiraa, joiden kanssa voin avata ojia, juosta pelloilla, harrastaa eri lajeja ja puuhailla temppujen parissa. Minulla on kaksi koiraa, joiden kanssa osaan nauraa ja hymyillä päivittäin. Nyt minulla on kaksi koiraa, joista osaan olla ylpeä.

Kiskomatta paras!

Tämän asian kanssa onkin painittu! Muuton jälkeen eli kuutisen viikkoa sitten tajusin, että

a) koirat vetävät hihnassa

b) niiden on oltava vähintään alku- ja loppulenkki hihnassa

Joten tuumasta toimeen. Kivaa pientä kevätprojektia - eikö vain? Homma on edennyt ja ottanut takapakkia. Kuuluu asiaan. Parhaimmillaan lenkit ovat erittäin helppoja ja mennään pitkät ajat rauhallisesti lönkötellen. Ja sitten on toisia lenkkejä, jolloin ei puhuta samaa kieltä ja käydään tahtojen taistoa siitä, miten edetään.

Eilen otin huteran klipin lenkillä, kun oli niin kiva lenkkeily menossa. Totilla on itsetunnonkohotuslelu suussa, koska juuri oli menty koirapuiston ohi. Dobberi ja joku pystykorvasekoitus juoksivat hulluna rähisemään ja haukkumaan verkolle, minkä olin arvannutkin. Näin ollen olin antanut Totille lelun jo vähän aikaisemmin suuhun ja koirapuiston ohi päästiin hienosti.

Isännöitsijä, putkimies, lämpötilamittaaja, sälekaihdinmies - mistä näitä kävijöitä oikein tulee?

"Me voidaan kyllä auttaa!"

Tiedätkö sen tunteen, kun et ole kotona, mutta tiedät vieraan ihmisen käyvän samaan aikaan kodissasi?

Yyyyh, se on hirvittävä tunne. Ahdistavaa kerrassaan, mutta minkäs teet. Jokaisen täytyy ne omat työnsä tehdä. Välillä olen ollut kotona, kun sisään on laukannut miestä tikkaiden ja mittareiden kanssa. Tänään kävi sälekaihdinmittaaja, koska makuuhuoneessa on jo aamuseitsemältä hyvin aurinkoista eikä siihen auta hentoiset verhot ikkunoiden edessä.

Totti löysi tänään kärkipihdit lattialta

Vielä jonkin aikaa sitten olin erittäin ahdistunut ajatuksesta, että kotiini tulee vieraita. Nykyään se ei ole mikään ongelma, mutta vähän tuntuu ikävältä ajatus työmiehistä kotona, kun en ole siellä itse. Lähteekö pyörät seinältä, tietokoneet pöydältä ja Titon kuva eteisestä?!

Koiriin se ikävä tunne liittyy nykyään, mutta on laantumaan päin. Ne ovat maanneet ja katselleet miesten touhuja rauhallisina ja Tito on enintään heiluttanut häntäänsä, jos joku miehistä on sitä suoraan katsonut. Totti on katsonut vieressä ja "sanonut", että miehen pitää keskittyä työhönsä eikä koirien ihailemiseen. Totti on aina niin kohtelias. Se katsoo halveksuvasti ja silmiään pyöritellen käy makaamaan.

Ei siis ole huolta koirien suhteen. Titon ollessa pentu, olin aivan sekaisin huolesta, kun tiesin lämpötilamittaajien käyvän kotona minun ollessa töissä. Mitä jos jotain?!?! Mutta siitä nyt on aikaa.