Elä nyt missä ikinä meetkin

Pari päivää sitten päätin toteuttaa pienen jännityksen kera ajatuksen, että lähtisin toisen kerran tekemään vetohommia – sekä Titon että Totin vetämänä. Siis molemmat eli kaksi koiraa eli enemmän nopeutta eli enemmän jännitystä eli enemmän ehkä huono ajatus.

Tuumasta toimeen. Molemmille pojille valjaat jo kotona päälle, jotta niistä innostuminen ei lähtisi aivan käsistä ennen h-hetkeä. Käveltiin tuhmasti koirat vapaana tovi, jotta päästiin lähemmäksi merta. On siinä ihmisillä kauhisteltavaa, kun autojen ja bussien vieressä lompsittiin menemään. Eihän nuo ihan kuono kiinni reidessäni kävele, mutta siinä vieressä. Sillä tavalla rennosti. Totti välillä vähän pidemmällä, mutta sitten se odottaa ja jatketaan yhdessä matkaa. Ei ole niin justiinsa. Kunhan pakka pysyy kasassa. Jos ei pysy, on taluttimia mukana. Ja kun tulee ihmisiä vastaan, käsken koirat penkkaan odottamaan tai maahan makaamaan.

Päästiin lopulta isojen peltojen väliin, josta ajattelin aloittaa. Kengät lumilautakengiksi, varusteiden tsekkaus, lauta kiinni ja Tito liinan jatkeeksi. Ajattelin tunnustella menoa aluksi vain Titon kanssa. Olihan takana kokonaiset yksi aikaisempi lumilautaveto. Tuntui hyvältä ajatukselta ottaa vähän tuntumaa hommaan ennen kuin laittaisin kaksi pahvipäätä yhdessä vetämään. Eivät ne yksinään ole niin pahvipäitä. Mutta yhdessä... Oh well...

Joten ei muuta kuin pulikasta kiinni, Titolle lupa mennä eteenpäin ottamaan liinaan tuntumaa ja lopulta vetokäsky. Totti otti heti kovan spurtin kauaksi. Kai se ajatteli itsekin vähän vetävänsä. Oli kuitenkin valjaat ja tuttu vetokäsky. Hassu. Siellä se paineli pitkällä menemään ja kääntyi lopulta ihmetellen, kun en ollutkaan valjaissa mukana roikkumassa. Tito sen sijaan aloitti vedon hienosti intoa puhkuen.

Ehdittiin Titon kanssa päästä jo kovaan vauhtiin, kun tulikin tilanne. Alun kovassa vauhdissa asiat tapahtuvat nopeasti. Kuten se, että keskellä tietä oli yht'äkkiä hiekkaa koko tien leveydeltä. SEEEEIS! ja lauta salamana poikittain. Ei hätää, jarrutus tapahtui pari metriä ennen hiekkaa ja Tito pysähtyi. Se, mikä ei mennyt niin hyvin, oli polvi. Tuntui niksahdus tai napsahdus. Joku kivulias asia tapahtui polvessa. Noh, onhan sitä ennenkin sattunut ja tapahtunut. Lauta irti ja kainaloon, hiekasta yli kävellen. Ajattelin toisella puolella laittaa laudan takaisin kiinni, mutta kappas, sehän ei onnistunutkaan. Vasemman jalan sain hyvin kiinni, mutta yrittäessäni nostaa toista jalkaa siteeseen, meinasin oksentaa kivusta. En siis laittanutkaan lautaa kiinni eikä matkakaan jatkunut ihan heti.

Seuraavat kolme varttia makasin sinitaivaan alla auringosta nauttien ja omaa jalkaa veivaten. Muutaman kerran yritin laittaa lautaa kiinni, mutta ei vain pystynyt. Sattui liikaa. Sattui aivan perkeleesti(anteeksi ruma sana). Koirat viihtyivät hyvin vapaana lumessa peuhaten. Jotenkin ihana sää aiheutti sen, etten osannut olla huolissani. Mietin kyllä, voisiko Kepo tulla hakemaan ja että mikähän siinä polvessa nyt oli. Että onhan sitä ennenkin kovasta vauhdista jarruteltu.

Jossain vaiheessa sain toista jalkaa apuna käyttäen "työnnettyä" kipeää jalkaa. Yritin saada saman efektin aikaiseksi kuin jonkun vetäessä jalkaa. Tunsin kipua polvessa ja sitten niks-naps, jokin paine vapautui. Helpotus! Tämän jälkeen polven veivaaminen alkoi olla siedettävää ja kipu helpotti merkittävästi. Odottelin vielä jonkin aikaa, kävelin vähän ja lopulta päätin polven olevan kunnossa.

Jatkoimme matkaa. Tito veti alkutaipaleen ja Totit juoksi isoimpia höyryjään pois. Tuli haastavaa osuutta, jossa kannoin laudan ja koirat saivat juosta vapaana. Tulimme jäälle ja päätin kokeilla Totin kanssa vetoa. Poika lähti rymisten liikkeelle ja koin läikähtelevää iloa. En siitä rytinälähdöstä, vaan laudan suhisemisesta koskemattomalla lumella, vapaana juoksevasta Titosta ja töitä tekevästä Totista. Auringosta, pakkasesta ja ilman raikkaudesta.

Jonkun ajan kuluttua päätin yhdistää voimat. Lumi tuntui pehmeältä, joten pää edellä kuperkeikan tekeminen ja turvalleen päätyminen ei voisi olla kovin paha. Ei pehmeässä lumessa. Molemmat koirat kiinni liinoihin. Sormet ristissä toivoin niiden pysyvän paikoillaan. Selvittäessäni liinoista parit mutkat pois seurasin sivusilmällä Totin jännittymistä. Se tuijotti eteen ja koko sen kroppa latasi voimaa itseensä. Tito sen sijaan touhusi ja vähän liikahteli iloisesti paikallaan. Juttelin pojille rauhallisesti ja kehuin niitä. Olivat hyviä poikia. Näin, miten Titokin alkoi ladata itseään. Pojat pysyivät. Odottivat lupaa. Tunsin jännitteen ja olon kuin olisin keikkunut veitsenterällä. Ilmassa oli sähköä.

Hengitin syvään ja annoin luvan. Kirkasta päivää ja aukeaa jäämaisemaa leikkasi kaksi ulvahdusta. Tito ja Totti lähtivät liikkeelle. Ne ampuivat yhdessä eteenpäin. Näin, miten ne tekivät töitä. Työnsivät takajaloilla, kauhoivat lunta tassuillaan ja nojasivat valjaisiinsa. Minä kiisin pitkin jäätä. Tunsin ihanaa keveyttä ja hihkuin koirille kehuja. Kaahailimme tasaisten alueiden lisäksi töyssyjen ja monttujen kautta. Kieli keskellä suuta kurvailin ja käytin keskittymiseni laudan käskyttämiseen. Koirat kyllä vetäisivät, mutta minun oli huolehdittava, että oli jotain vedettävää sen sijaan, että olisi jotain perässä raahattavaa.

Seikkailimme jäällä eri suuntiin, muutaman kerran päästin pojat juoksemaan vapaana, kun kahlasin lumikinosten läpi. Jos uppoan polvia myöten, ei ole asiaa laittaa koiriakaan vetämään. Pojat painavat yhteensä noin 50 kiloa ja minä hitusen päälle 60. Lisäksi varusteet, koirien uppoaminen lumeen ja jonkinlainen väsyminen jo tehdyistä vedoista. Vedättäjä on kuitenkin koiristaan vastuussa. Niiden jaksamista tulee seurata. On haukkana katsottava liinoja ja niiden kireyksiä. Koirien juoksurytmin muutoksia ei voi ohittaa olkia kohautellen. On mietittävä, mikä johtuu väsymyksestä, mikä pohjan muutoksista (lunta, ajettu tie, epätasaisuus), mikä varusteista, mikä "laiskuudesta" ja mikä tassuun tulleesta haavasta. Ei voi vain painaa menemään laput silmillä ja ihmetellä kotona, kun koirat ovat rikki.

Viimeiset osuudet kurvailimme jäällä ihmisten seassa puikkelehtien. Tuntui hyvältä päästä käyttämään lautaa eli tekemään sillä s-mutkittelua ja sopivia kanttauksia sen sijaan, että olisin vain roikkunut perässä. Perässä roikkuminen on lähinnä pystyssä pysymistä. Siistiä on päästä tekemään ja olemaan oikeasti aktiivinen kaatumisen välttelyn sijaan.

Ihmiset kuvasivat, vilkuttivat, pysähtyivät ja nauroivat. Olihan se tyylikästä. Koirat toimivat kuin hyvin suunniteltu kone! Osasivat suuntakäskyt juuri eikä melkein ja erään sillan edessä heitettiinkin OIIIKEEEEE! ja hienolla käännöksellä oikealle rantaan. SEEEEEIS! ja pysähdyttiin. Parin edellisen tunnin aikana pojat olivat toki vetäneet minua muutaman loivan ylämäenkin, mutta nyt edessä oli kiipeämistä. Lauta kainaloon ja koirien kanssa mäkeä ylös. Löydettiin samaisen ladun pää, jota olin pari päivää aikaisemmin mennyt Titon kanssa. Lauta kiinni jalkoihin, koirat eteen ja menoksi. Ilma vain suhisi korvissa, kun painettiin menemään. Hiihtäjiä jäi oikealle ja vasemmalle. Ihmiset, jotka kävelivät ajetulla reitillä, siirtyivät iloisesti hymyillen sivuun, kun tulimme kohdalle. Minä huikkasin kiitokset ja näin jatkoimme hyvän tovin. Välillä ei näkynyt muita ihmisiä lainkaan. Oli hiljaista, vain lumen rahinaa laudan alla, koirilla tasainen veto ja pilvettömältä taivaalta paistava aurinko.

Jatkoimme päivän haastavimpaan kohtaan. Ensin kävelimme pienen pätkän metsän läpi ja tulimme ajetulle ladulle niin, että edessä oli selkeästi alas viettävä mäki. Pitkä sellainen, jonka tiesin loppuvan risteykseen, josta olisi kaarrettava joko vasemmalle tai oikealle. Suoraan jatkamisen mahdollisuutta ei ollut. Eipä mittään, lautaa kiinni jalkaan jälleen kerran. Sormet ristiin, kieli keskellä suuta ja menoksi. Herranen aika, me menimme lujaa! Kaahasin fiilistellen laudalla ja kehuin koiria. Vähän ajan kuluttua aloimme lähestyä laskevan osuuden loppua ja annoin selkeän OIKEEEEE!-käskyn henkeä pidätellen. Joko menisimme kaikki eri suuntiin ja minä etenkin pää edellä päin penkkaa tai sitten kävisi niin kuin lopulta kävikin. Koirat kaartoivat upeasti kovasta vauhdista oikealle ja alkoivat tehdä töitä saadakseen minut ja laudan mäkeä ylös.

Miksikö olen niin fiiliksissä näistä suuntakäskyistä? Koska takana on aivan hirvittävän vähän mitään vetoja eikä suuntia ole tullut opetettua oikeasti sen kummemmin. Tositoimissa ne on opittu. Joskus vähän aikaa lenkeillä toistin suuntakäskyjä risteyksissä, mutta ei se ollut meidän juttu. Joskus roikuin liinan päässä ja tein samaa, mutta ei sekään ollut sitten meidän juttu. Joten nämä on opeteltu pienen paineen alla "joko ne kääntyy tai me törmätään"-metodilla.

Jatkoimme vielä peltojen välissä ja ohitimme muutamia koirakkoja. Vauhdissa kaukaa kysyin huutaen iloisesti, saammeko tulla ohi, ja joka kerta saimme luvan. Siitäkin huolimatta, että osa niistä koirista oli valmiita tekemään minun pikkuisesta valjakostani jauhelihaa. Heidän omistajansa kuitenkin hymyilivät ja osa vilkutti(mikä tämä vilkutushomma oikein on). Eli käskytin Titon ja Totin koirista ohi. Näin, että Tottia ihan läheltä tehdyt ohitukset vähän ällöttivät, mutta se piti suuntansa.

Kun lähestyimme loppua, näin Totin olevan finaalissa. Päästin sen vapaaksi ja otin loppupätkän Titon kanssa kahdestaan. Titolle heitin vielä päivän ensimmäisen pallon hyvästä loppusprintistä.

Ai jai! Kovaa mentiin, tilanteista selvittiin ja aivan hurjan hyvä tunne jäi. Katsotaan, josko tulevana viikonloppuna ehdittäisiin vielä uudestaan vetoja tekemään.

All good everything. 💙💛

A post shared by Tito & Totti (@totti_tito_) on Feb 20, 2018 at 12:09pm PST