Titon pujotteluvideo

Tällainenkin video löytyy parin viikon takaa. Olin aivan holtittoman kipeä ja sen vuoksi vältin juoksemista niin kuin ehkä videolta näkyy. Otin siis treeninä pujottelun hakemisen ja jonkinlaisten häiriöiden sietämisen. Kuja on kapeahko eli noin 10 senttiä auki muistaakseni. Yhden virheen Tito tekee tuossa, ja siitä huomautankin. Sen jälkeen me molemmat skarpataan ja seuraava suoritus onkin onnistunut.

Erilainen joulu

Joulu oli tänä vuonna monella tavalla poikkeuksellinen. Olen joskus viettänyt joulua Hollannissa sukulaisten luona, mutta kaikki muut joulut ovat sijoittuneet saareen vanhempieni luo. Syksy oli muutosten aikaa ja niin kävi, että vanhempani muuttivat juuri joulun alla mantereelle. Ei ole saarta enää, mutta onneksi jotain ihanaa ja ehkä jopa parempaa tuli tilalle!

Koirat ovat olleet kolme päivää ulkona. Yöt saivat nukkua eteisessä takit päällä. Ne ovat olleet aivan järjettömän onnellisia kaikesta vapaudesta ja viilettäneet pitkin peltoja ja metsiä. Pimeällä olen pitänyt pannoissa universumin parhaita valaisimia, jotta koirat näkyvät hyvin kaukaakin katsottuna. Suurimman osan ajasta ne ovat viihtyneet ihan pihalla, ja Totti otti omaksi paikakseen tasanteen ulko-oven edestä.

Takit ovat olleet päällä koko ajan – niin ulkona kuin sisälläkin. Ruokaa olen kaatanut kauhalla kuppiin sitä mukaan, kun se on siitä hävinnyt. Liikuntamäärät ovat olleet niin valtavat, että koirat ovat saaneet vetää ruokaa naamaan niin paljon kuin ovat halunneet. Lammastakin heltisi joulupöydästä koirille. Ja yksi Ziwi Peak -pussi hävisi tänään poikien suihin.

Tänään, tapaninpäivänä, tehtiin parin tunnin katsaus vanhempien tilaan kuuluvaan metsään. Ajateltiin selvittää, missä metsän rajat menevät. Pari erilaista karttaa, tietokone ja toiveikkuutta. Niillä lähdettiin matkaan. On muuten aikamoinen projekti, kun haluaa etsiä metsästä oransseja kuutioita, joiden sivut on noin 10 senttimetriä pitkät. Pienet rautapalikat ovat sammaleiden, havujen, saniaisten ja kaiken seassa eli niiden löytyminen tapahtui lähinnä vahingossa, jos niihin sattui kompastumaan. Löydettiin rajapyykkeistä noin puolet. Mutta hemmetin kaunis metsä, jonne kelpaisi jäljenkin ehkä joskus tallata...

Kovasti odottelen lumien tulemista, jotta pääsisin tutustumaan seutuun pikkuisen valjakkoni kanssa! Viereinen tila on hevostila, joten sielläkin pitää päästä käymään. Jos vaikka saisi vähän silitellä heppoja.

Video Totista

Anja kommentoi edelliseen tekstiin, että odottelee videoita Totista. Noh, niitä odottelen minäkin. Totin ja minun videot sisältävät hartaita meditatiivisia hetkiä ja kaaosta. Tai oikeastaan näiden kahden ääripään välillä sukkuloimista kovalla tahdilla.

Totin halu tehdä menee kaiken järkevän toiminnan edelle. Se kaataa esteitä, räiskii rimoja, tekee ilman lupaa, varastaa lähdöissä, eikä piittaa yhtään, jos palkkaa ei kuulu. Koska jos saa juosta, palkinto on jo saavutettu.

Totti kaiken sekamelskan ohessa kuitenkin edistynyt. On se! Syksyn alussa Totti ei nähnyt esteitä ollenkaan. Se meni niistä ohi aina ja koko ajan. Se vain juoksi päättömänä yrittäen vähän kaikkea.

Nyt Totti pysyy joskus paikoillaan. Minun siirtyessä kentälle Totin katse siirtyy ensimmäiseen esteeseen sen sijaan, että se vain tuijottaa minua kaatuen kuonolleen, koska ei vain voi pysyä paikoillaan. Totti osaa silloin tällöin hakeutua esteille ilman, että vien sen sinne perille asti. Totti on alkanut irrota suorilla ja tykittää jo ohitseni suoraan eteen, vaikka siellä ei ole lelua odottamassa.

Totti on tehnyt kaksi kertaa elämässään rengasta. Ensimmäinen kerta oli ehkä kuukausi sitten ja toinen eilen. Ensimmäinen kerta oli aivan mahdoton. Totti juoksi ali ja sivuista ehkä 75 prosenttia kerroista. Kuten sanottua, riittää että saa juosta. Ei sillä palkinnolla niin väliä. Eilen päätin, että nyt voisi jo se rengas alkaa kiinnostaa junnua. Laitoin muuripalikan alareunaan, jotta sain kolmasosan virheistä pois helposti. Sivuista tuo halusi mennä edelleen. Noo, ei se ollut niin vakavaa. Koska sain sen muutaman kerran renkaasta. Niistä kerroista pidin sellaiset juhlat Totin kanssa, että varmistin jonkin eron löytyvän sivusta ja renkaasta juoksemisen välillä. Vaikka se palkinto ei niin tärkeä olekaan tälle yksilölle.

Alkoi tapahtua. Alkoi renkaan läpi meneminen olla kannattavampaa. Niin naksahti Totin päässä namiska oikeaan suuntaan eikä se mennyt enää kertaakaan kehikosta läpi. Osasi hakea renkaan sivustakin lähettämällä. Hyvä, poika. Noin on hyvä.

Tässä video yhdestä ainoasta toistosta, jonka kuvasin näköjään aika kaukaa... Seuraava video Totista kahden vuoden kuluttua!

Every mistake You make is Progress

Ai jai, miten ovatkin koirien agilityt aikoinaan sutineet paikallaan. Olen aina treenannut jotain uutta, kun olen agilityn parissa puuhannut. Katsonut ratapiirroksia etukäteen, sata videota ja löytänyt jonkun karamelliohjauksen, jonka haluan oppia. Mutta on eri asia treenata jotain, mitä haluaa kuin treenata jotain, mihin ei halua koskea pitkällä tikullakaann. Meidän kohdalla ei ole haluttu kajota kontaktiesteisiin. Ei sitten ollenkaan. Lopulta muutaman asian summana agilityt jäivät pois pariksi vuodeksi. Päässäni löi tyhjää, aloin toistaa tuttuja kuvioita treeneissä, en osannut enää haastaa itseäni ja turhauduin, koska en voinut vain tehdä netistä löytämiäni ratoja. Syynä olivat aina ne kontaktiesteet. Ei niitä hyppyratojakaan ihan helpolla tehty, koska pujottelu.

Kuluneen vuoden aikana ajatusmaailmani on muuttunut monella tavoin – myös koirien kanssa treenaamisesta. Syksyllä tuli ajatus, että voisimme palata agilityn pariin. Kaikki on ollut paluun jälkeen lepooisasti levällään. Siis aivan kaikki. Viime treeneissä katsoin kentällä olevaa pussia ja pituutta huvittuneena. Ai niin, nuokin esteet ovat olemassa. Käytiin sitten nopeasti katsomassa, miten ne tulikaan suorittaa. Kyllähän minä tiesin, että Tito ne menisi. Mutta on eri asia mennä este kuin tykittää se täysiä. Joten varmistin, että heti kättelyssä tulisi oikea ajatus kyseisiin esteisiin.

Tässä syksyn aikana olen viettänyt paljon aikaa epämukavuusalueella. Olen kironnut ja irvistellyt, mutta löytänyt uutta mindsettiä. Pidinpä omien treenieni pikkujouluissa puheenkin aloittamalla sen niin suurella karjaisulla kuin vain osasin. Sen jälkeen eivät kädet enää vapisseet eikä ääni tärissyt. Kokeilkaa joskus huutaa niin kovaa kuin keuhkoista lähtee. Tekee gutaa!

Olen huomannut, että mitä enemmän siellä epämukavuusalueella käy ja viettää aikaa, sitä helpompi sinne on mennä. Siihen jää osittain koukkuunkin, koska ikinä ei tiedä, mihin joutuu. Turvalliset ja tutut vaihtoehdot päätyvät usein jo ennalta arvattavasti, mutta itsensä haastaminen tuo aivan uusia ulottuvuuksia ajatuksiin ja omaan kehittymiseen.

Joten ne kontaktiesteet. Niitä on tehty jossain muodossa melkein kaikissa treeneissä. Puomilla on käyty jo neljällä kerralla ja A-esteellä pari kertaa useammin. Keinulla ehkä kolmesti. Se on tällä hetkellä vaikeinta - minulle. Ja saan sen oman vaikeilun tarttumaan Titoonkin.

A-este on jo aika lähellä sitä, mitä tavoittelen. Vielä on vähän hidas, mutta toisaalta loppupaikka on erittäin varma. Tito ei pohdi ja arvaile, mitä lopussa tulisi tehdä. Se myös onnistuu 99,9 % kerroista eli hyvällä mallilla on. Yhden juoksarin Tito on tehnyt syksyn aikana. Ja ilman mitään palautteita tai muita onnistui seuraavalla kerralla taas niin kuin on opetettukin. Ei siis lähtenyt heti juoksemaan seuraaviakin läpi. Häiriötä Tito kestää hyvin. Voin lähettää pitkältä jääden itse taakse, leikata edessä ja takana tai siirtyä kauas sivulle muiden esteiden taakse. Voin myös vedättää eli juosta edellä ilman, että Tito tulee läpi.

Olen toki iloinen, että kontaktit edistyvät nyt pitkästä aikaa. Onhan se palkitsevaa siirtyä olohuoneen laatikon päällä tehdyistä harjoituksista oikeille harrastajien esteille. Tuntuu kuitenkin suurimmalta voitolta, että olen edes uskaltanut, kyllä uskaltanut, ruveta työstämään näitä viheliäisiä mörköesteitä.

Tällä hetkellä Titon A-este näyttää tältä.

 

Tito ja Totti fyssarilla

Eilen aamulla vein Titon ja Totin fyssarille. Titolla on ollut muutama kummallinen oikku nyt syksyllä, joten tarkoitus oli käydä koira läpi mahdollista vikaa etsien. Totti tuli siinä samalla, koska se ei ole koskaan fyssarilla aikaisemmin käynyt, joten miksi ei.

Tito aloitti ja tuomio oli aika napakka. Lanne on kuin korkkiruuvi ja selästä rintaan ulottuva joku lihas sen verran kireä, etteivät syksyn oikkuilut ole ihmekään. Fyssari veivasi ja teki. Availi ja veivasi lisää.

Hoidon loputtua Tito venytteli raukeana pitkin pituuttaan. Se myös rakastui aivan suunnattomasti fyssariin. Tuijotti häntä heiluen ja tökkäsi kuonolla naamaan. Titon taka kiittää... Kuulemma Tito vastasi hoitoon hyvin ja jopa minun puusilmääni näytti siltä, että takakoivet liikkuivat symmetrisemmin kuin alussa.

Totti oli lähtökohtaisesti erittäin hyvässä kunnossa. Lihaksia kuulemma hyvin ja koira suora. Alkuun Totin ilme oli huvittava, kun se kulmien alta katsoi fyssaria kuin kysyen: "Mitähän sä luulet mua kopeloivas?" Kun koitti kyljellä makaaminen, Totti oli aivan myyty. Se niin tykkää kaikesta silittelystä, hieromisesta ja lääppimisestä.

Parin viikon kuluttua olisi tarkoitus viedä Tito uudestaan käsittelyyn. Totti ei tarvitse uusintaa ihan heti.