Narulelut for Life

Koirien lelut muuttuvat koko ajan. Niin muuttuvat ruoat, vaatteet ja muutkin koirien vermeet. Oli niitä meilläkin joskus aika tavalla. Pantaa ja talutinta joka lähtöön. Eri värejä, eri materiaaleja, eri tarkoituksiin. Pari vuotta on menty nyt parilla hihnalla ja parilla pannalla. Valjaita on muutamat koiraa kohti, koska vetämiseen, vaeltamiseen ja liinan päässä pihalla olemiseen on omansa.

Leluja on koko ajan vähemmän. On patukat, narupallot, lussupallot, parit kelluvat lelut ja sitten on narulelut. Jälkimmäisiä on oltava. Olen monenlaisia leluja kokeillut koirien kanssa ja aina päätynyt takaisin naruleluihin. Niistä olen tehnyt eri mittaisia ja paksuisia. Olen tehnyt trikookuteesta ja fleecestä. Ajattelin kerätä tähän omia ajatuksia siitä, miksi narulelut ovat niin ykkösiä.

• Mahdollisuus tehdä leluista juuri sen mittaisia ja paksuisia kuin on tarve.
• Punoksesta voi tehdä löysän ja pehmeän tai tiiviin ja kovan. Eri "suisille" koirille erilaiset kovuudet.
• Epävarmojen koirien kanssa leikkimiseen ehkä parasta ovat piiiiitkät narulelut, joissa ihminen ei tule liian lähelle koiraa.
• Kahdella narulelulla vaihtokauppojen tekeminen on helppoa.
• Lyhyet toimivat patukkoina.
• Narulelut joustavat ja ovat näin koiran niskalle armollisempia kuin joustamattomat lelut.
• Pitkät lelut säästävät ohjaajankin selkää...
• Narulelut on helppo pestä.
• Kahden tai useammankin koiran välisiin vetoleikkeihin pitkät narulelut toimivat loistavasti.
• Punokseen voi tehdä lenkkejä tai lisätä esimerkiksi pallon, joka auttaa heittämisen tarkkuuteen.
• Narulelut eivät polta käsiä.
• Narulelut kestävät hyvin!

Onhan noita syitä monia! Joskus yksinkertainen toimii hyvin eikä tarvita kaikenlaisia vempeleitä.

Erikseen on tietysti sanottava, etteivät narulelutkaan toimi aina kaikille koirille. Toisille toimivat vinkuvat tai muunlaiset lelut paremmin. 

 

Ketä varten säilytät ja keräät koiratavaraa?

I'm still a kid inside, and adventure is adventure wherever you find it

Pieni perkele aka Totti täytti 5 vuotta

Miksi muksuja ja koiria?

Kulkusten viimeinen kilahdus

Aikaisemmin olen asioinut eläinlääkäreillä vain Helsingissä. Ystävälläni oli mahdollisuus ottaa Tito vastaan maalla eli Helsingistä noin 25 minuutin ajomatkan päässä, joten Titoliini kiikutettiin tänään sinne.

Täytyy sanoa, että tunnelma oli aika erilainen aikaisempiin eläinlääkärikokemuksiini verrattuna. Aikaa oli, kiirettä ei ollenkaan, rentoja työntekijöitä vahvoilla kädenpuristuksilla ja sellainen hoivaava energia, että nyt tehdään Titon olo mahdollisimman hyväksi. Paljon hyvää on toki ollut aikaisemmilla eläinlääkärikäynneillä, mutta nyt tuntui oikein erityisen hyvältä. Vai johtuuko siitä, etten vollottanut yhtään Titon rauhoituksesta huolimatta? Sen jälkeen, kun olen yhden koirani lopettanut, olen ollut aivan huonona joka kerta Titoa tai Tottia rauhoitettaessa. Toimenpide näyttää ja tuntuu samalta kuin koiran lopettaminen.

Tito kävi ensin kirmaamassa viereisellä pellolla suurimmat energiat pois. Tiedossa oli, ettei samanlaista revittelyä voi ainakaan viikkoon tehdä, joten oli hyvä saada vielä nautiskella kunnon spurteista. Juoksentelujen jälkeen Titon pikkuiseen peppuun tuikattiin rauhoittavaa. Totilla on valtava takakontti, mutta Titolla on aina ollut kapea ja siro peräsin. Jatkuvasti vatkaava häntä alkoikin vartin jälkeen hidastaa tahtiaan ja lopulta tuo spagetiksi muuttunut mustavalkoinen kannettiin leikkaushuoneeseen.

Odotushuone oli aivan hyvä, mutta minä päätin käyttää tilaisuuden hyväkseni ja lähdin lähellä olevaan metsään tarpomaan. Niin kaunis sää ja lämmittävä aurinko, etten suinkaan halunnut sisätiloissa aikaani viettää. Makasin lopulta ison kiven päällä pari tuntia auringossa. Kelpasi minulle odotushuoneeksi!

Parin tunnin kuluttua palasin klinikalle ja pääsin leikkaushuoneeseen istumaan Titon viereen lattialle. Siinä oltiin noin tunti ja odoteltiin, että Tito heräilee. Häntää se jaksoi vispata aina, kun kuuli ääniä, mutta muuten poika oli aivan taju kankaalla. Lopulta kannoin Titon odotushuoneen lattialle ja odottelin siinä vielä toisen tunnin, että kyytini saapuisi.

Kotona Tito ei halunnut kävellä askeltakaan. Tito halusi jäädä tasan siihen, mihin olin sen autosta nostanut. Sitä ei voinut edes vetää hihnasta liikkeelle, koska muuten tikkiosa olisi laahannut pitkin maata. Joten kannoin Titon sisään. Varmasti sillä oli pissahätä, mutta ajattelin, että on aivan se ja sama, tekeekö tuo lammikon sisälle. Niitä on viime aikoina siivoiltu muutenkin paljon. Pari lammikkoa menee vielä helposti vaikka vasemmalla kädellä siivoten.

Sisällä Tito vain nukkui ja välillä narisi kummasti. Samanlaista äänimaailmaa kuin kynsiä leikattaessa. Turhautunutta "tää on tylsää ja tyhmää ja mä haluun pois"-marinaa.

Loppupäivän aikana olen vienyt pojat yhdessä ulos. Tito on ollut ulkona ilman tötteröä ja kytkettynä, jotta se malttaisi vähän pysyä rauhallisena. Sen jälkeen, kun rauhoittavat olivat kokonaan poistuneet Titosta, se on ollut aivan sitä mieltä, että taluttimilla voisi leikkiä ja muutenkin vähän rymistellä pitkin asuntoa. Totti on saanut tapansa mukaa juosta ulkona mielensä mukaan vapaana.

Titolle on luvassa hihnalenkkejä ja Totille luksusta eli pyörälenkkejä ilman velipuolta.

ARVONTA – Hurtta Explorer talutin

Lisäsin Titon ja Totin Facebook-sivulle arvonnan. Käykäähän isojen koirien omistajat osallistumassa, jos teillä on tarvetta uusille taluttimille!

Ahne koira näkee unta

Yleensä sanotaan, että koira näkee unta esimerkiksi pupun perässä juoksemisesta tai vapaana juoksemisesta muutenkin. Totti näkee unta syömisestä. Tietysti.

Elä nyt missä ikinä meetkin

Pari päivää sitten päätin toteuttaa pienen jännityksen kera ajatuksen, että lähtisin toisen kerran tekemään vetohommia – sekä Titon että Totin vetämänä. Siis molemmat eli kaksi koiraa eli enemmän nopeutta eli enemmän jännitystä eli enemmän ehkä huono ajatus.

Tuumasta toimeen. Molemmille pojille valjaat jo kotona päälle, jotta niistä innostuminen ei lähtisi aivan käsistä ennen h-hetkeä. Käveltiin tuhmasti koirat vapaana tovi, jotta päästiin lähemmäksi merta. On siinä ihmisillä kauhisteltavaa, kun autojen ja bussien vieressä lompsittiin menemään. Eihän nuo ihan kuono kiinni reidessäni kävele, mutta siinä vieressä. Sillä tavalla rennosti. Totti välillä vähän pidemmällä, mutta sitten se odottaa ja jatketaan yhdessä matkaa. Ei ole niin justiinsa. Kunhan pakka pysyy kasassa. Jos ei pysy, on taluttimia mukana. Ja kun tulee ihmisiä vastaan, käsken koirat penkkaan odottamaan tai maahan makaamaan.

Päästiin lopulta isojen peltojen väliin, josta ajattelin aloittaa. Kengät lumilautakengiksi, varusteiden tsekkaus, lauta kiinni ja Tito liinan jatkeeksi. Ajattelin tunnustella menoa aluksi vain Titon kanssa. Olihan takana kokonaiset yksi aikaisempi lumilautaveto. Tuntui hyvältä ajatukselta ottaa vähän tuntumaa hommaan ennen kuin laittaisin kaksi pahvipäätä yhdessä vetämään. Eivät ne yksinään ole niin pahvipäitä. Mutta yhdessä... Oh well...

Joten ei muuta kuin pulikasta kiinni, Titolle lupa mennä eteenpäin ottamaan liinaan tuntumaa ja lopulta vetokäsky. Totti otti heti kovan spurtin kauaksi. Kai se ajatteli itsekin vähän vetävänsä. Oli kuitenkin valjaat ja tuttu vetokäsky. Hassu. Siellä se paineli pitkällä menemään ja kääntyi lopulta ihmetellen, kun en ollutkaan valjaissa mukana roikkumassa. Tito sen sijaan aloitti vedon hienosti intoa puhkuen.

Ehdittiin Titon kanssa päästä jo kovaan vauhtiin, kun tulikin tilanne. Alun kovassa vauhdissa asiat tapahtuvat nopeasti. Kuten se, että keskellä tietä oli yht'äkkiä hiekkaa koko tien leveydeltä. SEEEEIS! ja lauta salamana poikittain. Ei hätää, jarrutus tapahtui pari metriä ennen hiekkaa ja Tito pysähtyi. Se, mikä ei mennyt niin hyvin, oli polvi. Tuntui niksahdus tai napsahdus. Joku kivulias asia tapahtui polvessa. Noh, onhan sitä ennenkin sattunut ja tapahtunut. Lauta irti ja kainaloon, hiekasta yli kävellen. Ajattelin toisella puolella laittaa laudan takaisin kiinni, mutta kappas, sehän ei onnistunutkaan. Vasemman jalan sain hyvin kiinni, mutta yrittäessäni nostaa toista jalkaa siteeseen, meinasin oksentaa kivusta. En siis laittanutkaan lautaa kiinni eikä matkakaan jatkunut ihan heti.

Seuraavat kolme varttia makasin sinitaivaan alla auringosta nauttien ja omaa jalkaa veivaten. Muutaman kerran yritin laittaa lautaa kiinni, mutta ei vain pystynyt. Sattui liikaa. Sattui aivan perkeleesti(anteeksi ruma sana). Koirat viihtyivät hyvin vapaana lumessa peuhaten. Jotenkin ihana sää aiheutti sen, etten osannut olla huolissani. Mietin kyllä, voisiko Kepo tulla hakemaan ja että mikähän siinä polvessa nyt oli. Että onhan sitä ennenkin kovasta vauhdista jarruteltu.

Jossain vaiheessa sain toista jalkaa apuna käyttäen "työnnettyä" kipeää jalkaa. Yritin saada saman efektin aikaiseksi kuin jonkun vetäessä jalkaa. Tunsin kipua polvessa ja sitten niks-naps, jokin paine vapautui. Helpotus! Tämän jälkeen polven veivaaminen alkoi olla siedettävää ja kipu helpotti merkittävästi. Odottelin vielä jonkin aikaa, kävelin vähän ja lopulta päätin polven olevan kunnossa.

Jatkoimme matkaa. Tito veti alkutaipaleen ja Totit juoksi isoimpia höyryjään pois. Tuli haastavaa osuutta, jossa kannoin laudan ja koirat saivat juosta vapaana. Tulimme jäälle ja päätin kokeilla Totin kanssa vetoa. Poika lähti rymisten liikkeelle ja koin läikähtelevää iloa. En siitä rytinälähdöstä, vaan laudan suhisemisesta koskemattomalla lumella, vapaana juoksevasta Titosta ja töitä tekevästä Totista. Auringosta, pakkasesta ja ilman raikkaudesta.

Jonkun ajan kuluttua päätin yhdistää voimat. Lumi tuntui pehmeältä, joten pää edellä kuperkeikan tekeminen ja turvalleen päätyminen ei voisi olla kovin paha. Ei pehmeässä lumessa. Molemmat koirat kiinni liinoihin. Sormet ristissä toivoin niiden pysyvän paikoillaan. Selvittäessäni liinoista parit mutkat pois seurasin sivusilmällä Totin jännittymistä. Se tuijotti eteen ja koko sen kroppa latasi voimaa itseensä. Tito sen sijaan touhusi ja vähän liikahteli iloisesti paikallaan. Juttelin pojille rauhallisesti ja kehuin niitä. Olivat hyviä poikia. Näin, miten Titokin alkoi ladata itseään. Pojat pysyivät. Odottivat lupaa. Tunsin jännitteen ja olon kuin olisin keikkunut veitsenterällä. Ilmassa oli sähköä.

Hengitin syvään ja annoin luvan. Kirkasta päivää ja aukeaa jäämaisemaa leikkasi kaksi ulvahdusta. Tito ja Totti lähtivät liikkeelle. Ne ampuivat yhdessä eteenpäin. Näin, miten ne tekivät töitä. Työnsivät takajaloilla, kauhoivat lunta tassuillaan ja nojasivat valjaisiinsa. Minä kiisin pitkin jäätä. Tunsin ihanaa keveyttä ja hihkuin koirille kehuja. Kaahailimme tasaisten alueiden lisäksi töyssyjen ja monttujen kautta. Kieli keskellä suuta kurvailin ja käytin keskittymiseni laudan käskyttämiseen. Koirat kyllä vetäisivät, mutta minun oli huolehdittava, että oli jotain vedettävää sen sijaan, että olisi jotain perässä raahattavaa.

Seikkailimme jäällä eri suuntiin, muutaman kerran päästin pojat juoksemaan vapaana, kun kahlasin lumikinosten läpi. Jos uppoan polvia myöten, ei ole asiaa laittaa koiriakaan vetämään. Pojat painavat yhteensä noin 50 kiloa ja minä hitusen päälle 60. Lisäksi varusteet, koirien uppoaminen lumeen ja jonkinlainen väsyminen jo tehdyistä vedoista. Vedättäjä on kuitenkin koiristaan vastuussa. Niiden jaksamista tulee seurata. On haukkana katsottava liinoja ja niiden kireyksiä. Koirien juoksurytmin muutoksia ei voi ohittaa olkia kohautellen. On mietittävä, mikä johtuu väsymyksestä, mikä pohjan muutoksista (lunta, ajettu tie, epätasaisuus), mikä varusteista, mikä "laiskuudesta" ja mikä tassuun tulleesta haavasta. Ei voi vain painaa menemään laput silmillä ja ihmetellä kotona, kun koirat ovat rikki.

Viimeiset osuudet kurvailimme jäällä ihmisten seassa puikkelehtien. Tuntui hyvältä päästä käyttämään lautaa eli tekemään sillä s-mutkittelua ja sopivia kanttauksia sen sijaan, että olisin vain roikkunut perässä. Perässä roikkuminen on lähinnä pystyssä pysymistä. Siistiä on päästä tekemään ja olemaan oikeasti aktiivinen kaatumisen välttelyn sijaan.

Ihmiset kuvasivat, vilkuttivat, pysähtyivät ja nauroivat. Olihan se tyylikästä. Koirat toimivat kuin hyvin suunniteltu kone! Osasivat suuntakäskyt juuri eikä melkein ja erään sillan edessä heitettiinkin OIIIKEEEEE! ja hienolla käännöksellä oikealle rantaan. SEEEEEIS! ja pysähdyttiin. Parin edellisen tunnin aikana pojat olivat toki vetäneet minua muutaman loivan ylämäenkin, mutta nyt edessä oli kiipeämistä. Lauta kainaloon ja koirien kanssa mäkeä ylös. Löydettiin samaisen ladun pää, jota olin pari päivää aikaisemmin mennyt Titon kanssa. Lauta kiinni jalkoihin, koirat eteen ja menoksi. Ilma vain suhisi korvissa, kun painettiin menemään. Hiihtäjiä jäi oikealle ja vasemmalle. Ihmiset, jotka kävelivät ajetulla reitillä, siirtyivät iloisesti hymyillen sivuun, kun tulimme kohdalle. Minä huikkasin kiitokset ja näin jatkoimme hyvän tovin. Välillä ei näkynyt muita ihmisiä lainkaan. Oli hiljaista, vain lumen rahinaa laudan alla, koirilla tasainen veto ja pilvettömältä taivaalta paistava aurinko.

Jatkoimme päivän haastavimpaan kohtaan. Ensin kävelimme pienen pätkän metsän läpi ja tulimme ajetulle ladulle niin, että edessä oli selkeästi alas viettävä mäki. Pitkä sellainen, jonka tiesin loppuvan risteykseen, josta olisi kaarrettava joko vasemmalle tai oikealle. Suoraan jatkamisen mahdollisuutta ei ollut. Eipä mittään, lautaa kiinni jalkaan jälleen kerran. Sormet ristiin, kieli keskellä suuta ja menoksi. Herranen aika, me menimme lujaa! Kaahasin fiilistellen laudalla ja kehuin koiria. Vähän ajan kuluttua aloimme lähestyä laskevan osuuden loppua ja annoin selkeän OIKEEEEE!-käskyn henkeä pidätellen. Joko menisimme kaikki eri suuntiin ja minä etenkin pää edellä päin penkkaa tai sitten kävisi niin kuin lopulta kävikin. Koirat kaartoivat upeasti kovasta vauhdista oikealle ja alkoivat tehdä töitä saadakseen minut ja laudan mäkeä ylös.

Miksikö olen niin fiiliksissä näistä suuntakäskyistä? Koska takana on aivan hirvittävän vähän mitään vetoja eikä suuntia ole tullut opetettua oikeasti sen kummemmin. Tositoimissa ne on opittu. Joskus vähän aikaa lenkeillä toistin suuntakäskyjä risteyksissä, mutta ei se ollut meidän juttu. Joskus roikuin liinan päässä ja tein samaa, mutta ei sekään ollut sitten meidän juttu. Joten nämä on opeteltu pienen paineen alla "joko ne kääntyy tai me törmätään"-metodilla.

Jatkoimme vielä peltojen välissä ja ohitimme muutamia koirakkoja. Vauhdissa kaukaa kysyin huutaen iloisesti, saammeko tulla ohi, ja joka kerta saimme luvan. Siitäkin huolimatta, että osa niistä koirista oli valmiita tekemään minun pikkuisesta valjakostani jauhelihaa. Heidän omistajansa kuitenkin hymyilivät ja osa vilkutti(mikä tämä vilkutushomma oikein on). Eli käskytin Titon ja Totin koirista ohi. Näin, että Tottia ihan läheltä tehdyt ohitukset vähän ällöttivät, mutta se piti suuntansa.

Kun lähestyimme loppua, näin Totin olevan finaalissa. Päästin sen vapaaksi ja otin loppupätkän Titon kanssa kahdestaan. Titolle heitin vielä päivän ensimmäisen pallon hyvästä loppusprintistä.

Ai jai! Kovaa mentiin, tilanteista selvittiin ja aivan hurjan hyvä tunne jäi. Katsotaan, josko tulevana viikonloppuna ehdittäisiin vielä uudestaan vetoja tekemään.

All good everything. 💙💛

A post shared by Tito & Totti (@totti_tito_) on Feb 20, 2018 at 12:09pm PST

Veto! – Lumilautailua ja valjakkourheilua

Kattokaa nyt tota karvanaamaa!

Tuli tunne. Tunne, että täytyy päästä laudalle. Mutta ei ollut mahdollisuutta lähteä rinteeseen. Joten sovelsin! Titolle valjaat, minulle lauta kainaloon, monot reppuun ja Kepon nopeasti askartelema pulikka mukaan. Tänään kokeiltiin jotain uutta.

Ihmiset katsoivat huvittuneina, kun lumilaudan ja koiran kanssa hyppäsin bussin kyytiin. Mentiin vain muutama pysäkki, mutta se oli tehtävä, koska aurinko oli laskemassa. Kävellen olisimme olleet perillä haluamassani paikassa vasta auringon jo laskettua.

Pysäkiltä kävelimme keskelle peltoja. Siellä oli aurattu tie, jota ei oltu hiekoitettu. Pari ihmistä käveli ohi. He katsoivat pitkään, kun vaihdoin kenkäni monoihin ja heitin lumilaudan maahan. Ohi meni pariskunta dobberin kanssa. Omistajat katsoivat Titoa ja minua huvittuneena yrittäen samalla pitää vauhkon koiransa aisoissa.

Jännitti. Puin selkäpanssarin päälle ja laitoin kypärän päähän. Enempää suojia en omista, näiden oli riitettävä. Sanoin Titolle, että menee niin pitkälle, että liina kiristyy. Tito on opetettu siihen, että osaa yksin ollessaan hakea tuntuman liinaan ilman, että vielä varsinaisesti vetää. Siitä on sitten helppo lähteä kiskomaan, kun ei tule isoa nykäystä. Jousto meillä tietysti on, mutta tällä tekniikalla saa nykäyksen mahdollisimman pieneksi. Lauta tien suuntaiseksi ja vetokäsky. Ja niin mentiin! Tito lähti hienosti liikkeelle niin viiletettiin pitkin tietä. Muutamien satojen metrien jälkeen käännyttiin vasemmalle ja Tito osasi kääntyä kyseisessä t-risteyksessä oikein kuin vanha tekijä.

Vuorossa oli vähän ylämäkeä ja Tito jaksoi kiskoa, vaikka raskasta oli. Lumilaudan kanssa on näköjään ihan omat haasteensa, koska en voi mitenkään auttaa Titoa. Ainoastaan pitämällä huolen, etten kanttaile turhaan enkä mene keppien, kaislojen tai kivien päältä. Näitä jälkimmäisiä tavattiin ja hypin niiden sekä töyssyjen ja monttujen yli välttääkseni kaatumiset.

Lähestyimme rantaa ja pääsimme kulkemaan korkeiden kaislikkojen väliin. Laskeva aurinko värjäsi taivasta punertavaksi ja minä hihkuin ilosta. Olin niin onnellinen siinä Titon perässä keikkuessani, että meinasi aivan sydän pakahtua.

Heitin muutaman kerran Titolle pallon kauas eteen, kun sillä oli hyvä veto menossa. Tito on opetettu sheippaamalla vetämään, joten se on tottunut siihen, että pallo saattaa ilmestyä jonnekin eteen. Näimme rantatörmällä pari ihmistä koiransa kanssa ja he vilkuttivat. Vilkutin takaisin ja kuulin, miten he nauroivat. Vähän myöhemmin ohitimme hiihtävän naisen. Viiletin ohi ja kysyin vauhdissa naiselta, haluaisiko hän lainata koiraani. Nainen nauroi hilpeästi. Päädyimme pitkospuiden viereen. Vähän aikaa harjoittelimme muhkuraisessa lumessa selviytymistä, mutta sitten siirryttiin pitkospuille, joita pitkin oli kävellyt paljon ihmisiä. Kitka oli huomattavasti pienempi. Makasin hetken lumessa ja kuulin miehen äänen. Joku lenkkeilevä mies nauroi ja kyseli, onko kaikki hyvin. Ilmeisesti maassa makaavia ihmisiä ei ollut tullut enempää vastaan... Nauroin ja sanoin, että kaikki on loistavasti. Mies sanoi hymyillen, ettei ole aikaisemmin törmännyt pitkospuilla lumilautailijoihin. Noh, kerta se on ensimmäinenkin!

Jatkettiin pitkospuita pitkin ja jännitin vähän, törmäisinkö molemmin puolin oleviin tolppiin. Varsinkin mutkat jännittivät, mutta sain yllättävän mallikkaasti heitettyä kantit oikein päin ja kurvattua turvallisesti ilman törmäilyä.

Viiletettiin takaisin maalle ja ohi koirapuiston. Hieman ihmetteleviä katseita saatiin, kun kurvattiin tiukasti kaahaten puiston kulmassa. Päästiin hiihtoladulle ja jatkettiin sitä vielä vajaa kilometri. Kiihdytin Titon vielä käskyttämällä kovaan vauhtiin ja heitin pallon palkaksi. Sen jälkeen huilittiin pöllytettiin yhdessä lunta. Nauroin ja Titokin tuntui olevan iloinen. 

Otin laudan irti, vaihdoin monot kenkiin ja lähdettiin kohti kotia. Kävelimme puolisen tuntia ja Tito sai lönkötellä koko matkan kotiin vapaana. Kotona maistui ruoka molemmille.

Nyt mietin kovasti, mitä tekisin seuraavaksi. Totti vetämään yksin harjoituksen vuoksi? Yhdessä en noita voi laudan kanssa vielä käyttää, koska pojilta puuttuu käytöstapoja, jos vetävät yhdessä. Totilla olisi kuitenkin enemmän voimaa kuin Titolla, joten pääsisin haastamaan osaamistani. Totti ei myöskään ole yhtä kuuliainen kuin Tito, joten pääsisin haastamaan kärsivällisyyttänikin...

Niksi-Pirkka koiranomistajille

Perheeseeni on kuulunut koira tai koiria jo 20 vuoden ajan. Sekarotuinen ja kaksi nykyistä bordercolliepoikaa. Monenlaista on siis tullut kokeiltua, nähtyä ja opittua. Arjessa tulee tehtyä toisinaan hieman erikoisia tai hassuja ratkaisuja, koska toimiva arki on ... toimivaa.

Joten ajattelin laittaa muutaman vinkin jakoon! Eivät mitään "keksin hehkulampun"-niksitasoa, mutta meidän elämää helpottavia asioita siitä huolimatta.

• Hiekkaiset lelut
• Koirien treenikassin pohjalla on helpost hiekkaa tai muuta epämääräistä roskaa, koska rouheet, kivituhkat, turpeet ja muut treenikenttien pohjamateriaalit tarttuvat napakasti kuolaisiin palloihin ja vetoleluihin. Olen ratkaissut tämän käyttämällä treenikassissa erikseen vielä jumppapussia. Kyseinen ohut pussukka pitää hyvin hiekat sisällään!
• Minipyyhe
• Olen todennut pienen pyyhkeen käteväksi koirien treenikassissa. Sillä saa treenien jälkeen pyyhittyä koirien suupielet, autoon mennessä tarvittaessa tassut, rapaiset lelut ja omat likaiset kädet.
• Vesileikkejä
• Meillä erityisesti Totti juo vettä niin, että sitä on lopulta noin kahden metrin säteellä kupista. Se vain lussuttaa vettä kupissa ja lähtee sen jälkeen kupilta niin, että vettä valuu vuolaasti lattialle. Juomakuppi onkin kylpyhuoneessa, jossa veden leviäminen ei haittaa. Kylppärin ovi on tietysti aina auki, jotta koirat pääsevät vettä juomaan.
• Vesikupilla leikkiminen ja liian pieni kuppi
• Totti leikki pentuna vedellä koko ajan. Se puhalteli veteen kuplia ja yritti sen jälkeen pyydystää syntyneet kuplat sekä kuonolla että tassuilla. Vesi loiskui ja kuppi kaatuili. Joten otin ison perintönä saadun rautakattilan käyttöön. Sitä kuppia nuori pentukaan ei saanut kumoon. Kattila tai muu iso astia toimii myös ehtymättömänä lähteenä. Lisään vettä aina kerralla viitisen litraa ja muutaman päivän välein tyhjennän kattilan kokonaan, koska pohjalle on kerääntynyt toisinaan vähän hiekkaa tai roskia, jotka ovat kuonon mukana tulleet lenkeiltä.
• Taluttimet ja pannat
• Nykyään meillä on kaksi talutinta ja ehkä-mahdollisesti toiset varaversiot jossain. Voi niitä aikoja, kun taluttimia oli eri väreissä, pituuksissa ja materiaaleissa. Ja molemmille koirille oli vielä omat. Noh, ei ole enää. Kaksi viiden euron talutinta heppaliikkeestä toimii loistavasti! Tarpeeksi pitkät, kevyet, kuivuvat nopeasti, toimivat lukot, kestävät palkkauskäytön vetoleluina, mahtuvat hyvin taskuun. Pannoissa on sama tilanne. Tämä tarvikkeiden minimalistisuus helpottaa arkea yhtä paljon kuin oman vaatekaapin siivoaminen ja sieltä turhan poistaminen. Aikaa ei kulu oikean taluttimen löytämisen tai pannan valitsemiseen.
• Meillä on valopannat erikseen, koska valot ovat isot eikä niitä tarvitse aina lenkeillä. Ne on kuitenkin hyvin kiinnitetty, jotta eivät putoaisi koirien rymytessä pitkin metsiä. Pimeällä koirilla on siis kaksi pantaa käytössä. Toinen vain valoa varten ja toiseen kytketään talutin.
• Ruoka
• Nykyään ostan hyvän tarjouksen nähtyäni satakin kiloa kuivaruokaa kerralla. Haluan syöttää viljatonta ja hyvin lihaa sisältävää kuivaruokaa, joten sellaisen osuessa kohdalle, käytetään tilaisuus hyväksi. Säkit vien kellariin ja otan yksi kerrallaan käyttöön. Säkistä kaadan meidän keittiössä kahteen laatikkoon koko sisällön. Näin laatikot pysyvät kohtuullisen painoisina ja niitä on helppo siirtää. Samalla pääsen heti tyhjästä säkistä eroon. En tykkää kaivella kuppi kourassa säkin pohjalta nappuloita.
• Lihat ostan marketeista ihmisten puolelta. Kun löydän ale-lappuisia lihoja, ostan niitä niin paljon kuin pakastimeen mahtuu ja saan koirille parin päivän sisällä syötettyä.
• Koirien karvat
• Koirista varisee karvaa aika hyvin. Meillä lähes kaikki lattialta löytyvät karva tulee Titosta. Totilla on erilainen karva ja se varisee vähemmän. Meillä imuroidaan päivittäin, mutta siitä huolimatta karvakerääntymiä löytyy nurkista. Joten meillä on sijoitettu olohuoneen verhon taakse leveä lattialasta. Sellainen, jolla yleensä vedetään kylpyhuoneen lattia kuivaksi suihkussa käymisen jälkeen. Sillä saa hyvin karvat nopsasti kasaan, jos ei jaksa imurilla kolistella.
• Koirien harjaaminen tai kampaaminen
• Aina ulkona! Sisällä ihan turha pöllyttää, kun Kepokin on allerginen koirille. Joten harja ja kampa löytyvät helposti eteisen laatikosta. Siitä ne tuleekin napattua usein mukaan. Jos pitäisi jostain kauempaa kaivella, ei välttämättä tulisi mieleen ottaa mukaan.
• Luut
• Joskus ostin ulkomaisia puruluita ja erilaisia puristeita koirille. Vähitellen alkoi valjeta, mitä ne sisältävät ja miten ne on valmistettu. Sen jälkeen ei enää halpa hinta riittänyt perusteeksi ostaa kyseisiä tuotteita. Joten me ostamme, joskus saamme, kotimaisia RAUH-puruluita. Ovat maksaneet itsensä korkojen kera takaisin, vaikka en niin alkuun ajatellut. Hyöty on tullut puruluiden kestosta. Tito ja Totti mussuttavat samoja luita vuoden päivät. Leikkivät niillä, pureskelevat usein ja välillä sipaisen vielä maapähkinävoita johonkin puruluun väliin. Siitäkös juhla syntyy!
• Vinkki siis on panostaa puruluiden laatuun ja samalla niiden kestoon.
• Kuitulisä lihojen kanssa
• On ihan jees, jos haluaa koiralleen soseuttaa vihanneksia. Antaa mennä! Mutta meillä tulee käytettyä koneita muutenkin paljon omien smoothieiden, päivittäisten jäätelöiden, mehujen ja muiden kanssa eli mielellään jätän pois yhden soseutuksen. Toisinaan lihojen joukkoon tulee laitettua kuitenkin kuitua. Pysyy massa liikkeellä ja koirien suolisto kiittää. Kuiduksi turvotan joko pellavarouhetta tai kaurahiutaleita. Hyvin toimii eikä tarvitse kuin heittää lusikallinen rouhetta tai hiutaleita kuumaan veteen ennen lihojan lisäämistä.
• Namit
• Meillä on joitain spesiaalinameja olemassa. Hyvin, hyvin harvoin käytössä tosin. Nameina toimii aivan hienosti tavalliset nappulat. Tärkeämpää on, milloin ja miten palkitsee. Ei niinkään se, millä palkitsee. Jopa Titon saa parhaimmillaan syömään sormetkin. Titon, joka eläisi mielellään vain auringonvalolla. 
• Tuleehan sitä joskus hemmoteltua koiria ja lisättyä taskuun nappuloiden joukkoon jotain extraa. Pysyy homma koiralle mielenkiintoisena, kun kerran sadasta saa jonkun yllätyksen suuhunsa.
• Ulos on nähtävä
• Sekä Tito että Totti haluaa nähdä ulos – keinolla millä hyvänsä. Joten meillä on sijoitettu matala laatikosto olohuoneen ikkunan eteen. Se on koirien valtakuntaa. Joskus katsotaan yhdessä ihmisiä ja autoja, mutta päivittäin pojat istuvat ikkunan edessä itsekseen katselemassa maailman menoa. Samasta syystä meidän parvekekin on sisustamaton. Onpahan koirilla tilaa, kun pääsevät hyvinä päivinä parvekkeelle nauttimaan olostaan.
• Lisät
• Tito ja Totti saavat jonkin verran lisiä. On vitamiineja, hivenaineita, öljyjä ja muuta, joita antamalla voi kokea olevansa vähintään toisen asteen koiranomistaja. Tabletit ja kapselit löytyvät dosetista, jauhepurkeissa on annosmitta kylkeen kiinnitettynä ja öljy on hanapakkaus jääkaapissa. Lisien antaminen on näin yhtä nopeaa kuin nappuloiden kippaaminen kuppiin.
• Tarvikkeiden karsiminen
• Kaikkea sitä ihminen osaakin kerätä laatikoihin ja nurkkiin! Edellä jo kirjoitin, että taluttimet ja pannat on konmaritettu. Sama on tehty myös muille tarvikkeille. Valjaita, treenivälineitä, leluja, Kickbike, pujottelukepit ja mitä noita nyt on ollut. Kiva omistaa, koska on niin kiva omistaa. Mutta käyttöasteen huomioiminen tekee luopumisesta helpompaa. Tällä hetkellä lähteviä varusteita löytyy vielä vähän. Syksyllä saatuja toimivia Hurtta-tuotteita, TOKO-tarvikkeita ja mahdollisesti vetourheilurompetta. Kuinka monta vetovyötä tarvitsee ihminen, joka asuu lumettomassa Helsingissä eikä voi selkänsä tai poviensa vuoksi juosta muuta kuin sprinttejä? Vastaus on kaksi. Ja vielä kaksi erittäin hyvää ja laadukasta. Eipä ole laduille päästy (tosin en omista suksiakaan) ja muutenkin vetohommat tehdään mieluummin pyörällä tai Kicksparkilla.
• Yksi tarvike, josta en osaa luopua, on Totin pentupanta. Sininen panta, joka oli hirviöpennulla, kun kävin pesuetta kasvattajalla katsomassa. Olin jo ajatellut, että toinen pentu minulle tulisi. Mutta sinipantainen kiinnitti huomioni kerta toisensa jälkeen. Ja myöhemmin kasvattaja puki varovaisesti ajatukseni sanoiksi. Että hänen mielestään minulle sopisi rapatassuisen tumman pennun sijaan sinipantainen pikkuinen hirviö.

• Koiraportti
• Meillä on koiraportti kylpyhuoneen oviaukossa. 110-senttinen portti ei toki Titoa pitele, mutta pysyy siellä ainakin toinen, kun ihmisväki on poissa. Muuten ei olisi niin väliä, mutta allergisen Kepon vuoksi ei voi pitää kahta koiraa pöllyttämässä ja karvottamassa asuntoa täyteen päivisin. Samalla ilmanpuhdistimet saavat tehdä työnsä rauhassa. Toki koirat ovat vapaana meidän ollessa kotona.
• Koiraporteissa on usein mekanismi, jonka vuoksi portti menee ikään kuin itsestään kiinni. Ei lukkoon asti, mutta portti "valuu" kiinni, jos sen jättää auki. Meillä tälle toiminnolle ei ole käyttöä. Portti yleensä auki ja kiinni vain, kun emme ole Kepon kanssa kotona. Joten tämä on ratkaisu kiinnittämällä sekä portin viereiseen seinään että porttiin magneetti. Kun portin avaa, se napsahtaa kiinni seinään. Tadaa, yhtä nerokas keksintö kuin sukkaklipsit pyykinpesussa!
• Käskyt
• Tämä on minun ehkä heikoin kohta koiranomistajana. Käskyjen opettaminen koirille. Ei vaan tapahdu. Kun homma toimii aiiiivan hyvin ilmankin. Vähän sormella osoittamista, jotain mutisemista ja ilahtunut huudahdus. Siinä meidän käskyt. 
• Kaikkea ei voi kuitenkaan ajatuksen voimalla koirille viestittää, joten olen antanut vähän periksi. Joitain käskyjä nuo toki osaavat. Tito enemmän, Totti huomattavasti vähemmän.
• "Pojat" tarkoittaa, että molempien pitää tulla luokse. Oma nimi tarkoittaa, että vain kutsutun koiran pitää tulla. "Lie Down" on tällä hetkellä opetusprosessin alla. Tito osaa mennä maahan niin kaukana kuin ääneni kantaa. Mutta Totti ei vielä osaa. Joten tällä hetkellä opetellaan käskyä, jolla molemmat osaavat tulevaisuudessa mennä maahan, vaikka olisivatkin kaukana minusta. Tärkeä osata, koska haluan pitää koiria niin paljon vapaana. Joskus on tilanteita, että koiraa ei kannata kutsua, vaan se pitäisi saada sen sijaan pysäytettyä. Seisomisen sijaan haluan koirat maahan, jotta muut ihmiset näkevät niiden olevan hallinnassa.
• Vinkkinä on siis opettaa ne käskyt, jotka tekevät ainakin omasta arjesta toimivaa. Muutenkin näkisin niin, että koirille tulisi opettaa sellaisia asioita, joita itse haluaa. Ei niitä koiria muille ihmisille kouluteta. Tito ei osaa tervehtiä ihmisiä hillitysti. En ole sitä opettanut. Jos on lapsia, voin hyvin pitää pannasta kiinni ja antaa lapsien silitellä Titoa. Totti tervehtii hillitymmin, koska se ei niin mielellään edes haluaisi tervehtiä. Paitsi nykyään... Totti on tuosta noin vain alkanut tilaisuuden tullen leikkiä muiden koirien kanssa ja heittäytyy ihmisten syliin, jos vain mahdollisuus tulee. Ehkä tämä on seurausta siitä, että Totti on saanut neljä vuotta edetä omaan tahtiinsa eikä sitä ole maaniteltu, lahjottu tai pakotettu. Koska Tito on yleensä mukana, ihmiset ovat saaneet silitellä sitä ja samalla Totti on voinut ihan rauhassa haistella ilmaa ja tehdä omia havaintojaan tilanteesta.

Näillä eväillä tällä erää! Kommentteihin voi jakaa omia hyväksi havaitsemiaan niksejä. 

Jatkoaikaa eläinlääkärin kanta-asiakkuuteen lunastettu

Erittäin rankka päivä takana. Minähän olen sellainen ihminen, että viedessäni koiria rokotukseen, olen jo kysymyssä kuinka paljon koirilla on vielä elinaikaa...

Viime yönä Titon kunto romahti isosti. Nukuin noin tunnin pätkissä sohvalla pitäen kättä Titon kyljen päällä. Ulkona käytiin ihmettelemässä ja katsomassa toisiamme silmiin muiden ihmisten vielä nukkuessa. Kysyin Titolta hiljaa kuiskaten: Mikä sulla on?

Tito ei osannut sanoa. Enkä osannut minäkään. Aamulla soitin noin 15 sekunnin välein eläinlääkäriin ja jyräsin muiden soittajien ohi viittä vaille ennen kuin vastaanotto olisi virallisesti ollut auki. Sain ajan heti ja niin lähdin pojan kanssa tohtoria katsomaan.

Tässä vaiheessa olin jo valvonut lähes koko yön ja itkenyt silmäni punaisiksi. Kun eläinlääkäri kysyi, mikä koiraa vaivasi, purskahdin itkuun ja sain kyynelteni läpi kerrottua, että jotain on nyt isommin vialla. Että masun seudulla ei ole kaikki hyvin.

Tohtorimies päätti ryhtyä heti tuumasta toimeen. Hän alkoi ultrata Titon masua, ja yritin siinä keventää omaa tunnemyrskyäni kysyen, kuinka monta pentua sieltä on tulossa. Tohtori jopa naurahti...

Ja sitten alkoi näkyä. Näytölle tuli aivan väärän näköinen virtsarakko ja liian iso möllykkä, jonka piti olla eturauhanen.

Tito kipattiin selälleen ja pidin sitä etutassuista kiinni. Siinä me katsoimme toisiamme, kun tohtori tuikkasi neulan masusta sisään. Hän joutui vaihtamaan pian toiseen neulaan, koska virtsarakon seinämät olivat niin valtavan paksut, ettei neula meinannut mennä läpi lainkaan. Minä kerroin Titolle, miten hieno Supermies se onkaan ja tohtori sanoi, että kyseessä oli nyt kaikkien helpoin koira-asiakas, mitä hänellä on ollut. Hymyilin ja silitin Titoa. Luottokoira.

Virtsarakosta otettu näyte ei suinkaan ollut keltaista niin kuin vielä viime torstaina. Nyt se oli lähes pelkkää verta. Näyte näytti inhottavalta ja tohtori taisi nähdäkin, että olin hieman järkyttynyt. Hän osasi kuitenkin asiansa ja kertoi jämäkästi, että koiraa ei tarvitse lopettaa. Että ei kyse ole niin isosta asiasta. Oloni oli tämän jälkeen vain hieman parempi. Olimmehan eläinlääkärissä. Sinne menee eläimiä, jotka eivät koskaan kävele sieltä pois.

Tito sai akuutisti troppeja jo paikan päällä ja reseptillä haimme heti käynnin jälkeen lisää apteekista. Kävelin aurinkoisessa pakkassäässä ja tunsin, miten pakkanen hiipi poskilleni kuivuneisiin kyyneliin asti.

---

Nyt illalla Tito on edelleen iloinen. Se on koko ajan ollut. Mutta nyt siitä on poistunut levottomuus, jota sillä oli jo hieman eilen illalla, mutta erityisesti yöllä. Se nukkuu parhaillaan pois univelkojaan ja on varsin tyytyväinen, koska ruokakupista on löytynyt tänään vain hyvää jauhelihaa eikä nappulan nappulaa. Totti on tämän myös huomannut, ja se onkin esittänyt menestyksekkäästi mielensäpahoittajaa koko päivän.

Näin tänään. Huomenna vahvempana ja toivottavasti päästään jatkamaan vuotta niin upeasti kuin ensimmäinen viikko ennusti.

💙 Probably the best Dog in the World. Stay strong, Tito. 💙

A post shared by Tito & Totti (@totti_tito_) on Jan 8, 2018 at 5:44am PST

Veto! – Fiilistelyvideoita

On kovasti mahdollista, että pari bordercolliepoikaa suuntaa ensi kuussa oikeiden vetokoirien pariin kahinoimaan.

Jotta varmasti päästään tunnelmaan, kokosin tähän meidän vetovideoita. Muitakin pätkiä löytyy, mutta ne täytyy taikoa vielä tiedostoista katsottavaan kuntoon.

Veto! – Löydettiin talvi

Vuoden 2017 aikana tuli tehtyä todella vähän vetoja. Talvilomalla Tahkolla käytiin lyhykäinen pyrähdys ja tammikuussa Marin kanssa toinen. Muita ei tule tältä istumalta mieleeni. Marin kanssa käyty lenkki tapahtui kuudella koiralla: huskyja keulassa ja keskellä, bortsupojat pyörässä eli voimapesinä heti reen edessä.

Tässä tuosta kyseisestä reissusta kirjoitetut postaukset:

Kaunisteltu versio

Kaunistelematon versio

Silloin oli ihan "pientä" säätämistä. Ensinnäkin märkää lunta, kaksi ihmistä painona ja koirilla vaikeuksia löytää yhteinen rytmi. Huskyt ottivat kevyempää  tahtia, jolla voisivat matkata Kuusamon kautta Siperiaan ja sieltä vielä Jäämeren kautta Lofooteille. Tito ja Totti puolestaan lähtivät liikkeelle ajatuksella, että kaikki tai ei mitään. Erityisesti Totti, jolle jokainen lähtö saattaa olla elämän viimeinen eli paras ja siihen on täräytettävä jokaisella lihaksella ja huudolla matkaan. Ja tietysti nuorukainen on osannut opettaa tätä asennetta myös Titolle, joka osaa nykyään myös karjua "MENNÄÄNJO"-huutoaan. Odottaa vähän aikaa hiljaa mukakuuliaisesti ja siitä säntää valjaisiin nojaten huudon kera. Sitten odottaa taas sen näköisenä, ettei ole mitään sanonut. Ja sitten taas huuto ja kiskaisu. Miten taitavaa...

Miten kummassa nuo ovat näin huonoille tavoille oppineet? Tässä resepti vastaavan käytöksen opettamiseen:

Tärkein asia on olla hankkimatta hyvää jarrua tai oikeastaan jarrua ollenkaan vedettäviin kulkupeleihin! Ei jarrua sparkkiin, kickariin tai edes narujarrua pyörään. Näin voidaan varmistaa, että ihan jokainen kerta, kun koirat vähän kiskovat, ne pääsevät ainakin muutaman sentin eteenpäin ja palkkautuvat tästä kauniista käytöksestä. Kun tätä toistaa useita kertoja, vahvistuu käytös ihan tuosta noin vain ja n o p e a s t i.

Toinen muistettava asia on hermostuminen. Ihan huolella. Perkelettä ei sovi säästää. Eikä sellaista pienen epätoivon säestämää "ODOTA!"-karjaisua jonkin sievän "EI!"-huudon kera. Tärkeää on, että koirille ei ole opetettu näitä käskyjä mitenkään. On hyvä vain huutaa jotain turhautuneena tarkoittamatta oikeastaan mitään.

Kun koirat ovat päässeet jokaisella nykäyksellä vähän eteenpäin, niitä ei ihan hirveästi haittaa, vaikka joutuisivat palaamaan taaksepäin sen jälkeen. Kun näitä toistoja saadaan useita, ei ole koirien kannalta riittävä vahviste, että pienen hetken paikalla pysymisestä pääseekin matkaan. Koirat palkkautuivat niin eteenpäin rykimisestä kuin paikalla pysymisestäkin. Kaikki oli kannattavaa.

Eilen lähdettiin ajamaan Helsingistä kohti Jämijärveä. Vajaan kolmen tunnin aikana ehdittiin Marin kanssa jutustella kaikenlaista. Kyllä vanhat työkaverit ja joskus yhteisiä hallivuoroja jakaneet koiraihmiset keksivät puhuttavaa.

Perillä todettiin, että täytyi näköjään ajaa kolmisen tuntia, jotta löydettiin talvi. Pakkastakin oli asteen verran. Juuri sopivasti, että välillä sormia kylmäsi ja takin sai vaihtaa kuoriversiosta topattuun. Juuri sen verran, että käsineet eivät kastuneet kokonaan ja lumi oli kuivaa. Tiedättehän, kuivaa lunta?

Pojat ja Marin koirat otettiin autosta. Huskyt olivat viehättäviä flexeissä. Niin kevyet liikkeet ja ylväät katseet. Ja sitten kaksi mustavalkoista nulikkaa, jotka kirmasivat lumipenkoissa ja kävivät välillä tutisemassa innosta tyttöjen vieressä. Iiiiiihania tyttöjä!

Reki valmiiksi, huskyt keulaan ja pojat pyörään. Koska koiria oli nyt vain neljä, jättäydyin suosiolla pois. Edessä oli 8-9 kilometriä vetoa, iso reki (sellainen jykevämpi) ja minun koirillani aivan kehno vetokunto. Kun vielä lisäsi tosiasian, että Tito ja Totti olivat kaksi edellistä päivää juosseet vapaana yhteensä noin 16 tuntia, oli ihan kannattavaa jättää ylimääräinen 65-kiloinen kakkoskuski pois.

Tito ja Totti olivat heti räjähdysherkkiä. Nyt oli onneksi se etu, että saatoin toimia handlerina eli varikkohenkilökuntana eli riitojen sopijana Marin ollessa valmiina jalaksilla. Marilla on oikeaoppisesti reessään niin ankkurijarru, joka isketään maahan, kuin hidastava jarrukin, jota voi painaa jalalla. Toki keksin nämä jarrujen nimet tässä itse sen mukaan, mitä ne omasta mielestäni ovat. Joka tapauksessa, molemmat jarrut ovat sellaiset, joita meillä ei ole esimerkiksi sparkissa. Hupsista!

Asettelin pojat omille puolilleen ja sitten odoteltiin hetkinen, että ne vain seisoivat eivätkä huutaneet tai temponeet. Tytöt keulassa kokivat varmaankin myötähäpeää. Miten heidän valjakkoonsa oli valittu noin huonosti käyttäytyviä yksilöitä?

Siinä olikin pojilla sitten mahdollisuus osoittaa, että olivat ansainneet paikkansa. Ja millä pojat voivat tehdä tyttöihin perinteisesti vaikutuksen. Eivät soittamalla suutaan, vaan lihaksilla tietysti! Siksi pojat olivat pyörässä eli tekemässä fyysisesti kuormittavinta osuutta valjakossa.

Niin lähti valjakko matkaan. Hävisi puiden väliin ja minä jäin seisomaan keskelle hiljaisuutta. Alkoi odotus. Join lämmintä raakakaakaota ja annoin ajatusten kulkea. Päädyin ajatukseen, jossa mietin tilannetta, että olin juuri antanut kaksi koiraani toisen ihmisen valjakkoon ja jäänyt itse pois. Minun koirani olivat jossain. Neljä vuotta sitten olisin saattanut pyörtyä vastaavassa tilanteessa. Mari käytti eri käskyjä kuin minä. En tuntenut Marin kahta keulassa olevaa koiraa. Mitä jos jotain tapahtuisi? Mitä jos Mari joutuu pysähtymään ja jatkamaan sen jälkeen? Miten se onnistuisi? Pilaisiko Mari koirani?

Hymyilin ja join hiljakseen kaakaota. En miettinyt edellä mainittuja kysymyksiä lainkaan. Mitä ikinä tapahtuisi tai olisi tapahtumatta, minä en siihen voisi nyt vaikuttaa. Kyllä Mari ne koirat takaisin toisi. Ja olinhan sanonut pojille, että huonosti käyttäytyvät joutuvat Marin rekipussiin – eivätkä saisi katsoa maisemia. Aika paha rangaistus.

Meni kolmisen varttia ja Mari laittoi viestiä, että olisivat kohta perillä. Menin heitä vastaan. Oli jo pimeää. Oli hiljaista ja pimeää. Kunnes näin kaukana puiden välissä valon. Valo siirtyi tasaisesti puiden lomassa ja tuli lähemmäksi. Niin tuli valjakko esiin. Neljä väsynyttä koiraa ja Mari. Olin aivan uran vieressä ja kohdallani pojat harkitsivat tulevansa luokseni, mutta Mari sai hienosti käskytettyä pojat jatkamaan matkaa loppuun asti.

Mari kävi käskemässä Titon ja Totin maahan ja juotti omat koiransa. Minun koirani eivät osaa tuollaista. Että juotaisiin tai syötäisiin heti hommien jälkeen. Ne olivat aivan väsyneitä. Selvästi onnellisia, mutta myös kaikkensa antaneita.

Veto oli mennyt hyvin. Mari oli pitänyt yhden tauon ja Tito oli hetken katsonut kieroon, kun Mari oli pyytänyt makaamaan pysähdyksen ajan. Toisella kehotuksella Tito oli mennytkin jo maihin kuin olisi ollut ihan luonnollista olla Marin käskytettävänä. Totti nyt lösähtää vedon jälkeen muutenkin maahan. Muutaman muunkin pysähdyksen Mari oli tehnyt ja pojat olivat yrittäneet pistää vähän ylimääräistä tohinaa lähtöihin. Mutta muistatteko ne jarrut? Aivan, reki ei liikkunut mihinkään Titon ja Totin temppuilusta huolimatta. Marilla oli mahdollisuus pysyä rauhallisena, käydä kääntämässä Tito oikein päin (se saattaa joskus kääntyä 180 astetta kysyessään lupaa lähtemiseen) ja vain odottaa, että hieman päästään pehmenneet mustavalkoiset odottivat kiltisti paikallaan. Mari myös kertoi, että joka kerta oli mennyt vähän edellistä paremmin. Toki Tito ja Totti lähtivät aina voimalla liikkeelle, kun käsky kävi, mutta hötkyily ja hölmöily alkoivat vähentyä. On se kumma.

Näin tuli nykäistyä talvikauden vedot käyntiin. Josko pk-seudullekin saataisiin vielä lunta ja vähän pakkasta, niin pääsisimme harjoittelemaan enemmänkin!

Sledding with Tikva & Neko and border collie boys Tito & Totti @totti_tito_ 😊 #huskies #bordercollies #sleddogs #snow #finland #jämi #mushing #winter #siperianhuskyt #huskyt #bordercolliet #bortsut #rekikoirat #lunta #suomi #talvi #reellä

A post shared by Jewel, Neko, Tikva, Gem, Ninja (@snowcoyotes) on Jan 2, 2018 at 2:12pm PST

Some blue moments from yesterday. My cute bordercollies blend in with the real sledge dogs just fine! ❄️💙 . @snowcoyotes

A post shared by Tito & Totti (@totti_tito_) on Jan 3, 2018 at 1:58am PST

Jos arvonnassa olisikin käytettyjä tarvikkeita?

Vuosi vaihtuu pian ja siihen liittyy monenlaista. Yksi asia, jonka haluan toteuttaa on arvonta. Saimme elokuun vaellukselle hyviä tarvikkeita Hurtalta. Harmitus olikin suuri, kun kaikki tarvikkeet eivät olleet täysin sopivan kokoisia Titolle ja Totille. Toki tarvikkeet saatiinkin nopealla aikataululla eikä kaikkia päästy sovittamaan eläintarvikeliikkeissä ennen Hurtan tekemää lähetystä.

En tietenkään halua myydä tarvikkeita, koska niin ei tehdä. Ainakaan omasta mielestäni se ei ole oikein. Mutta tuntuisi hupsulta pitää laatikoissa tarvikkeita, joita ei voi omilla koirilla käyttää. Ja erityisen hupsua se olisi sen vuoksi, että jossain on varmasti oikean kokoisia koiria, joilla olisi tarvikkeista paljon iloa ja hyötyä.

Osa tarvikkeista on uinut Norjan virroissa ja esimerkiksi taluttimet eivät jykevyytensä vuoksi päässeet matkaan mukaan ollenkaan.

Mitä mieltä olette? Tehdäänkö tammikuussa jonkinlainen arvonta tai arvontoja, joissa on tarvikkeita Hurtalta?

"Sanot vaan, niin mä vähän kevennän sun askelta..."

He ovat väsyneitä.

Paukkumatta paras

Olen siinä mielessä onnekas, että niin Tito kuin Tottikin ihailee mielellään raketteja. Ne kipuavat olohuoneen ikkunan edessä olevan laatikoston päälle ja katsovat raketteja kirsu ikkunassa kiinni.

Molempien kanssa voi myös tehdä lenkin, vaikka käynnissä olisi pahin pauke ja räiske. Niiden kanssa voi treenata. Niitä voi pitää vapaana.

Olen saanut valita niin Titon kuin Totinkin virallisen nimen aikoinaan. Totti on vaatimattomasti DIVINING ROD'S FEARLESS. Se on peloton. Niin päätin jo alle luovutusikäiselle pötkylälle. Päätin, että siitä tulisi peloton. Tai oikeammin, että se olisi peloton. Osittain aika, osittain harjoittelu, osittain Totin käsittämätön luonne. Kaikki nämä yhdessä muodostivat koiran, joka arvioi nykyään tilanteet tarkkaan, mutta ei helposti enää peräänny. Se kohtaa haasteet hulluudella ja voimalla. Se voi tuijottaa pelottavaa kohdetta kulmat kurtussa, pää matalalla, niskakarvat pörrössä ja näyttää leijonalta, joka vain miettii, mistä suunnasta kohdetta kannattaisi lähestyä.

Vaikka näitä pauketta, sihinää, ujellusta ja räiskettä kestäviä koiria on, toivon kovasti ihmisten lähtökohtaisesti jättävän raketit ostamatta. Mikäli sitä rahaa on aivan liikaa, eivätkä tähtisadetikut riitä tunnelman luomiseksi, sytyttäkää raketit vain luvattuna aikana eli 31.12. klo 18-02. Näin monella koiranomistajalla on jokin mahdollisuus suojella karvakorviaan paukkeelta ja ulkoiluttaa koirat turvallisesti. Liian moni koira viettää vuoden vaihtumista sohvan alla tai säikähtää sääntöjen vastaista pauketta jo päivällä lenkillä syöksyen pakokauhun vallassa suuntaan X niin, että omistajalta irtoaa ote taluttimesta. Toivotaan, ettei yksikään koira juokse pitkin kyliä ja autoteitä kauhuissaan. Tehdään siis jokainen osuutemme paukkuhaitan vähentämiseksi.

Kumpikaan ei ole penskasta asti ollut näin mutkaton paukkeiden kanssa. Titokin juoksi muutaman kuukauden ikäisenä jalkojeni väliin, kun käytiin lenkillä ukkosen jyristessä. Jokainen omistaja toimii näissä tavallaan. Minä menin kyykkyyn suojaksi pienelle pennulle ja annoin sen istuskella jalkojeni välissä suojassa. Siinä me olimme. Muistan, miten salamoi ja vettä satoi niin, että näköä haittasi. Ja muistan, miten varma olin, että pennulla ei ole tarve pelätä, jos olen sen turvana. Jos vain olemme ja ihmettelemme yhdessä.

Totti oli alkujaan isompi projekti. Se pöhisi, haukkui, murisi ja näytti pelkäävän vähän kaikkea, myös ääniä. Ja katulamppuja. Ja busseja. Ja metroja. Ja ihmisiä. Ja lapsia. Ja leikattua nurmikkoa. Olihan noita. Sen kanssa oli enemmän työmaata.

Vaellus – Yhä ylös yrittää

Satumaisten lumimaisemien ja loskakelien vuorotellessa on ihanaa palata elokuuhun. Elokuuhun, jolloin kävin Titon ja Totin kanssa vaeltamassa pohjoisessa. Vaikka vaellus oli lähtenyt hieman kitkaisesti liikkeelle, muuttui tunnelma päivänä, jolloin suuntasimme Ruotsiin.

Takana olivat illan kestänyt vaellus Mallan luonnonpuiston läpi ja sitä seurannut tuskainen päivä mäkäräisiä vastaan tapellessa.

Heräsimme valoisaan aamuun. Sää kuvasti hyvin mielentilaani. Ajatukseni olivat kirkkaita. Oli suunnitelma. Me lähtisimme Pältsalle, Ruotsiin. Sinne, missä olisi vähemmän ötököitä. Millään muulla ei ollut merkitystä. Olin valmis jäämään vaikka viikoksi yhteen paikkaan, jos siellä ei olisi öttiäisiä.

Titon iho näytti jo paljon paremmalta.

Myös Tito ja Totti kävivät aamupesulla.

Aurinko paistoi. Sää näytti lupaavalta. Pilvet olivat valkoisia ja etenivät hissukseen vuorien yli. Tein edellisenä päivänä hyväksi todetun herkkupuuron ja söin odottavin mielin kattilallisen kyseistä sotkua. Kutkutti. Tunsin perhosia vatsassani. Minulla oli puhelimessa nyt kuvia kartoista. Minulla oli suunnitelma.

Kun olin syönyt, aloin pakata varusteita. Vanhan pariskunnan rouva kysyi, josko haluaisin heiltä kaurahiutaleita mukaani. Heillä oli enää yksi päivä omaa vaellusta jäljellä ja ryynejä oli liiaksi. Minä kiitin vuolaasti ja otin tietysti pari pussia hiutaleita vastaan. Olihan tuo kaurapuusoosini osoittautunut varsin hyväksi ravinnoksi. Mieluummin söisin sitä kuin muita mössöjä.

Partiolaisperhe ja vanha pariskunta lähtivät matkaan ennen meitä. Heillä oli kokemusta ja osasivat pakata rutiinilla varusteet rinkkoihinsa ilman suuria pohdintoja. Minun pakkaamiseni oli mielikuvaharjoittelua. "Jos alkaa sataa, näiden olisi hyvä olla saatavilla. Mitä haluan syödä patikoinnin aikana? Saanko vesipullon kätevästi esille? Mitä koirien reppuun mukaan?" Muut lähtivät ja minä jäin kysymysteni kanssa vielä hetkeksi tuvalle. Pakkasin taitojeni mukaan, täytin vesipullot lähellä sijaitsevasta joesta ja lähdimme matkaan.

KUOHKIMAJÄRVI – PÄLTSASTUGAN

Kuohkimajärven tuvalta lähteminen tuntui seikkailulta. Ehdin hyvin nopeasti päästä vaellustunnelmaan ja säpsähdin, kun Kolmen valtakunnan rajapyykin kohdalla tuli ihmisiä vastaan. Useita! Katsahdin rajapyykille ja näin sen ympärillä niin paljon ihmisiä, että ei käynyt mielessänikään liittyä joukkoon. Minulle riitti rajapyykin näkeminen kauempaakin. Oli jatkettava eteenpäin. Aurinko ja vieno tuuli pitivät huolen ötököiden eliminoimisesta, mutta en minä ihmisiäkään halunnut riesaksi!

Heti rajapyykin risteyksen jälkeen sujahdimme aitojen väleistä Ruotsin puolelle. Rajan toisella puolella valitsimme pienistä poluista aina sen, joka suuntasi selkeimmin ylös. Nousu oli loivaa, mutta kuitenkin huomattavissa. Vehreää kasvillisuutta, pensaita ja lehtipuita kesti vain vähän aikaa. Maa alkoi kuivua jalkojen alla, enää ei ollut pieniä lammikoitakaan tai kosteikkoja. Puut harvenivat ja muuttuivat lähes lehdettömiksi. Nousimme ylös näkemättä, mitä edessä odotti. Oli vain vihreää, harvapuista mäkeä. Nousin, ja annoin Titon hoitaa kantajan tehtävää. Titon selässä olevassa laukussa olivat juomakupit, koirien ruoat ja herkut. Totti sai sillä aikaa juosta suurimmat menohalunsa pois.

Nousin eteenpäin ja huomasin viimeistenkin puiden jääneen taakseni. Maisemat alkoivat avautua. Käännyin katsomaan taakseni. Pydähdyin. Laskin rinkan maahan. Tunsin raskauden valuvan hartioiltani ja keveyden valtaavan kehoni. Oli helppo hengittää. Oli kaunista. Ilmassa oli keveyttä ja aloin tuntea sisälläni kuplivaa iloa.

Näin Totin juoksevan edellä ja tunsin, miten Tito halusi päästä mukaan. Isoveli osasi kuitenkin hillitä itseään eikä vetänyt omistajaansa kumoon. Totti juoksi vuoroin rinnettä ylös, vuoroin takaisin luokseni. Se oli täynnä riemua ja näytti siltä kuin suurinta tuskaa olisi tuottanut aina seuraavan juoksusuunnan päättäminen. Totti juoksi varpujen seassa, kiipeili kiville, loikki, kiihdytti, pysähtyi haistelemaan ja odotti, että me hitaammat tulisimme katsomaan, miten hienolta kaikki näytti aina vähän ylempänä.

Edellisen päivän epätoivoinen olotila kaikkosi sitä kauemmaksi, mitä korkeammalle kiipesimme. Kaikki ötökät olivat jääneet taakse. Ilmassa väreili vain seikkailu.

Ylitimme kuohuvan kosken ja hieman sen jälkeen tulimme samaisen virran äärelle, mutta huomattavasti ylempänä. Tito ja Totti saivat juosta ja kahlailla, kun minä koin ihanaa vapautta loikoilemalla virtaavan veden päällä kivenlohkareella. Heiluttelin huolettomasti jalkojani ja seurailin pilviä.

Olimme saaneet Hurtalta tulleessa paketissa yllätyksenä myös herkkuja, joista otin rasvaisimmat mukaan reissuun. Erilaisia puristeita naudanmahasta, kalasta ja muista lihoista. Näitä annoin pojille silloin kuin muistin tai pysähdyimme. Erilaisia rasvapalloja, -lastuja ja muita energiaherkkuja on mielestäni hyvä olla mukana, jos meinaa taittaa pidempää pätkää useana peräkkäisenä päivänä. Yhden päivän reissut menevät lähes koiralta kuin koiralta vaikka ilman ruokaakin, jos ovat kunnossa ja reissun jälkeen huolehditaan tarvittavan ravinnon saamisesta.

Koirien suhteen tapahtuu paljon samaa kuin "urheilevilla" ihmisillä. Kun ihminen eksyy kerran kuussa lenkille, ollaan heti proteiinipatukoiden ja erilaisten tankkausjuomien kimpussa. Keskustelupalstoilta kysytään, kuinka paljon nyt pitäisi mitäkin saada ja kuinka paljon tulisi tankata ennen puolen tunnin lenkkiä. Kaksi kertaa viikossa salilla lehteä lukevat pitävät tankkauspäiviä ja ostavat 150 euron trikoita, koska muuten treeni ei mene perille. Onhan näitä viihdyttävää seurata, mutta samalla olen hieman hämmentynyt, miten hukassa ollaan oman kehon kuuntelemisesta. Sama tosiaan koirien kanssa. Ei koira tarvitse mitään erityistä tankkausta ja rasvalisää, jos se käy juoksemassa pari tuntia metsässä. Mutta jos tämä on päivittäistä, mahdollisesti haastavassa maastossa ja vaikkapa pakkasessa, aletaan miettiä ruokavaliota uusiksi. Meillä oli viikon verran patikointia niin, että koirat juoksivat päivittäin arvioni mukaan 20-25 km.

Jatkoimme matkaa. Nousimme hitaasti, mutta varmasti, ylös. Kuljimme pitkin laakeita, tasaisia seutuja. Kävimme notkahduksia alempana, joista taas nousimme ylös. Notkahduksien kohdalla löytyi yleensä virtaavaa vettä, ja pojat pääsivät sekä viilentämään itseään että juomaan niin paljon kuin suinkin oli tarvetta. Tässä vaiheessa myös ymmärsin, ettei minun tarvitse kantaa itselleni juomavettä mukana. Vuorilta virtaava vesi oli niin kirkasta ja raikasta, että tuntui huvittavalta muistella, miten olin ennen reissua tuskaillut kannettavien vesimäärien kanssa. Ei ollut enää kyseistä huolta!

Kun ei ole varsinaista aikataulua tai kiirettä minnekään, tulee kuunneltua omia tuntemuksia eri tavoin kuin yleensä. Aikaa tuntui olevan rajattomasti. Saatoimme makoilla mättäillä ja katsella taivasta tai löhöillä joen reunalla vettä tuijottaen. Saatoimme olla niin vartin tai tunnin. Jatkoimme matkaa, kun tuli tunne, että oli aika jatkaa. Se oli vain tunne, joka tuli. Kiinnostus siitä, mitä löytäisimme seuraavaksi. Mitä olisi seuraavan mäen takana.

Kuljimme, kuljimme ja kuljimme. On mielenkiintoista huomata, miten ajatukset rullasivat estottomasti luonnossa. Ainahan ne niin tuntuvat tekevän, mutta huomaan kuitenkin eron, jos olen useamman päivän peräkkäin luonnossa. Ajatukset rauhoittuvat. Niitä voi alkaa tarkastella ilman, että seuraava puskee jo pintaan. Ne ovat huolettomia, niitä tulee ja niitä menee. Niille on aikaa.

Kunnes jokin leikkaa läpi kaikkien ajatuksien. Muutos näkökentässä. Jotain poikkeavaa. Jotain sellaista, että mieli valpastuu ja tulee kutsuttua pojat viereen. Yht'äkkiä koko vasemman puoleinen horisontti liikkui. Poroja! Satoja poroja! Pysähdyin ja tunsin itseni hyvin pieneksi. Koin pientä turvaa siitä, että katsoin poroja hyvän matkan päästä kahden hurjan (not) koirani kanssa. Kunnes tämäkin pieni turva vietiin. Alle 20 metrin päästä meistä juoksi minut pelästyttäen pieni porolapsi, joka määki. Vaikka kyseessä oli vain vasa, se oli hevosen kokoinen. Kun sellainen juoksee pitkillä koivillaan vierestä ja määkii mennessään, tulee minullekin vähän äitiä ikävä. Koska porothan ovat vaarallisia. Varsinkin emäänsä etsivät porolapset...

Vasa pysähtyi ja jäi katsomaan meitä niin, että välissämme oli iso lammikko. Tito oli sitä mieltä, että nyt tarvittiin ehdottomasti paimenen apua. Se tuijotti vuoroin vasaa, vuoroin minua – hyvin toiveikkaana. Mustavalkoinen koki sisäisen paimenensa heräävän vahvasti ja halusi "auttaa" vasaa pääsemään takaisin muiden porojen luokse. Totti puolestaan katsoi vasaa vasen korva lerpattaen. Totille oli liian vaikeaa ymmärtää. Miksi tuo talon kokoinen eläin tuijotti meitä, miksi Tito oli siitä kiinnostunut ja oliko se eläin sellainen perkele-eläin, mikä tarkoittaisi omistajan kohtalaisen kantavaa karjaisua. Kehuin Tottia vasan katsomisesta, ja se alkoi ymmärtää, että porolasta saisi kyllä katsoa ilman, että huutaisin. Titon laitoin taluttimeen, koska tunnen sen vähän liian hyvin. Se voisi hyvin jäädä muka-juomaan lammikolle tai vaikka uida ihan huomaamattomasti toiselle puolelle, jossa vasa seisoi. Totista ei ollut niin huolta. Sen tunnen myös. En niin hyvin kuin Titoa, mutta kuitenkin niin, että voin jättää vaikeilijan kävelemään vapaasti lähelleni, vaikka jossain olisi poro tai tuhat. Siinä se jolkottelee vieressä, vasen korva lerpattaen.

Lopulta poronen lähti liikkeelle ja suuntasi kohti lajitovereitaan. Mekin jatkoimme matkaa. Tito yritti olla koko ajan valppaana ja valmiina siltä varalta, että näköpiiriin tulisi poroja. Ja niitähän tuli! Poroja oli joka puolella. Vuorten rinteillä, mäkien päällä, ylittämässä vesistöjä – kaikkialla. Jos pysähdyin, kuulin hiljaista kellon kilkatusta. Tämän kilkatuksen Titokin oppi tunnistamaan. Totti taas ei vielä viikon jälkeenkään ymmärtänyt, että kilkatus tarkoitti porojen olevan jossain näköpiirissä. Tottia kiinnostivat lumilaikut ja vesilammikot. Se juoksi niihin aina tilaisuuden tullen. Tai oikeastaan Totti järjesti itselleen tilaisuuden. Ei se odotellut. Jos oli lunta tai vettä, Totti oli siellä.

Ylitimme vesistöjä sujuvasti. Lähes joka kerta pääsin hyppimään mättäiltä ja kiviltä toiselle ilman kenkieni kastumista. Yhden isomman ylityksen saimme tehdä siltaa pitkin. Ja sitten alkoi nousu. Nousu, joka kesti ja kesti. Veikkaisin yhtäjaksoisen nousun kestäneen ainakin pari-kolme tuntia. Vaellussauvoista oli iso apu. Samaten koirien antamasta pienestä vetoavusta. Molemmat saivat vuorollaan auttaa keventämään muuten painavia askeliani. Totti oli edelleen täynnä energiaa ja olisi toivonut minun juoksevan. Sille ei riittänyt vain reipas tahti, jota koetin pitää.

Nousimme myös porolauman läpi. Niin läheltä, että välillä odotimme porojen vähän siirtyvän päästäksemme eteenpäin. Meillä ei ollut kiire eikä ollut poroillakaan. Muutama valkoinenkin poro tuli nähtyä. Kun vihdoin pääsimme laskeutumaan korkealta, kuulin pillin vihellystä. Yritin paikantaa sitä, mutta en nähnyt ketään. Näin kyllä vastakkaisen vuoren rinteillä paljon poroja, joten päättelin mahdollisen paimenen pilleineen olevan jossain siellä. Mutta ei ollut. Vihellys kuului oikealta, vasemmalta, mistä milloinkin. Se oli aivan samanlainen kuin paimenkoirilla käytettävän pillin ääni. Meinasin jo tulla hulluksi, kun en nähnyt, mistä ääni tuli. Kunnes katseeni eksyi lintuun, joka vihelsi ja lenteli meitä ympäröiden. Paimenlintu! Nimesin linnun paimenlinnuksi.

Jatkoimme matkaa alas ja kiersimme isosti säästyäksemme kuivin jaloin. Kaukaa näin jo, että notkossa ennen seuraavaa nousua olisi vesistö. Näytti siltä, että jalkakylpy olisi kuin olisikin tiedossa, mutta kohdalle tullessamme huomasin ilokseni, että voisin hyvin hyppiä kivien kautta toiselle puolelle. Hyppiminen tarkoittaa tässä siis jokaisen kiven tunnustelemista ensin sauvalla sitten toisella jalalla, painon siirtämistä hitaasti kiven päälle, samalla sauvojen tarkkaa asettamista veteen kivien väliin tukemaan ja estämään mahdollinen uintireissu. Kun selässä on lähes 30 kiloa tavaraa, etenee kummasti aika rauhassa kiveltä kivelle. Toki tässä ylityksessä oli reippaasti kiviä ja varsin vakaitakin sellaisia eli ylitykseen ei mennyt kauan aikaa.

Jälleen jatkoimme nousemista. Koko matkan ajan oikealla puolellamme oli isoja vuoria. Nyt aloin ymmärtää, että hiljaa, mutta varmasti, olimme kiertämässä niitä. Joka päivä kiertäisimme hieman pidemmälle.

Pilvet elivät omaa elämäänsä. Ajoittain lähes pilvetön taivas pukeutui toisinaan harsoihin ja hattaroihin. Harmahtavia pilviä näkyi vain kaukaisten vuorien toisella puolella. Pilvien etenemistä oli mahdotonta arvioida. Saati pilvien sademahdollisuutta. Jatkoimme matkaa ja pojat löysivät pari roskaa itselleen kannettavaksi. Erityisesti Totti on sellainen, ettei jätä luontoon mitään. Haluaa kantaa kaikki tölkit, kertakäyttömukit, pahvit ja pullot. Ehkä joku oli leiriytynyt paikassa, josta roskat nyt löytyivät. Pojat olivat joka tapauksessa riemuissaan. Heittelivät muoviesineitä pitkin rinnettä ja kirmasivat perään.

Totti ja Totin aarre.
(En vielä osannut käyttää uutta puhelinta, joten kuva on kummallinen.)

Rips, Raps, Rops. Alkoi sataa. Ei paljon. Vain sen verran, että täytyi ihan takin hihaa hetki tuijottaa voidakseen todeta sateen olevan totta. Heitin rinkan päälle varmuuden vuoksi sadesuojan ja oivalsin samaisella hetkellä, miksi partiolaisperheellä ja vanhalla pariskunnalla oli sadesuojat koko ajan rinkkojensa päällä. Vaikka kovempi sade yllättäisi, voisi vain jatkaa matkaa. Ei tarvitsisi ruveta rinkan kanssa temppuilemaan ja asettelemaan. Viisi minuuttia myöhemmin oli viimeinenkin vesipisara kuivunut takiltani.

Olimme päässeen viimeisen huipun yli ja laskeuduimme alas. Kaukana näkyi pienen pieni, musta rakennus. Olimme perillä! Siltä se tuntui. Jo rakennuksen näkeminen sai aikaan tunteen, että olimme perillä. Siitäkin huolimatta, että vasta reilun tunnin kuluttua olimme laskeutuneet alas, rämpineet vehreiden puiden ja heinikkojen läpi ja löytäneet telttapaikan kuohuvan kosken vierestä.

Koska puhelimeni ei toiminut ja karttajärjestelmäni oli hieman puutteellinen, päätin leiriytyä öisin aina niin, että tiesin lähellä olevan jonkun tuvan. Riitti, että tiesin missä mökki on. Telttani pystytin kauas rakennuksesta niin, etten sitä nähnyt. Jos olisin ollut yksin matkassa, en olisi välttämättä ajatellut turvallisuutta näin. Mutta kahden koiran vuoksi halusin tietää, että mahdollisen hädän tullen, löytäisin tuvalle, josta pääsisin soittamaan. Kuvittelin siis esimerkiksi koiran jalan menevän poikki ja itseni jonnekin keskelle ei mitään. Olin jo todennut, että rinkan sadesuojaa voisi käyttää apuna koiran kantamiseen. Mutta minne minä kantaisin? Joten tuntui turvallisemmalta olla tietoisen matkan päässä tuvasta, jonne tulisi päivän aikana varmasti joku, jolla olisi toimiva puhelin.

Valitsemani telttapaikka kosken vieressä kertoi paljon minusta. Oviaukosta oli pudotus lähes suoraan alas ja kauniit maisemat laaksoon. Telttaa pystyttäessäni huomasin ötököiden löytäneen meidät. Olimme liian matalalla. Oli liian kosteaa ja vehreää. Liian suotuisat olosuhteet viheliäisille purijoille ja pistäjille. Oli kuitenkin jo myöhä ja minä väsynyt, joten en lähtenyt vaihtamaan paikkaa. Kun teltta oli pystyssä, tungin koirat sisään. Tapoin kaikki ötökät, jotka löysin teltasta ja koirien turkeista. Oli niitä ainakin prosentti vähemmän kuin Kuohkimäjärvellä...

Olin väsynyt. Huomasin väsymykseni vasta nyt, kun pysähdyin kunnolla. Emme olleet alkupäivän pysähdyksien jälkeen pitäneet enää taukoja. Olimme vain kiivenneet, laskeutuneet ja kiivenneet lisää. En jaksanut tehdä ruokaa. Söin pähkinöitä, taateleita ja tummaa suklaata. Teki mieli karjalanpiirakoita. Siitäkin huolimatta, etten ollut syönyt karjalanpiirakoita moneen vuoteen. Koirille annoin ruokaa teltassa. Totti söi, Tito vain vähän. En ollut huolissani. Söisi aamulla sitten. Kävin hakemassa juomavettä koskesta ja jätin koirat telttaan. Eivät ne edes yrittäneet mukaan. Nekin olivat väsyneitä. Laitoin aamupuuron turpoamaan valmiiksi Trangiaan kannen alle. Vaihdoin vaatteet ja sukelsin makuupussiini. Luin pitkään ja katselin vieressäni nukkuvia koiria. Loimet niskassa ne olivat ehtineet levitä raajat levällään teltan lattialle vieden lähes kaiken lattiatilan. Minä yritin nöyrästi sovittaa itseni koirien väliin.

Koirilla oli jälleen yksi seikkailu takana. Niin oli minullakin. Mutta en vielä tiennyt, että vaellukseni suurimmat seikkailut olisivat vasta tulossa.