Itsestään selvää, ettei mikään ole itsestään selvää

Koiran ollessa pentu, sitä palkitaan lähes aina luoksetulosta. Koira kasvaa ja jossain vaiheessa palkitseminen jää vähitellen harvemmaksi niin, että se pian unohtuu kokonaan. Kyllähän se tulee luokse - aina tullut. Yksi päivä koira ei tulekaan, vaikka tilanne ei ole järin kummallinen. Käsky toistetaan, otteita kovennetaan, ääntä korotetaan tai käskyn "selventämiseksi" sanotaan tutun Tänne! sijaan Nyt heti tänne! On se nyt kumma, kun ei sana kuulu.

Toiselle koiralle opetaan sivulletulo. Ohjataan namilla ja käsillä, käytetään kosketuskeppiä ja sheippaillaan. Onnistumisia tulee ja koira tuntuu tajuavan. Kotosalla menee kuin vettä vain. Pihallakin, kun koira tajuaa, mitä ollaan tekemässä. Mennään koulutuskentälle ja nyt se on sitten osattava. Käsketään, mitään ei tapahdu ja on se nyt taas kumma. Juurihan tätä eilen opeteltiin. Hihna kaulaan ja kyllähän se alkaa taas muistua nelijalkaisen mieleen. Nyt koira tekee jo useammassa paikassa - tai ainakin pidetään huoli siitä, että tekee.

Mennään samaisen koiran kanssa uimarantaan, käsketään sivulle ja heitetään sille lelu veteen. Nautitaan kesästä ja tottelevaisesta koirasta. Mennään treenaamaan agilitya ja otetaan koira ennen suoritusta sivulle. Koirahan osaa jo tämän tempun ja sitä voi käyttää missä vain, kun halutaan koira hallintaan ja sivulle odottamaan. Mennään tokoilemaan ja koira tulee sivulle aivan uudella tavalla. Ehkä hitaasti, ehkä asento jää vajaaksi, ehkä ilman kontaktia, ehkä viiveellä, ehkä aivan väärään paikkaan, ehkä ei ollenkaan. Kovennetaanpa vähän otteita, kun on päässyt unohtumaan, mitä käsky tarkoittaa.

Opetetaan koiralle maahanmeno kenties tokoa tai tottista ajatellen. Tietyllä tekniikalla tai nopeasti tipahtaen - mielellään tietysti molemmat kriteerit täyttäen. Tämähän alkaa sujua! Aina vaan menee maahan eikä kysele. Mennään agilitya treenaamaan ja käsketään koira startissa maihin. Koira etenee hippasen odottaessaan jännittyneenä ja saa luvan ampaista matkaan. Varastiko, ei tiedä vielä. Kuukauden kuluttua tiedetään ehkä selvemmin, kun toistoja on alla ja koira on päässyt etenemään sen koiranmitan ohjaajansa selän takana.

Joku päivä ollaan sosiaalisessa tilanteessa ja koiran vilkkaus häiritsee muita ihmisiä. Käsketään se siis maihin omistajan viereen. Kunhan menee, tekniikalla ei ole niin väliä. Mennään sitten tokokokeeseen ja kirotaan, kun koira valuu, ei pysy ja arpoo käskyn tarkoitusta. On se nyt kumma, kun tätäkin on treenattu vaikka kuinka paljon.

Koiralle opetetaan, että hihnassa kävellään talutin löysällä. Paikalla ei väliä, mutta eteneminen ei tapahtu kireällä hihnalla. Jos kiristyy, koiran pitää se itse löysätä matkan jatkumiseksi. Näin lenkkeillään ja koirakon kumpikin osapuoli tietää pelin säännöt. Kunnes koittaa hetki, että mennään jonnekin, missä on muita koirakoita. Nyt koiralta vaaditaan edelleen sitä löysällä hihnalla kulkemista, mutta keksitään, että se ainoa oikea paikka löytyy nyt siitä vasemman jalan vierestä. Ei edempää, ei taaempaa eikä kauempaa. Koira hakeutuu koko ajan hihnan päähän ja päästään jojoilun makuun. Eteneminen on hidasta ja koira turhautuu samaan tahtiin hihnan toisen pään kanssa. On se nyt kumma, kun se hihna ei pysy löysänä.

Esimerkkejä siitä, miten helppoa on olla epäjohdonmukainen aivan huomaamatta, on helppo keksiä. Olen löytänyt itsestäni joitain todella typeriä epäjohdonmukaisuuksia viime aikoina siinä määrin, että itkin muutama ilta takaperin. Ei, minä en käske koiraani sivulle agilityssa tai maihin samalla käskyllä kuin tokossa enkä oikein muitakaan esimerkkejäni ole tehnyt. Tuon hihnakäyttäytymisen kohdalla joudun tosin ehkä nyökyttelemään...

Olen kuitenkin vaatinut koiraltani asioita, joita en ole sille opettanut. Olen turhautunut ja etsinyt niitä puunoksia, joihin voisin mustavalkoisen ripustaa. Luojan kiitos, Tito ei tunnu (kop kop) kärsivän suuria henkisiä traumoja, jos turhaudun. Minua hävettää siitä huolimatta suuresti, että olen toiminut viime aikoina omia periaatteitani vastaan. Mielestäni mikään ei oikeuta turhautumista koiraan, joka ei tee, koska sille ei ole opetettu. Hyi, Nova.

Punk it!

Viime vuonna Titolla oli yrttipantoja - välillä kaksi samaan aikaan. Siitä huolimatta poimin siitä punkkeja läpi kesän. Viikonloppu saaressa ja otin Titosta yhteensä reippaasti yli 10 punkkia. Voisi puhua jo verenluovutuksesta tuossa vaiheessa.

Olen jutellut monien kanssa punkkikarkotteista. Valkosipuli olisi kaiketi kätevä myrkytön vaihtoehto, mutta Tito ei koske siihen pitkällä kielelläänkään. Yrttipannat eivät toimineet meillä. Ramilla oli Expot-liuosta, joka toimi kohtuullisesti. Siitäkin nypittiin punkkeja toisinaan, mutta ei kovin montaa. Nyt Titolla on ollut Scalibor-panta yli kuukauden. Punkkeja ei ole sen jälkeen ollut. Siihen nähden, kuinka paljon Tito rymyää ties missä, olettaisin nyppiväni punkkeja koko ajan. Hyvin tuntuu siis toimivan. Katsotaan, mikä on koko kesän punkkisaldo.

Olen kuullut, ettei Scalibor sovi kaikille. Karvat lähtevät ja koirat kutiavat. En ole ainakaan huomannut, että Titolle olisi tullut jonkinlaisia sivuoireita.

Kun ne piuhat vihdoin yhdistyvät!

Aikanaan yksi valintaperusteeni ottaa bc oli, että koiran pitäisi rakenteeltaan olemaan kykeneväinen seisomaan etutassuilla. Mielestäni täysin pätevä syy hankkia jokin tietty rotu. Tito alkoi harjoitella tätä temppua 10-viikkoisena...

Temppua on harjoiteltu toisinaan joka päivä useampaan otteeseen ja välillä harjoittelusta on pidetty monien kuukausien taukoja. Viikko sitten ajattelin, että nyt se temppu opetellaan. Yhdistelin monia ajatuksia, kun Tito ei kehittynyt "niin kuin muiden videoissa". Meille iso käännekohta tapahtui eilen. Tito yrittää aina ensin kurottaa vasenta takajalkaansa mahdollisimman ylös. Tätä jalan nostamista ilmaan on vahvisteltu, mutta eihän se kertonut Titolle, mitä tulisi tehdä.

Tähän mennessä Titon tukena on ollut seiniä, kiviä, puita, tuoleja, lasiseiniä, aitoja, jumppapalloja jne. Päätin kuitenkin kokeilla, miten käy, jos opetan Titon nousemaan kättäni vasten. Ensin kesti hetken, että Tito tajusi tehdä temppua sivuttain minuun katsottuna. Aikaisemmin olen aina ollut Titon edessä. Jalkojen nostaminen kädelleni ei ollut vaikeaa. Tästä aloin vipata Titoa ylös niin, että sain naksuteltua siitä, että takajalat ovat ilmassa. Tokihan minä tein varsinaisesta ponnistuksesta ison osan, mutta eipä tällä ollut väliä. Nämä olivat meidän palapelinpaloja tätä temppua varten.

Tito tosiaan nosti aina sen vasemman takajalan ensin. Oikeaa jalkaa se alkoi nostaa vasta, kun vasen oli tuettu käteeni. Mietin eilen illalla, miten pääsemme tästä oikeaan suuntaan. Ja jostain se ajatus tuli. Lähdin kääntämään Titon ajattelua toiseen suuntaan. Nyt palkkaa tippui vaan oikean takajalan nostamisesta ensin. Tito yritti tyrkyttää vasenta, mutta se ei nyt käynyt. Sen tyrkyttämisestä oli kuitenkin hyötyä. Heti, kun Tito nosti oikean takajalan kädelleni, se nosti vasemman myös. Sen nostelua oli vahvisteltu niin paljon, että tämä tapahtui automaattisesti.

Tämän sekavan sepustuksen myötä olimme äsken tilanteessa, jossa Tito nosti useamman kerran peräkkäisillä toistoilla molemmat takajalat ylös. Titokin näytti taas siltä, että se haluaisi sanoa: Olisit heti sanonut!

 

Pihahengaajat

Minulla on ollut, ei ole enää, huono tapa tehdä moni lenkki meidän takapihalla. Kuulostaa ehkä järkyttävältä. Syy löytyy kuitenkin tästä:

Nuo korkeat kuuset ovat erinomaisia puiden kiertämiselle. Nurmikolla voi tehdä tokot, temput ja kiekkoilut. Vauhdikkaan treenin jälkeen voi huikata "Veteen!" ja Tito saa juostaa veteen huilimaan. Pujottelukepit saa tuohon helposti. Ovi auki ja kepit ulos.

Taitaa olla kuitenkin yli kuukausi siitä, kun päätin, että nyt loppuu tämmöinen. Tokihan minä heitin ravilenkit ja monet muut lenkit muualla, mutta jottei kiusaus kävisi liian suureksi, päätin sijoittaa kaikki lenkit muualle. Sain kävellä pihan läpi, mutta en jäädä sinne "lenkkeilemään" eli puuhastelemaan. Mutta katsokaa nyt tuota pihaa! Kuinka monella on näin kiva takapiha?

Kalliokiipeilyä

Vietin Titon kanssa muutaman ihanan kesäpäivän saaressa. Luvassa oli muun muassa kiipeilyä.