Life Is How You Make It

Nyt tulee niin random-level-stuffia, että morjestaa!
(If you are lookin' for somethin' related to dogs, skip this one.)

Blogin nimi tulee t-paidasta, jonka olen saanut isältäni. Siinä on kuva ihmisestä, joka kaivaa maata. Samalla hän miettii, että pitäisi olla lukemassa tai opiskelemassa. Eli hän ajattelee, että pitäisi olla tekemässä jotain ihan muuta kuin mitä on juuri nyt tekemässä. Homma kääntyy kuitenkin mielenkiintoiseksi siinä, kun ajatuskuplan lukijalla on myös ajatuskupla - jossa mies kaivaa maata. Eli se ajatuskuplan lukija miettii, että pitäisi olla kaivamassa maata. Meillä on siis piiri, joka pyörii. Stressi ja tuska konditionaaleista; pitäisi, haluaisin, voisin, olisi pitänyt, tahtoisin, pitäisi ehtiä, pitäisi tehdä ja tätä osaa varmasti jokainen jatkaa isi sitä ja isi tätä.

Olen ollut puolitoista viikkoa lomalla. Päätin ennen lomaani, että tästä tulee aivan huikea loma. Olen tehnyt aivan järjettömiä asioita, kuluttanut valuuttaa niin paljon, että heikottaa ja elänyt täysillä - välittämättä hoosiannaa huutavasta selästäni tai ihmisten kauhisteluista. Kuulemma ei saisi tehdä tuota ja tätä, eikä ole järkevää sitä ja tätä. Well, try to stop me!

Tiedättekö, mikä on muuttunut? Olen toteuttanut niitä isejä ja samalla päässyt niiden loukusta pois. Kun kiidän aalloilla wake-laudan päällä, minusta tuntuu, että minun kuuluu tehdä juuri sitä ja juuri sillä hetkellä. Kun seison yhdellä kädellä, keskityn siihen enkä mieti kotini siivoamista. Kun puhaltelen Titolle ja Totille saippuakuplia jahdattavaksi, nauran ja riemuitsen siitä hetkestä. Ollessani ystävän kanssa vesijetillä tutkimassa Helsingin vesien saloja, olen siinä enkä halua olla missään muualla.

Pari vuotta on mennyt ihmeellisessä sumussa, koska selkäni on niin kipeä. Ja se on edelleen. Erona on, että en enää makaa lamaantuneena tohtoreiden sanat korvissani kaikuen. Eilen viimeksi poljin toverin kanssa Kuusijärvelle. Kun oli aika jatkaa matkaa, en päässytkään ylös laiturilta. Joku iski puukolla suoraan selkään ja väänsi sellaisella voimalla, että parahdin. Jäin hetkeksi makaamaan ja totesin, että lähdemme vasta hetken kuluttua. Tämän jälkeen enemmän ajatusta nousemiseen, hyppäsimme pyörien selkään ja lähdimme.

Tämä selkä ei tule näillä näkymin koskaan parantumaan. Mutta tosiasia on, että enemmän minua kaduttaisi, jos jättäisin elämäni elämättä.

BOOM!