Olen kotona - yksin. Ei koiria. Ei yhtään koiraa missään.
Tuntuu kummalliselta. Haikealta. Oudolta. Samalla malttamattomalta ja innokkaalta.
Eilen pakkasin poikien kanssa laukun ja kerroin niille, että menevät Jonnalle hoitoon reippaaksi viikoksi. Tito ei tuntunut ymmärtävän, koska se oli varma, että lähdemme treeneihin. Laukkuunhan meni leluja ja BoT-loimet. Se tarkoittaa treenejä! Totti sen sijaan katsoi silmät loistaen ja kysyi: JONNALLE?! Sinne, missä on TYTTÖJÄ?" Noh, eipä kannata innostua, koska siellä heiluu myös erään porokoirarouvan käsilaukku. Voi voi, pojat... Teillä on edessä kova koulu.
On oudon hiljaista, kun ei ole koiria kotona. Ne ovat aina kotona. Olen tottunut siihen, että joku tulee viereen makaamaan tai tuijottaa jostain sängyn alta. Tai sitten läppärin päälle tuodaan kuolattu lelu.
Pojat menivät hoitoon, koska lähden N:n kanssa Alpeille lautailemaan viikoksi. On aika karistaa arkirutiinit hetkeksi hartioilta ja suunnata uusille lumille.
Tässä me olemme hyviä - nimittäin pallojen hukkaamisessa.
* Narupalloja on mennyt ehkä noin 15 yleensä vähän huonon heiton vuoksi. Narupallot päätyvät usein korkeuksiin eli jäävät kiinni puiden oksiin. Käymme aina lenkeillä tarkistamassa muutamat puut, että josko pallot olisivat jo tulleet alas. Yksi narupallo oli pari vuotta - VUOTTA! Kuusessa ja tänä kesänä se oli tipahtanut alas. * Verkkopallo hukattiin ensimmäisen kerran noin kuukausi sitten aamulenkillä. Heitin sen ja pallo päätyi veteen. Upposi tietenkin, koska eihän tuommoinen verkko mitään kellu. Pojat etsivät sitä pitään ja Tottikin snorklasi pää pinnan alla, mutta tuloksetta. Vesi oli silloin korkealla, joten odotimme veden laskevan. Noh, ennen kuin vesi alkoi laskea parin päivän päästä, tuli pakkaset ja vesi jäätyi. Kun vesi oli laskenut, menimme poikien kanssa murjomaan jäätä. Minä hypin ja pojat kaivoivat. "Missä pallo?" ja poikiin tuli vauhtia. Tito löysi pallon myöhään yöllä. Voi sitä riemua! Sama pallo hukattiin paria päivää myöhemmin lumihankeen ja löydettiin viikko sitten lumien sulettua...
* Dura Foam -pallo - yksi parhaista palloista hukkaantui tänään. Tehtiin mäkitreeniä eli pojat juoksivat mäkeä ylös ja alas. Jossain vaiheessa heitin pallon paljon pidemmälle kun luulin edes voivani heittää. Pimeässä kuului Poing! Poing! ja tajusin pallon menneen jäälle. Ja ne jäät tulivat eilen. Totti lähti perään ja eipä muuta kuin kiljukarjaisu meikäläiseltä, koska Totilla on vähän vaikeuksia, kun punnitaan väliä "pallo - kaikki muu". Sieltä se sitten tuli, mutta niin vastahakoisesti, että täytyi kunnolla leikittää. Sen jälkeen oli koko ajan lähdössä uudestaan katsomaan, minne se pallo meni. En päästänyt. Pallo on halvempi kuin koira. * Tennispallot - ne ovat kaikki Vantaanjoessa.
Vuosi vaihtui päivällä töissä ollen ja sen jälkeen pojat kunnolla lenkittäen. Olin koirien kanssa ulkona niin, että rakettien räiske oli jo alkanut. Sinne vaan ja sormet ristiin. Tito nyt on aina ollut varma veikkonen, mutta Hotti ei ole ihan pala kakkua. Minkään suhteen. Koskaan.
Eli molemmille valjaat ja flexit, jotta saisivat enemmän liikkumatilaa. Otin mukaan narulelun ja annoin poikien leikkiä sillä yhdessä. Päästin jo aika aikaisessa vaiheessa Titon irti, koska eihän se nyt lähde. Paitsi, jos pupu. Mutta eihän nyt pupuja ole, kun taivaalla käydään värikarttojen välistä sotaa.
Hotti jäi siis kiinni ja pojat leikkivät yhdessä. Isoimmissa pamauksissa Hotti hämmästeli, mutta jatkoi aina nopeasti leikkimistä. Jossain vaiheessa ne isoimmatkaan pamahdukset eivät aiheuttaneet sen kummempia reaktioita. Hyvä, kundit!
Lopulta Hottikin pääsi vapaaksi ja kierrätin ne täysiä pihaa ympäri. Sen jälkeen sisälle ja syömään luita. Pojat jäivät keskenään viettämään iltaa, koska itse olin toisaalla. Tulin kahden aikoihin kotiin ja vastassa oli kaksi unista koiruutta. Totista näkee aina, onko se juuri herännyt ja nukkunut pitkään. Korvat kertovat. Silloin vähintään toinen korva kääntyy hassusti eteen. Eli näin...
Aamulla oli muuten jäljellä vielä sitruunavaahtoa, jonka olin tehnyt pirskeisiin, joissa olin. Pojat vetivät vaahdon sitten naamareihinsa silmät leiskuen. Ilmeisesti kerma ja kananmuna maistuivat. Vai oliko se sokeri? Noh, hyvin maistui anyway!
Joskus pari-kolme vuotta sitten mietiskelin kuumeisesti uuden vuoden alkaessa tavoitteita ja mennyttä vuotta. Noo, ajat ovat muuttuneet paljon. Todella paljon. Meidän tekeminen on muuttunut niin ratkaisevasti, että tavoitteiden hahmottaminen tai menneen vuoden mietiskely saavutusten kannalta tuntuu jopa koomiselta.
Elämme nyt niin hetkessä ja nautimme valtavasti tekemisestä, että suunnitelmallisuus ... noh ... ei oole. Mutta siitä huolimatta nämä kehittyvät. Niiden kanssa eläminen on erittäin toimivaa ja kun treenataan, molemmat tekevät hyvin.
Jos ihan vääntämällä väännän kuluneen vuoden, se olisi ehkä tässä:
* Tito täytti kokonaista neljä vuotta eikä ole aikuistunut päivääkään. Tottiin verrattuna toki, mutta on se aivan mahdoton vieläkin.
* Tito on ollut Totin myötä iloisempi. Sille on tullut omia hassuja kujeiluja ja persoonallisia juttuja, joita ei ollut ennen Totin tuloa. Vai enkö vain ollut huomannut niitä? * Titon kunnioitus portteja kohtaan pieneni entisestään. Se voi kaataa portit, hypätä yli tai ihan mitä vain ja mennä nukkumaan siihen toiselle puolelle. Ihan vain, koska niin voi tehdä. * Tito on syönyt paremmin kuin koskaan ja sitä voi palkata lenkeilläkin ruoalla. What!? * Tito on osoittanut olevansa edelleen luottokoira monessa tilanteessa.
* Totti saavutti vuoden iän enkä osaa enää kuvitella elämää ilman sitä. * Totti osoitti viime talven hallitreeneissä, että helppoa ei tule olemaan. Koira vie ja omistaja parkuu perässä, että PERKELE! * Totti on loukannut itsensä aivan liian monta kertaa. Viimeksi tänään oli lumi veressä, koska Hotilta meni kynsi. Mutta se liittyy vasta vuoteen 2015... * Olen huomannut olevani aivan haltioissani Totista. Se on kerrassaan upea koira. Holtiton Rakkauspakkaus. * Totilla oli loppuvuodesta vähän ongelmia nopeasti liikkuvien ihmisten kanssa, mutta we are working on it. * Totti osoittautui huikeaksi vetokoiraksi. Jeah!
Ja vielä huijataan jotain tällekin vuodelle!
* Vetoja? JOO! Lisää ja kovempaa! En tiedä, uskallanko kicbikella mennä molempien vetämänä, mutta sparkilla vielä uskaltaa. Tosin olen jo ottanut osumaa ruusupuskiin ja lentänyt turvalleni, mutta mikäs siinä. Kasvattaa luonnetta. * Totti luustokuviin? No joo-joo! * Agilitya ihan oikealla kentällä myös sulan aikaan vähän enemmän kuin menneellä vuodella? Noo, tämä on aika helppo saavuttaa. * Enemmän videoita pojista. Yritetään! * Totille enemmän ratoja - se teki eilen toista kertaa elämässään rataa... *viheltelyä* * Kisoja? Vitsi, vitsi! * Paljon uimista, paljon peltoilua ja kesällä ehkä joku reissu pohjoiseen? Kyllä! * Totille jotain haastavan opettamista - esim. paikalla pysyminen... * Edellistäkin huikeampi vuosi? KYLLÄ!
Maailma on täällä, täällä meitä varten!
- Mikael Gabriel
* Ai niin, koirat Jonnalle hoitoon viikoksi! Tsemppiä, Jonna!
Syksyllä meikäläisen ja kahden karvakorvan elämään tuli uusi tuttavuus, N.
Jo hyvin alussa N oli mukana meidän lenkeillä, välillä jopa päivittäin. Työn ohella aikaa menee kuitenkin aika tavalla poikien lenkittämiseen, ja jos vielä hyvää seuraa saa koirien lisäksi mukaan, I'm there!
N on alusta alkaen tykännyt Titosta ja Totista. Totin kanssa hänellä taitaa synkata paremmin, johtuen ehkä Totin hillitymmästä lähestymistavasta ja vähemmän hysteerisestä olemuksesta. Ja jokainen, jonka syliin Totti on valunut, tietää mistä puhun. Sen katseelle ei vain voi mitään. Kun Totti tulee viereen ja hetken kuluttua alkaa valua syliin ja kääntyy vielä vähän selälleen, on jokainen myyty. Totti osaa.
N tykkää käppäillä metsässä poikien riehuessa ja äristessä isoille oksille. Se tykkää myös katsoa, kun pojat juoksevat pihaa ympäri. Ja tästä syystä hän sitten aika lailla heti asensi GoPro-hommelin poikien valjaisiin. Ja tykkäähän tuo potkia ja heitellä pojille luntakin.
Pojat ovat N:ään aivan hulluina ja Tito ehti syksyllä tottua siihen, että N tulee aamulenkille mukaan. Oli myös sellaisia aamuja, ettei näin ollut, mutta Tito odotti ja odotti. Aina, kun joku ihminen ilmaantui, Tito oli aivan varma, että NYT SE TULEE! Toiveikkaana se aina huiski hännällään ja odotti. Useamman kerran meinasi jo lähteä kirmaamaan tätä ventovierasta ihmistä kohti, mutta jos tiedustelin, minne matka, muutti mielensä. Ja voi sitä pettymystä, kun ohikulkija kulki tosiaan vain ohi. Mutta heti, kun näkyi seuraava ihminen, alkoi häntä taas huiskia, että kyllä se nyt tulee.
Tänään käytiin hakemassa N:n kotoa kännykkään laturi. N on itse ulkomailla, joten siellä oli kämppä tyhjänä. Mutta voi sitä riemua, kun päästiin poikien kanssa sisään. Molempien silmät loistivat, koska tuoksusta ne tiesivät, missä ollaan. Tito sinkosi heti huoneet läpi ja meni vielä kylppäriinkin. Koska kyllä nyt jossain täytyy N:n olla. Ja sitten takaisin luokseni tuijottamaan kuin kysyäkseen, että missä se nyt on!
Siinäpä siis tuo lisä meidän laumaan. Hihnojen tämä pää toivoo kovasti, että N pysyy laumassa. Hih!
