Minun mustavalkoiseni

Vuosikymmen toivottu,
hartaasti suunniteltu,
lopulta toive toteutettu.

Osaa paljon, muttei mitään.
Vailla itsehillintää, mutta tarvittaessa kyllä tietää.
Tosikko jo syntyessään,
muttei näytä aikuistumisen merkkejä vieläkään.

Tito täytti eilen seitsemän vuotta. Niin kauan on aikaa myös eräästä laskettelureissusta Norjassa. Muistan miten tunsin oloni kevyeksi rinteillä. Olinhan juuri saanut kasvattajalta viestin, että pennut ovat syntyneet. Minun pentuni oli syntynyt. Pentu, jota oli odottanut siitä asti, kun näin vuoden 2000 agilityn mm-kilpailuissa mustavalkoisia koiria, jotka juoksivat suoraan sydämeeni.

Monta vuotta se oli vain haave ja ajatus. Keskityin muihin harrastuksiini ja kävin koulut kunnialla loppuun asti. Silloin jo etsin ja etsin. Etsin tietoja ja kokemuksia tästä mustavalkoisesta koirasta. Katsoin elokuvia, videoita YouTubesta, seurasin blogeja ja osallistuin keskustelupalstojen pulinoihin. Ei ollut mustavalkoisia katukuvassa viisitoista vuotta sitten niin paljon kuin nykyään. Niihin ei törmännyt koskaan. Joskus liimauduin auton tai bussin ikkunaan nenä lytyssä, kun uskoin näkeväni mustavalkoisen. Mutta se olikin karhukoira. Aina se oli kippurahäntäinen karhukoira.

Isäni osti silloin tällöin Keltaisen Pörssin kotiin. Hän etsi sieltä yleensä osia traktoriin, uutta venettä tai perämoottoria. Joskus autoakin. Ja minä etsin mustavalkoisia. En vielä silloin tiennyt, ettei niiltä sivuilta kannattaisi ostaa mitään elollista. Kävin kaikki koirailmoitukset läpi. Olin iloinen löydöstäni, jos löysin sekarotuisenkin, jossa mainittiin mustavalkoinen. Kerran löysin mustavalkoisen ja siperianhuskyn sekoituksen. Mikä lottovoitto! Minähän olin aina ihaillut arktisia koiria.

Se oli kaikki haaveilua. Se oli nimien pyörittelyä mielessä ja tarvikkeiden koskemista eläintarvikekaupoissa. "Tuollainen panta sillä olisi ja tuollaisen pedin ostaisin." Se oli koirakirjojen lukemista ja koulutusmetodeihin tutustumista. "Näin minä opettaisin tuon ja tätä me harrastaisimme."

Kunnes tuli aika, jolloin jätin aktiivisen purjehtimisen ja myin kaiken purjehtimiseen liittyvän pois. Kun purjeet ja märkäpuvut eivät enää vallanneet jokaista nurkkaa ja varastoneliötä, oli tilaa toteuttaa haave. Oli aikaa toteuttaa toive.

Alkoi ahkera mustavalkoisen etsiminen tositarkoituksella. Yhteyden ottaminen eri kasvattajiin oli itsensä bussin alle heittämistä kerta toisensa jälkeen. Kasvattajat todella kasvattivat – nimittäin luonnetta. Oli oltava nöyrä, mutta määrätietoinen. Minä tiesin, että jossain oli minun kasvattajani ja minun pentuni.

Lopulta etsintäni tuottivat tulosta ja löysin minun kasvattajani. Löysin kasvattajan, jolle oli tärkeää muukin kuin pokaalit, tulokset ja numerot. Hän halusi terveitä mustavalkoisia, joista pidetään huolta ja joiden kanssa tehdään "jotain". Ei tarvinnut sitoutua tokoleireille eikä luvata tuloksia. Oli sen sijaan annettava sana siitä, että pentu tulisi olemaan osa arkea ja sen tarpeista pidettäisiin huolta. Minä lupasin.

Niin minulle tuli Tito.

Unelma, haave, toive.

Minun mustavalkoiseni.