Lapissa #4 - The lenkki eli ensimmäinen vetolenkki!

Tekisi mieli räiskiä ilotulituksia ja serpentiiniä pitkin ruutua tässä kirjoitellessa. Tai saisinko niitä teille välitettyä, jotta pääsette samaan mielentilaan? Koska voi hyvän tähden sentään, miten olen ylpeä Titosta ja Totista. Varmasti kaikilla koirallisilla (eiköhän kultakalankin omistaminen aja saman asian) on joskus hetkiä, jolloin meinaa pakahtua ylpeydestä, ilosta ja onnesta. Ehkä jokin pitkään hinkattu liike kokee valtavan harppauksen oikeaan suuntaan, ehkä ensimmäinen nolla agilityssa, ehkä erityisen hyvin mennyt ohitus lenkillä tai vaikka pennun kanssa hyvin sujunut yksinolo.

Aloitetaanpa nyt melkein alusta. Muistatteko sen lumisen pätkän, joka oli kerta kaikkiaan täydellinen. Ajettu lyhyt pätkä, mutta sellainen, ettei varmasti tulisi sanomista, jos siinä koiran kanssa menisi. Siinä oli pienen pientä töyssyä ja notkahdusta ja lopussa pätkä kaartui vielä vasemmalle. Yritän tässä saada sen sadan metrin pätkän kuulostamaan mielenkiintoiselta...

Mutta ei se loppunutkaan siihen, vaikka siltä näytti. Selvisi nimittäin, että kyseinen polkunen, joka oli jo nähdyltä pätkältä noin parin metrin levyinen, jatkui moottorikelkan levyisenä metsään. Tämähän vei suunnitelmat aivan uusille urille - kirjaimellisesti. Joten tiistaina pakkasen kiristyessä kahdenkymmenen yli kohti kolmeakymmentä, otettiin sparkit ja lähdettiin katsomaan, mitä Levillä oli meille annettavaa.

Kylmä oli. Mutta hei, seuraavaksi päiväksi oli luvattu kylmempää, joten asiat voisivat olla huonomminkin. Jos koirat pysyisivät liikkeessä, me selviäisimme kyllä. Kaksi sparkkia oli mukana, koska äidillä on punainen ja me saimme sen mukaan. Meidän oma on sininen, tietysti.

Sinisessä on pehmustetta edessä, liukujalakset(kapeammat) ja etukulmista kiinnitetty vetoliina, joka sujahtaa vetoadapterin kautta eteen. Adapteri auttaa liinoja pysymään oikeissa paikoissa, jotta eivät pääsisi niin helposti kulkeutumaan jalaksien alle liinojen ollessa löysällä. Niitä tilanteita tulee joskus. On käännöksiä, lähtösolmuja, pysähdyksiä ja muuta. Liikkeelle on kivempi lähteä, kun liinoja ei tarvitse selvitellä jalaksien alta.

Ajatus oli alkujaan, että menemme yhteistuumin käymään Levikeskuksessa kaupassa. Suuntavaisto sanoi, että suuntaan Y ja jossain vaiheessa ollaan perillä. Sen suhteen olimme oikeassa. Mutta matka ei alkuunkaan taittunut niin kuin ajattelimme. Kepo potkutteli punaisella sparkilla ja minä ajattelin ottaa vähän vetoa poikien kanssa. Tulisimme välillä takaisin ja menisimme ees-taas sitä reittiä pitkin. Ei voinut Kepoa jättää yksin potkimaan. Ai niin, olimme ihan itse päätelleet, että se kapeaksi muuttuva polkunen päättyy varmaankin sinne määränpäähämme. Miten todennäköistä?

Asiaan, laitoin pojat asemiin sparkin eteen ja täytyy sanoa, että jännitti. Titon suusta kuuluvat ulvahtelut kertoivat, että eiköhän päästä ainakin liikkeelle. Mutta vieressä oli Totti the kooma. Se seisoi tai istui ja nytkähti aina Titon ulvahtaessa. Titolla pariin kertaan vähän pakka hajosi ja se iiiiihan pikkaisen kokeili, josko jo pääsisi menemään. SEEIS! Ja pojilta mulkaisuja. Minä olen sellainen ilonpilaaja, että huudan pelin poikki, jos en ole esimerkiksi vielä edes jalaksilla. Sorry, pojat.

Ja sitten mentiin. JUOSTAAN! Ja niin lähtivät pojat Titon älähdyksen saattelemana matkaan. Pidin kiinni ja pätkän kaartuessa vasempaan nojasin vasempaan. Pidin polvet koukussa ja hihkuin ilosta. Niin hyvältä se tuntui! Tulimme kohtaan, jossa meidän tiemme lähti oikealle ja kapeni ehkä metrin levyiseksi metsän sisään häviäväksi poluksi. OIKEEE! Tito lähti oikealle ja Totti seurasi johtajaa. Ennen kuin ehdin ajatella, rytyytimme jo mutkaista polkua menemään. Oksien väistelyä ja kyydissä pysymistä. Sitä se oli.

Tulimme risteykseen ja tässä vaiheessa takana oli ei-minkään pituinen matka. Joten päätettiin käydä katsomassa, missä se Kepo menee. Kelkan ja koirien kääntäminen, sekä uusi kehotus lähteä vetämään. Mutta heti tuli mutka vastaan. Ja mutkassa oli mänty. Ja sen jälkeen mutkassa oli mänty, ohjaustangon sarvi sekä minä. Hölmistyneet koirat ja kelkka (ilman ohjaustangon toista sarvea) olivat kymmenisen metriä edellä. Totti lösähti syömään lunta ja Tito seisoi erittäin syyttävä ilme naamallaan. Miten olet tuossa tilanteessa?

Huutonauruni kerättyäni päästin pojat vapaiksi ja annoin luvan leikkimään. Katsoin onnetonta sparkkia ja lähdin sen kanssa potkuttelemaan kohti Kepoa. Hätähän ei ollut tämän näköinen. Koska meillä oli kaksi sparkkia!!! Vaihdettiin punaisesta kelkasta ohjaustanko siniseen ja Kepo lähti vajaalla pelillä takaisin mökille. Se siitä kauppareissusta. Minä sen sijaan lähdin takaisin sinne, mistä olimme juuri tulleet. Vielä varmistus, että mukana on puhelin ja siinä hyvin akkua. Ihan vain varmuuden vuoksi.

Tulimme pian siihen aikaisempaan risteykseen. Tai ei se ollut ehkä risteys. Siinä meni oikea, hienosti ajettu ja valaistu latu ja meidän polkumme sattui jatkumaan ladun toisella puolella. Muutama hiihtäjä näkyi, mutta he olivat kaukana oikealla ja vasemmalla. Yli siis ja pojille käskyä, että matka jatkuu. Mutta ei meillä ole näitä tilanteita oikein koskaan. Siis sellaisia, että on erittäin selkeä tie ja sen jälkeen vain minun silmiini näkyvä polku toisella puolella. Joten Tito lähti vasempaan, ehkä koska sinne oli alamäki ja täten mukavan kevyttä vetoa. SEIS! ja jotain viittomista sekä erinäisiä käskyjä. Tito katsoi kieroon, mutta liikahtaessaan oikeaan suuntaan, sai sellaiset kehut, että tajusi lähteä sinne enemmänkin. Kiitos, positiivinen vahvistaminen, kiitos!

Ylitimme siis leveän ladun ja suuntasimme metsään. Ei ihmisiä ja vain vähän valoa, koska kaamos. Valoa on tällä hetkellä päivällä jonkun verran, mutta kuvailisin sitä ennemmin sanalla kajastus. Jostain horisontista tulee valoa, mutta aurinkoa täällä ei ole. Ensi viikolla saatetaan saada hetkeksi ihan säteitäkin. Niitä odotellessa!

Nyt olimme siis metsässä. Huomasin kyltin, jossa oli maastopyörän kuva. Lumen vuoksi pyöräilijöitä ei tietenkään näkynyt ja reitti oli selvästi harvakseltaan moottorikelkkailijoiden käytössä. Pohja oli siis tamppaantunut, muttei kova tai jäinen. Kyltti jäi jo kauas taakse enkä ehtinyt sitä polun pohjaakaan jäädä ihailemaan, koska tajusin jotain ihan muuta. Nyt siirryttiin urheilun puolelle!

En ole koskaan ollut sellaisessa kyydissä kuin nyt. Oikea, vasen, ylös, oikea, vasenvasen, alas ja samalla oikealle, melkein u-käännös, oikea, vasen, tiukka oikea, vasen, pidempi melkeinsuora eli täysiä ja taas alas niin, että saa jarruttaa molemmat jalat maassa seisten. Tätä hullua menoa jatkui ja jatkui. Vauhti hidastui oikeastaan vain ylämäissä, joissa yritin pinkoa minkä jaloistani pääsin. Muuten tuntui, että sai pitää toista jalkaa koko ajan jarruna maassa ja heittää omaa ruhoa oikealle ja vasemmalle mutkissa pystyssä pysymiseksi.

Jos joku olisi kysynyt minulta sijaintiamme, olisin sanonut laajalla käsitteellä "Levi" tai ehkä "vitosen ja eturinteen välissä", koska siellä jossain me olimme. Metsässä keskellä ei-mitään. Mutta huolta ei tarvinnut kantaa eksymisestä, koska tiesin erinäisten latujen risteilevän tunturin ympärillä. Sellaiselle päätyisi aina aikanaan. Niin nytkin, kun tovin jälkeen tulimme ihmisten ilmoille ja totta tosiaan, Levikeskuksen reunalle. Sinne, missä kauppa sijaitsi!

Mutta kaupasta viis, oli jo hämärää ja meillä matkaa takaisin. Annoin poikien pyöriä vapaana lumessa jonkin aikaa ja kehuin ne aivan piloille tehdystä työstä. Pulppusin onnea ja iloa, rutistelin poikia ja heitin niille nauraen lunta. Titolle enemmän lunta ja Totille enemmän haleja. Katseltiin siinä vielä hetki rinteitä alas laskevia ihmisiä, ohi lampsivia lumikenkäilijöitä ja muutamaa hiihtäjää.

Sitten sparkki ja koirat paikoilleen. Oli aika lähteä "kotiin". Matka taittui ihmeellisessä huurussa. Oli jo kovin hämärää, hiljainen metsä, kohinaa ja rahinaa jalaksien alla, poikien huuruava hengitys, minun satunnaisesti kajahtelevat suuntakäskyt - eikä muuta. Vain me. Kiidimme läpi metsän ja minusta tuntui siltä kuin olisimme voineet matkata minne vain. Pojissa oli voimaa, minä olin löytänyt jonkinlaisen tekniikan mukana pysymiseen ja me olimme me.

Kun vihdoin tulimme sille kaiken alulle laittaneelle suoralle lähelle mökkiämme, huusin SEEEEIS! ja pojat pysähtyivät. Kutsuin molemmat luokseni halattavaksi ja hihkuin kilpaa niiden läähätyksen kanssa. Sekä Tito että Totti näyttivät kaikkensa antaneilta. En olisi voinut mitään enempää niiltä toivoa. En olisi ikinä uskonut, että vain harvat vedot tehnyt Totti jaksaisi ja osaisi niin hienosti. En olisi ikinä uskonut, että Tito lähtisi aina vaan ulvahtaen liikkeelle. Senkin jälkeen, kun takana oli jo kilometrejä. Aina se lähti liikkeelle intoa puhkuen ja yritti toisinaan vähän varaslähtöäkin. Viimeksi olemme tehneet vetoja viime talvena muutaman kerran. Siitä on vuosi!

Päästin pojat vapaiksi ja ne syöksyivät lumeen kierimään. Heitin niille lunta ja käytin viimeisetkin kehusanat, mitä saatoin keksiä. Oli kuningasta, mestaria ja parhainta koiraa. Ja nekin sanat tuntuivat latteilta. Koska olisin halunnut kertoa pojille, että olin juuri kokenut niiden avulla yhden parhaista kokemuksista koskaanikinä.

Pojat saivat vielä ravailla ja kävellä loppumatkan mökille. Sisällä laitoin pojille nappulat ja lihat tulemaan kuuman veden kera. Lisäämällä ruokaan reippaasti vettä, pojat joisivat "vahingossa" eikä haittaisi, vaikka sen muuten unohtaisivat. Sitten vähän venyttelyjä ja tassutarkastus. Totilla yhdestä kynnestä puuttui ydintä suojaava osa pieneltä alueelta yhdestä etutassun kynnestä ja Titolla tuli pienesti verta kahdesta kohdasta kynsien vierestä. Noo, mitä pienistä. Anturat täysin kunnossa ja kynsiä sentään oikea määrä vielä jäljellä.

Mökki, jossa asustelemme, on rakennettu päättelymme mukaan enemmän kesäkäyttöön. Ulko-oven reunoista ja ikkunoiden vierestä puhaltaa kylmää ja lunta tulee sisälle. Siitäkin huolimatta, että möksä on uuden näköinen ja samanlainen kuin moni muukin täällä. Jalkalistojen vieressä on siis erittäin kylmää, mikä tarkoittaa, että kaksi mustavalkoista hakeutuvat aina niihin kohtiin nukkumaan. Se ei kuitenkaan käy, koska lihakset. Mökissä on lattialämmitys ja takka lämmittää mukavasti. Mutta ei auta, reunoilla on kylmä ja siellä ovat pojat. Joten siirsin pojat nukkumaan isoon kylpyhuoneeseen vedon jälkeen, jotta ne pysyisivät ison rasituksen jälkeen jotenkin vetreinä. Ei auta venyttely tai muu, jos ottaa pidemmät unet kylmässä viimassa kuitenkin. Ruoka maistui ja niin teki unikin.

Kun kääntelin karttaa ja koetin hahmottaa meidän kulkemaa reittiä, elin hetkiä uudestaan ja uudestaan. Sen, kun minä ja pojat väistimme puita kilpaa hämärtyvän päivän kanssa. Sen, kun pojat odottivat jännittyneinä lupaa singota matkaan - aina uudestaan ja uudestaan. Sen, kun katsoin poikia kelkan kyydistä ja mietin, miten upeita ne ovat. Ja samalla hymyilin takan lämmittäessä selkääni. Hymyilin ja mietin aikaa, jolloin olin 13-vuotias ja ensimmäistä kertaa ajamassa omalla koiravaljakolla näillä samoilla seuduilla. Se oli silloin unelmieni täyttymys. Ja niin oli tämäkin.

Lapissa #3 - Ensimmäinen lenkki

Toverit, toverit! Nyt on kuulkaas semmoi juttu, että tahon jäädä tänne. Lapissa kävin ensimmäisen kerran 13-vuotiaana äidiltä saadun joululahjan puitteissa. Viikko Kittilän Polar Speed -retkien kanssa vierähti sukkelaan. Käteen jäivät hyiset pakkaset, karvalakki, hernekeitto, huskypennut, oma valjakko, koirien ruokkiminen, valjaiden tekemisen opettelu ja revontulet rahisevasta pulkasta katsottuna. Yksi parhaimpia lahjoja, mitä olen ikuna saanut.

Nyt menneenä jouluna isä löysi vanhasta videokamerasta kasetin, jota innoissani ahnehdin toinen silmä ummessa. Mustavalkoista säksätystä, ei ääniä - mutta tunnelmaa sitäkin enemmän. Vaikka kuvaa ei saanut esimerkiksi tietokoneelle tai televisioon, keksittiin "kuvata" kännykän kameralla antiikkista videokameraa. Näin modernilla säätämisellä sai laadukkaita still-kuviakin. How smart?

Lukion jälkeen tulin uudemman kerran Lappiin - silloin töihin Ylläkselle. Hieno kokemus, mutta koska olin autoton (tai siis ajokortiton), en päässyt tunturilta kauhean pitkälle. Työpäivän jälkeen olikin tapana kivuta huipulle ihailemaan maisemia tai käydä lumikenkäilemässä. Paremmalla ajalla ehti kiskaista lumilaudankin alleen.

Nyt olen täällä kolmannen kerran. Kahden viikon visiittiin on tarkoitus sisällyttää lumilautailun lisäksi pitkiä lenkkejä koirien kanssa, sparkkailua, lumiskoottereita, avantoa, kylpylää, saunomista ja vaikka mitä muuta. Suunniteltiinpa ihan taivaan alla nukkumistakin jo!

Ensimmäinen pidempi lenkki

Ensimmäisenä päivänä nukuttiin pitkään ja pojat kävivät vain pissatuksilla pihalla. Päivällä puettiin vaatetta kolmen kerroksen verran päälle ja ujutettiin vielä lämmittimet hanskoihin. Kepo laittoin kenkiinkin. Oli minua viisaampi.

Lähdettiin tutustumaan lähimaastoihin ja löydettiin nopeasti täydellinen, siis TÄYDELLINEN vetopaikka minulle ja pojille. Ainakin sillä hetkellä vaikutti täydelliseltä. Ajattella, että olin iloinen jostain sadan metrin pätkästä, joka ei ollut umpihankea, muttei myöskään valaistu turistilatu. Hyvillä mielin siis, koska olin niin ahnaasti halunnut löytää jonkun vetopaikan. 

Meillä oli jalkapallosta tuttu tekniikkapallo mukana ja pistin pojat juoksemaan tuon hienon vetopaikkapätkän päästä päähän. Totti satutti itsensä siinä hötäkässä ja tuli ontuen takaisin. Ai jai, verta kynnen vieressä ja suru pienellä pojalla. Pallo siis huppuun ja menoksi. Ontuminen kesti hetken ja koska jalan venyttely sekä painelu eivät tuottaneet sen kummempia reaktioita, en kantanut jalasta suurta huolta.

Jatkettiin lenkkiä ei-mihinkään ja päädyttiin suljetulle rinteelle. Levi-tunturilla on monia rinteitä, mutta kaikki eivät aina ole käytössä. Erityisesti tämä meidän mökkiä lähimpänä oleva oli ollut selvästi pidempään pimeänä. Siitä siis matka ylös. Kiivettiin ja kiivettiin. Välillä heitettiin pojille lumipaakkuja ja otettiin kuvia. Mitä ylemmäksi päästiin, sitä lyhyemmän ajan pystyi olemaan ilman käsineitä. Sormet olivat valmiita katkottavaksi heti hetken paljaina oltuaan. Ja se on kuulkaas kylmä, kun käsiin sattuu niin, että huutaa kuolemaansa.

Päästiin ylös ja siellä oli kaffila. Kepo kävi kysymässä, saisiko koiria tuoda sisään, mutta punaista valoa näyttivät. Höh, olisi lämmin kuppi teetä tai kaakaota tuntunut varmaan hyvältä. Eipä mittään, jatkettiin sitten matkaa ja päätettiin lähteä toista kautta takaisin kohti mökkiä. Mentiin hissireittiä alas ja oli kuulkaas jyrkkä mäki siinä. Pulkalla, liukurilla tai sparkilla olisi ollut todennäköinen itsemurha, mutta onneksi oli Kepon liukas takki ja päästiin liukumaan sen avulla. Koirat juoksivat mukana ja meidän nauru saattoi raikua Ylläkselle asti. Lopulta päästiin mökille ja kyllä maistui ruoka ja sauna sen jälkeen! Tito ja Totti söivät hyvällä ruokahalulla ja hävisivät jonnekin nukkumaan.

Ja se Totin kynsiaccident näytti olevan taputeltu, kun kotona asiaa tutkailin.

Kysymys teille!

Kiinnostaako ketään huomioni omasta pukeutumisestani näillä pakkasilla?

Tänään oli mittarissa asteita -35.

Lapissa #2 - Tunnelmakuvia

Tito ja Totti Lapissa #1

Otettiin ja lähdettiin pariksi viikoksi Lappiin ja tarkemmin vielä Leville. Koirat pakattiin tietysti mukaan ja täällä ollaan pari päivää nyt oltu. Niin paljon kerrottavaa, että koetan ainakin jotain saada tähän kasattua. Ihan siltä varalta, että joku muu miettii vastaavaa reissua. On meinaa muutama seikka, jotka olisin voinut tajuta ennen matkalle lähtöä ja toisaalta muutamassa asiassa olin jopa kaukaa viisas.

Kirjoitan tähän juttuja koirien kannalta. En siis kirjoita, että olisi voinut omien pyyhkeiden lisäksi ottaa vaikka kasvopyyhkeenkin mukaan.

Mitä mukaan?
* Tavalliset pannat ja pannat, joissa valo kiinni - En jaksa aina irrottaa valoja, joten meillä pannat erikseen tätä varten.
* Tavalliset taluttimet ja flexit varmuuden vuoksi.
* Pitkä liina - Jos tarvis laittaa pojat pihalle kiinni.
* Molemmille takit - Meillä Back on Trackit.
* Tassusalva - Koska pakkanen ja jää.
* Kuivaruokaa - Tässä en miettinyt määriä. Kokonainen iso säkki mukaan niin ei tarvi miettiä, riittääkö ruoka.
* Jotain märkää ruokaa - Otin Escapuren tölkkejä matkaan. Paikallisesta kaupasta käydään hakemassa vielä lihaa, koska muuten nuo koirat kuihtuu pian käsiin. On meinaa liikuntamäärät hiiieman toista luokkaa kuin kotosalla.

* Escapure-tuotteet saatu *

* Puruluita - Mukaan otettiin isot hirvennahkaluut, koska niistä on iloa pitkäksi aikaa ja nuo niistä tykkäävät.
* Häkki - Otettiin kaksi häkkiä mukaan varmuuden vuoksi. Autossa olivat samassa ja nyt mökissä myös vain yksi auki.
* Kickparkit ja vetovarusteet - Otettiin kaksi sparkkia ja molemmille vetovarusteet sekä tarvittavat liinat mukaan.
* Heijastinvaljaat - Otin tähän mennessä parhaimmaksi todetut mukaan ja ompelin ne eilen ja tänään koirille sopiviksi. Materiaali on joustavaa ja valjaat saa näin hyvin myös vetovaljaiden päälle.

Nättiä on...

Etuosa jälkeen

Etuosa ennen

Autojärjestelyt
Kepo laittoi pojille häkin autoon. Alle useampi kerros pahvia, sitten häkki ja häkkiin paksu patja ja villaviltti. Yhteen seinään tuli vielä patja kiinni ja paksu peitto häkin päälle. Kepo kysyi, tarviiko auton (pakettiauto) takaosaan vielä lämmittimen, mutta hölmönä sanoin, ettei tarvitset. Ajattelin, että pojilla on takit ja makaavat vielä vierekkäin. Että luulisi riittävän.

Pysähdykset ja kylmyys
Leville ajettiin kolmen pysähdyksen taktiikalla. Ensimmäinen pysähdys tehtiin nätille taukopaikalle jonkun järven rannalle. Pojat kävivät jäällä juoksemassa ja me pysyttelimme rannan lähellä. Ei ollut ihan niin varma olo jään kantavuudesta kuin pojilla. Toinen pysähdys tapahtui Oulussa, jossa kävimme syömässä hyvää kasviswokkia. Kolmas pysähdys tapahtui puolisen tuntia ennen määränpäätä, koska revontulet! Pakko oli hypätä pois autosta ihailemaan värien tanssia yötaivaalla.

Totti poseeraa

Oulun pysähdyksellä huomasimme, että koirilla saattaapi olla vähän vilu. Oli niillä takit ja viltit, mutta pakkasta oli kuitenkin jo kymmenisen astetta. Samalla, kun kaduin lämmittimen jäämistä Helsinkiin, keksimme oivan idean. Aloimme liimata kädenlämmittimiä takkien sisäpuolelle koiria lämmittämään. Tadaa, miten hyvä ratkaisu. Selkään ja kylkiin muutamat sekä vatsakappaleeseen vielä yksi. Eipä ole monella koiralla noin hienoja takkilämmittimiä.

Totin autokammo ja pahoinvointi
Kun lähdimme kotoa, Totti aavisti nopeasti, että on aika nousta autoon. Se vilahti nopeasti pois auton luota ja sanoin aika topakasti, että "perkele" ja kehuin, kun lopetti karkureissunsa. Siitä sitten kutsua ja näytin, että autoon pitäisi mennä. Totti hyppäsi autossa olevaan häkkiin ja hävisi taistelun. Tito hyppäsi perässä. Tiedättekös, mitä matkan aikana pysähdyksillä kummastelin? Totti ei enää kertaakaan epäröinnyt autoon ja häkkiin menemistä aamun ensimmäisen kerran jälkeen. Perkeleen voima on käsittämätön.

Totti voi jouluna pahoin autossa. Ei se oksentanut, mutta kuolasi ja tärisikin. Tästä syystä olin vallan iloinen, että edessä oli kellon ympäri kestävä matka. Ei kukaan jaksa kuolata ja täristä niin kauan. Eikä Totti jaksanut. Erävoitto tästäkin!

Mökki ja asettuminen
Mökki on paljon isompi kuin olisin osannut aatella. Möksässä on vuodepaikat kahdeksalle, joista kuusi yläkerrassa. Mutta me päätimme heti jättää yläkerran käyttämättä. Olisi vähemmän siivottavaakin lopussa. Eli käytössämme on korkea, avoin olohuone-ruokatila-keittiö ja erillinen makuuhuone. Lisäksi isohko kylppäri ja sauna. Jouluna Tito ja Totti menivät miesten vuorolla saunaan, joten täytyy ehkä täälläkin ottaa pari kertaa mukaan löylyihin.

Häkki on keskellä kaikkea, mutta se ei meitä haittaa. Sen päälle saa hyvin laitettua tavaroita! Tito ja Totti menevät välillä häkkiin unille, toisinaan sohvan viereen levitetylle villaviltille ja useasti ruokapöydän alle tai eteisen oven eteen.

Ovelta pojat voi päästää ulos pissalle, kun ei itse jaksa pakata kaikkia vaatteita päälleen. On tämä helppoa!

Ai niin, mökissä oli oltu vain viitisen minuuttia, kun alkoi kuulua kilinää. Tottihan se sieltä tuli aarteensa kanssa.

Tässä tältä erää ja huomenna lisää! Luvassa muun muassa, miten Totti satutti itsensä heti ensimmäisellä lenkillä, kuinka sormet kokivat kuolion ja miksi kannattaa ottaa mukaan kaksi sparkkia.

Hajatuksia arjesta vuodelta 2015

Viime vuonna sekä talvi että kevät olivat elämässäni puuroista aikaa. Ahdistavat ajat helpottivat kerralla kevään edetessä ja niin vain alkoi aurinko paistaa tähänkin risukasaan. Oman olon kohetessa alkoi koirien kanssa puuhasteleminenkin taas maistua.

Silloin, kun oma elämä on tavallista enemmän sekaisin, koirat ovat siunaus ja kirous. Jälkimmäinen siksi, että niistä potee helposti huonoa omatuntoa. Itseä soimaa treenien vähyydestä, yhteisen ajan jäämisestä minimiin ja ihan jo ruokavalion yksipuolisuudestakin. Onneksi ne ovat kuitenkin olemassa ja antamassa voimaa, syitä nauraa ja saavat omat analysointispekulointivellomiset katkolle ainakin hetkeksi.

Kun oma olo kohenee, haluaa koirienkin kanssa tehdä taas uudella innolla. Ideoita tulee ja niitä haluaa kokeilla. Kun koirat näyttävät tykkäävän, on myönteinen oravanpyörä valmis. Tällä mentiin nytkin, ja pojat pääsivät opettelemaan uusiakin asioita samojen aikaisemmin opittujen toistamisen sijaan.

Aloin opettaa vähän enemmän asioita ajatuksella ja on se vaan joka kerta maailman kymmenes ihme, kun huomaa noiden olevan perhanan välkkyjä. Titon pohjat ovat niin selkärangassa, että se tuntuu aina etenevän huikealla vauhdilla ja ohituskaistalla muutaman ja useamman vaiheen ohi. Ensin esittää tyhmää eikä muka ymmärrä ja seuraavana päivänä tulee oppitunnille koko opetussuunnitelman sisäistäneenä.

Sitten on Totti. Rintakehä kuin gladiaattorilla, tahtoa ja uskoa itseen kuin suurella taistelijalla. Totti on ikuinen optimisti ja uskoo ehtivänsä, pystyvänsä sekä voittavan pelkonsa tehdessään. Menee eikä meinaa. Totin usko omiin kykyihinsä ei myöskään herky niin nopeasti kuin Titolla. Jos tuo vanhempi ei esimerjujsu onnistu jossain asiassa muutamalla yrityksellä, sitä pitää jo jonkin verran kannustaa, että se parantaa suoritustaan. Totti taas. Se tekee ja tekee. Kovemmin ja enemmän. Tulee virheitä, mutta hei, vauhti korvaa virheet, vai miten se nyt meni?

Kesällä ja erityisesti syksyllä kiinnitin pitkästä aikaa huomiota Titon ja Totin käyttäytymiseen ulkona. Asumme paikassa, jossa ei paljon talutinta tarvita. Koristeeksi otan yleensä yhden taluttimen mukaan ja parin viikon välein saatan ottaa pojat kiinni tilanteen niin vaatiessa. Noh, juuri Marin kanssa sivuttiinkin aihetta koirien pitämisestä hihnassa. Että voisi sitä taitoa pitää ehkä ylläkin...

Tito ei tee enää järjettömiä seikkailuretkiään samaan tahtiin kuin ennen. Se saattaa olla lähettyvillä yllättävän pitkäänkin. Kyllä se edelleen sinkoilee paikasta toiseen, mutta toimintasäde tuntuisi lyhentyneen. Tämä sopii minulle oikein hyvin.

Totti pysyy myös mukana hyvin. Se pistää liinat kiinni ja tekee näyttävän häviämisen oikeastaan vasta, kun kengät suuntaavat takaisin kotiin. Silloin Totille tulee kiire. "Täytyy vielä käydä haistelemassa tuo kohta. Ja tuolla kepillä en leikkinyt tarpeeksi pitkään. Tätä kuoppaa voisin vielä hetken kaivaa. Käyn nopeasti tarkistamassa yhden asian. Ja oikeastaan jään tähän makaamaan." Täysiä tulee, kun kutsuu. Jos ei kutsu, se seikkailee pitkän tovin ja käy tosiaan joko istumaan tai makaamaan jonnekin kauaksi.

Muut ihmiset ja koirat ovat molemmille nykyään kuin ilmaa. Kyllä molemmat pojat huomaavat muut ulkoilijat, mutta eivät sen suuremmin niitä noteeraa. Totti jatkaa touhujaan eikä ole kiinnostunut. Tito katsoo toisia, sitten minua, heilauttaa häntää ja jatkaa touhujaan. Jos joku menee aivan vierestä. Tito saattaa huiskutella häntäänsä enemmänkin. Mutta ei se lähde. Ja jos joku koira pistää rähinän päälle, Tito katsoo hämmentyneenä, että "miks se noin tekkee".

Totti, joka on pienen lapsuutensa puhissut, hurissut ja haukkunut vaikka mille, reagoi näin enää erittäin harvoin. Sanoisin, että kerran kuussa tai kahdessa. Kohteet ovat erikoisia asioita minun näkemäni mukaan eli esimerkiksi pulkkaa kolisteleva lapsi tai kyyryssä hitaasti laahustava mies. En kuitenkaan menetä näistä harvoista kerroista enää yöuniani, koska Totti haluaa aina mennä katsomaan kohdetta, tulee ihmisten viereen ja haluaa rapsutuksia. Tilanteet ovat nopeasti ohi enkä minä ala enää stressata niistä niin kuin aikaisemmin tein. Voi että, oli aikoja, jolloin olin palauttamassa Totin maitojunalla kasvattajalle, koska se haukkui jollekin ihmiselle. Totti oli mielestäni jo muutaman kuukauden ikäisenä valmis myös piikille ja vehreämmilla laitumille, koska koin sen elämän surkeaksi. Säälin sitä, että toinen koki maailman romahtamisen monen monta kertaa päivässä. Those were the days...

Ulkoilu tuntuu siis sujuvan. Ainakin, jos niitä taluttimia ei tarvitse kytkeä. Mutta tähän on tulossa muutos, koska me muutamme kuukauden kuluttua. Uudessa kodissa täytyy koirat kytkeä jo ulos lähtiessä. Mitäääh?! Noh, ei auta kuin opettaa pojat uudestaan tavoille. Ketä minä juksaan, eihän Totille ole tällaisia edes opetettu. Eli Titolle muistuttelua ja Totti pääse oppikouluun uutena oppilaana.

Aina ei olla ulkona ja sisällä tapahtui viime vuonna isoja muutoksia. Pojat viettivät paljon aikaa parvekkeella, koska siitä niin tykkäävät. Jostain syystä tykkään hirveästi katsoa, miten ne nukkuvat vierekkäin tiukoille rullille käpertyneinä. Sisällä yksinolot tapahtuivat aika pitkälti kylpyhuoneessa portin takana. Syy tähän on harmittava ja siitä tuleekin oma tekstinsä myöhemmin, kun saan aiheesta eheän tekstin(toisin kuin tämä) aikaiseksi. Onneksi meidän kylpyhuone on iso ja minun tai kepon ollessa kotona, pojat saavat seilata muuallakin asunnossa.

Ruokinta on muuttunut paljon ja nykyään nappulaa menee lihan ohella päivittäin. Kalaa olen lisännyt pojille, koska välillä osun sopivasti kauppaan, kun kokonaisen lohen saa pilkkahintaan. Kalan pilkon kotona sopiviin osiin ja heitän pakkaseen. Sieltä annan jäiset palat joko parvekkeelle tai pihalle. Sisällä niitä ei syötä. Luita pojat syövät silloin tällöin, mutta huomattavasti vähemmän kuin aikaisemmin. Sen sijaan kunnon kotimaiset nahkaluut ovat toimineet meillä loistavasti. Ne ovat osoittautuneet turvallisiksi ja erittäin kestäviksi.

Ruokaan liittyy tietysti myös vyötärönympärys ja Tottihan jojoili taas pitkin vuotta. Välillä kuiva ja ikävän tuntuinen, seuraavaksi jo mukavan pehmoinen ja tasainen siliteltävä. Tito pysyy samoissa mitoissa hyvin, eikä sen kanssa ole yleensä pelkoa pyöristymisestä. Nyt molemmat ovat sutjakassa kunnossa. Onhan tässä kuukauden päivät vahdittukin, että Totti pysyy vain omalla kupillaan eikä hae Titolta täydennystä.

Turkit ovat olleet vaihtelevassa kunnossa. Nyt ne tuntuvat hyviltä ja tässä onkin parin kuukauden ajan lisätty rasvaa ruokaan. Kesällä Totilla oli joku hitaasti etenevä tappajavirus, joka iski sen valkoiseen hännänpäähän. Ei kai sentään, mutta karvat kuitenkin lähtivät ja kasvoivat vasta parin kuukauden kuluttua takaisin. Hyi että, mikä rotan piiska sillä olikin.

Hännistä puheen ollen, eipä ole tällä tekstillä päätä, saati häntää. Loppuun vielä video puuhasta, jota tehdään aina, kun viedään roskat - eli hypitään roska-astioiden päälle. Tito kulkee sujuvasti astioiden päällä, mutta Totille tämä on ollut aina jännä juttu. Roska-astiat liikkuvat hieman ja joskus Totti on vähän liukastunut ja tipahtanut. Tämä onkin yksi harvoista asioista, joissa Totti tuntuu jopa hieman miettivän, miten kannattaa liikkua, eikä vain ryntäile ja toivo parasta.