Viime aikoina olen pohtinut jälleen paljon sitä, miten kerron koiralleni, mitä haluan sen milloinkin tekevän. Ajatukset hyökkäävät päähäni sellaisena vyyhtenä, että sen selvittämiseen tarvitaan muutakin kuin kärsivällisyyttä. Ajattelin saksia vyyhdin pienempiin osiin, joiden selvittäminen saattaisi olla helpompaa kuin koko kasan avaaminen. Katsotaan, miten selvittely lähtee liikkeelle ja minkälaisia solmuja tulee vastaan. Voihan olla, että jokin asia näyttää nyt selvältä, mutta kohdalle tultaessa se kiristyy niin tiukaksi, että siihen täytyy palata myöhemmin.
Kun puhun koirien kasvattamisesta, sillä ei ole tekemistä pentujen teettämisen kanssa. Kasvattaminen merkitsee minulle koiran työstämistä sellaiseksi, että sen kanssa eläminen olisi suurimmaksi osaksi nautintoa. Työstämisen lähtökohdaksi eivät kuitenkaan riitä vain ne omat päämäärät. Auton voi rassata juuri sellaiseksi kuin mielikuvitus suinkin keksii ja lompakko antaa myöten. Talon voi rakentaa omiin tarpeisiin sopivaksi ja sinne voi laittaa kattoikkunan, jotta tähtiä voisi katsella vuoteesta. Koiran kanssa omat haaveet ja setelinippu eivät riitä. Koira on aina lähtökohtaisesti jotakin, mihin ei voi vaikuttaa. Oman mielikuvituksen avulla koiraa voi työstää hyvin paljon. Tähän ei tarvita rahaa, mutta aikaa sitäkin enemmän. Ongelmien lähtökohtiin voidaan syventyä ja täten puuttua perimmäisiin syihin. Ajan ja taitojen puuttuessa ongelmat voidaan hoitaa voimakeinoin tai tukahduttamalla koiran yritys ilmaista itseään.
Koirasta voi muokata jotakin, joka parhaimmillaan muistuttaa hyvin paljon omaa ihannetta. Oma ihanne kuitenkin muuttuu tilanteen mukaan. Voin ainakin itse sanoa, että taitojeni, tietojeni ja kokemusteni lisääntyessä, ihanteeni muuttuvat nopeasti. Mielestäni on tärkeää, että jonkinlainen ajatus siitä ihannekoirasta on olemassa. Parhaimmillaan se auttaa ohjaamaan oman koiran työstämistä eteenpäin. Se saattaa tiukan paikan tullen muistuttaa, miksi kaikki on vaivan arvoista. Pahimmillaan ajatus ihannekoirasta voi toisaalta lannistaa ja saa toteamaan, etteivät omat kyvyt riitä sen saavuttamiseen.
Kun mietin Titoa ja sen kanssa rämmittyjä soita ja juostuja niittyjä, ajattelen tietysti, että osassa asioista olen onnistunut hienosti. Olen jopa ylpeä ja meinaan pakahtua onnesta, kun tietyt asiat toimivat. Sitten on se räme, jota tulee toisinaan tarvottua, kun pitkospuita ei löydy. Se tunne, kun ei yksinkertaisesti tiedä, mitä tekisi, on lamauttava.
Kun Tito tuli minulle, olin aivan kädetön. Toisinaan saatoin omistaa toisen käden, mutta siinäkin oli peukalo keskellä kämmentä. Olin niin hukassa, että epäilin jo pitkospuiden olemassaoloa. Hyvin nopeasti aloin kuitenkin miettiä valmiita toimintatapoja, joita toteuttaisin eri tilanteissa. Teen näin edelleen ja koen tämän helpottavan elämistä Titon kanssa valtavasti. Suunnittelen etukäteen, mitä teen eri tilanteissa ja pystyn tätä kautta helpommin vaikuttamaan Titon tapaan toimia ja ajatella. Kun olen päättänyt valmiiksi, mitä sanon "saako sitä silittää" -ihmisille, tilanne on hallinnassa. Muuten saattaa käydä niin, että pari lasta on jo koirani kaulassa roikkumassa ennen kuin ehdin tehdä mitään. En halua myöskään hätäisesti vastaavassa tilanteessa nykäistä Titoa pois tai ärtyä, koska koira luonnollisesti aistii tämän heti. Kun tilanne on hallinnassa, koirakin huomaa, ettei ole tarvetta pystyttää sirkusta.
Sanavalmius on koirien kanssa muutenkin arvokasta. Pari vuotta sitten pyysin usein ventovieraita ihmisiä vain seisomaan paikoillaan, jotta Tito pääsi omia aikojaan heitä haistelemaan. Tein näin miesten, naisten, lasten, roskakuskien, poliisien ja esimerkiksi kypäräpäisten moottoripyöräilijöiden kanssa. Halusin, että Titolla on aikaa haistella ihmisiä ilman, että sitä heti silitettiin, nosteltiin syliin ja väännettiin solmuun. Ei, Tito ei ollut ihmisten kanssa varautunut, epävarma tai pelokas. Mielestäni oli kuitenkin hyvä tarjota sille mahdollisuus haistella ja tutustua itse. Ihmisten kanssa piti olla toisinaan tiukkana, mutta kukaan ei koskaan kieltäytynyt pyynnöistäni. Pimeillä lenkkipoluilla tämä oli myös tärkeää. Tito sai tutustua tummiin ja hiljaisiin hahmoihin juuri niin nopeasti tai hitaasti kuin halusi.
Titon kanssa olen hyvin pitkälle yrittänyt ehkäistä epätoivottujen toimintamallien syntymistä. Tärkeintä minulle on ollut, että joka tapauksessa kaiken huomaava paimen ei reagoisi uusiin asioihin kielteisellä tavalla. Näin ollen Tito onkin omaksunut hyvin, että kaikki voi olla hurjan mielenkiintoista. Varmasti se on sen geeneissäkin, mutta uskoisin vaikuttaneeni Titon silmälasien roosaan sävyyn.
Näitä suunnitelmia Titon maailmankuvan työstämiseksi ja toisaalta sen toimintaa ohjaavaksi ovat olleet esimerkiksi:
- Jos joku alkaa puhua minulle, naks ja Titolle ruokaa naamaan ennen kuin edes vastaan toiselle.
- Jos kuuluu kova ääni, naks ja ruokaa naamaan.
- Aina, kun hissin ovet avautuvat, naks ja namia naamaan. Koskaan ei tiedä, onko ovien toisella puolella joku.
- Kun ohi humahtaa pyörä tai kipittää juoksija, naks.
- Kun hämärässä näkyy liikettä, naks.
- Kun tuulisena päivänä lentää lehti ohi, naks.
- Kun lintuparvi pyrähtää lentoon, naks.
- Kun mitä tahansa poikkeavaa tapahtuu, naks ja namit naamaan.
Uusia ja ihmeellisiä asioita saa katsoa. Katsominen on toivottavaa, mutta myös kohteen katsomisesta luopumisesta palkitaan. Jos tilanne on liian vaikea, vien Titon pois tilanteesta sellaiselle etäisyydelle, että katsominen ilman sirkusta on mahdollista.
Olin visusti päättänyt, että en nosta pentua syliin ja sitä kautta pois tilanteista. En myöskään silloin, jos toinen koira juoksi luokse. Sitä tapahtui onneksi lähinnä pentutreffeillä. Tito saattoi väsyneenä hakea suojaa jaloistani, mutta tällöin menin vain kyykkyyn ja tein muille pennuille selväksi, että pysyvät loitolla. En hyssytellyt omaani, mutta kerroin sille, että minä pidän muista huolen. Pentutreffeillä pidin myös Titoa koko ajan silmällä. Olen sitä mieltä, että nämä tapaamiset eivät ole sitä varten, että pennut päästetään rellestämään ja samalla voi itse vaihdella kuulumisia muiden omistajien kanssa. Nämä tapaamiset ovat sitä varten, että voi seurata, miten oma pentu selviää eri tilanteista. Ne ovat hetkiä, jotka kertovat huikean tärkeää tietoa omasta pennusta. Kyllähän minäkin kuulumisia vaihdoin, mutta pyrin seuraamaan oman pentuni menoa jatkuvasti. Miten se leikki, miten se reagoi muiden haukahteluihin, miten se paini ja missä vaiheessa oli tauon paikka.
Erityisesti pentuaikoina ajattelin, että kaikki hetket päivän aikana ovat tilanteita koiran kannalta. Mikään päivä ei ole samanlainen ja näin ollen pentu myös oppii joka päivä jotakin uutta. Halusin mahdollisuuksieni mukaan auttaa Titoa ymmärtämään, miten uusissa tilanteissa toimitaan.
Jotta jonkinlaisia toimintamalleja voi itselleen kehitellä, täytyy tutustua omaan koiraan. Epävarman koiran opettaminen olemaan välittämättä muista koirista voi olla valtava virhe, kun taas yli-innokkaalle koiralle se voi olla erittäin hyvä itsehillintää koetteleva tavoite. Toimintamalleja on siis hyvä yrittää tarkastella mahdollisimman monipuolisesti. Miten opettaa juuri omaa koiraa toimimaan ihmeellisessä maailmassa?
maanantai 8. lokakuuta 2012
perjantai 28. syyskuuta 2012
Hyvä video vastaehdollistamisesta
Löysin klipin, jossa käydään monta tärkeää asiaa läpi, mikäli on ajatellut vastaehdollistaa koiraansa. Video on myös hyvä, vaikka tämä tapa olisi jo tuttu.
Vastaehdollistamisen maailma on kiehtova ja olen iloinen huomatessani, että yhä useampi on siitä kiinnostunut. Valitettavan usein asiaan ei kuitenkaan perehdytä tarpeeksi ja vastaehdollistamisen sijaan koiraa lahjotaan, houkutellaan ja "huijataan" niin, että koira ei edes tajua, mistä hyvästä palkinto on tulossa. Pahimmillaan nämä tavat saattavat muokata koiran käyttäytymistä aivan eri suuntaan kuin oli alkujaan tarkoitus...
Vastaehdollistamisen maailma on kiehtova ja olen iloinen huomatessani, että yhä useampi on siitä kiinnostunut. Valitettavan usein asiaan ei kuitenkaan perehdytä tarpeeksi ja vastaehdollistamisen sijaan koiraa lahjotaan, houkutellaan ja "huijataan" niin, että koira ei edes tajua, mistä hyvästä palkinto on tulossa. Pahimmillaan nämä tavat saattavat muokata koiran käyttäytymistä aivan eri suuntaan kuin oli alkujaan tarkoitus...
torstai 27. syyskuuta 2012
Se tunne...
... kun yritän nukkua ja koirani makaa sänkyni alla potkimassa.
... kun näen koirani juoksevan niin kovaa kuin se osaa.
... kun voin todeta opettaneeni koiralleni jotakin uutta onnistuneesti.
... kun koirani kiipeää syliini.
... kun koirani saa minut nauramaan vedet silmissä.
... kun voin olla ylpeä koirastani.
... kun koirani tuntuu lukevan ajatuksiani.
... kun koirani keksii tehdä jotakin aivan järjetöntä.
... kun koirani yrittää katseellaan saada minut tekemään jotakin.
... kun huomaan, että kärsivällisyys koirani kanssa palkitaan.
... kun koirani väläyttelee osaamistaan.
... kun koirani ohjaaminen tuntuu tanssilta.
... kun voin todeta omistavani fantastisen koiran!
sunnuntai 23. syyskuuta 2012
Valoa pimeyteen
Kun kello 20 on jo niin hämärää, että huomaan miettiväni näkyvyyttäni ulkona, on aika katsastaa heijastimet ja valot ulkoilua varten. Meillä näkyvyysvarustelu suoritetaan seuraavilla varusteilla:
Titolla on päällä oranssi tai keltainen heijastinliivi. Liivi on usein päällä myös ihan vain metsälenkeillä, koska koira on paljon helpompi huomata, kun se on varustettu neonväreillä.
Talutin on vähintään toiselta puolelta heijastimilla varustettu. Yksi talutin on molemmin puolin pelkkää heijastinta ja varsin kätevä.
Joihinkin taluttimiin lisään näkyvyyttä apteekista ostettavalla heijastinteipillä. Teippiä on myös takeissani ja repuissani. Teippi pysyy hyvin ja on helppo sekä edullinen tapa lisätä näkyvyyttä niihin "lempparitaluttimiinkin".
Minulla on käsivarsieni ympärillä tarraheijastimet ja toisinaan vedän päälle myös ihan heijastinliivin. Tokihan siinä tulee raksamiesolo, mutta mieluummin tunnen oloni hassuksi kuin aiheutan vaaratilanteita.
Titolla on valopanta, mutta siihen tarttuu aina kaulakarvoja, joten pannan käyttö on jäänyt vähälle.
Valoja lisäilen Titon kaulapantaan, taluttimeen, reppuun ja treeniliiviin. Suosittelen led-valoja, jotka maksavat euron kappaleelta ja toimitetaan kirjeenä kotiin. Minulla taitaa olla näitä valoja reilut 15 kappaletta. Mikäli joku innostuu tilaamaan, suosittelen irrottamaan pienen rinkulan lampun ja ison rinkulan välistä. Muuten valo irtoaa ja hukkuu. Iso rinkula kannattaa siis kiinnittää suoraan lamppuun. Valo on kevyt ja loistaa hyvin!
Kaikki eivät ole aina samaan aikaan käytössä. Jotain on kuitenkin aina oltava, kun illalla lähdetään ulos.
Titolla on päällä oranssi tai keltainen heijastinliivi. Liivi on usein päällä myös ihan vain metsälenkeillä, koska koira on paljon helpompi huomata, kun se on varustettu neonväreillä.
Talutin on vähintään toiselta puolelta heijastimilla varustettu. Yksi talutin on molemmin puolin pelkkää heijastinta ja varsin kätevä.
Joihinkin taluttimiin lisään näkyvyyttä apteekista ostettavalla heijastinteipillä. Teippiä on myös takeissani ja repuissani. Teippi pysyy hyvin ja on helppo sekä edullinen tapa lisätä näkyvyyttä niihin "lempparitaluttimiinkin".
Minulla on käsivarsieni ympärillä tarraheijastimet ja toisinaan vedän päälle myös ihan heijastinliivin. Tokihan siinä tulee raksamiesolo, mutta mieluummin tunnen oloni hassuksi kuin aiheutan vaaratilanteita.
Titolla on valopanta, mutta siihen tarttuu aina kaulakarvoja, joten pannan käyttö on jäänyt vähälle.
Valoja lisäilen Titon kaulapantaan, taluttimeen, reppuun ja treeniliiviin. Suosittelen led-valoja, jotka maksavat euron kappaleelta ja toimitetaan kirjeenä kotiin. Minulla taitaa olla näitä valoja reilut 15 kappaletta. Mikäli joku innostuu tilaamaan, suosittelen irrottamaan pienen rinkulan lampun ja ison rinkulan välistä. Muuten valo irtoaa ja hukkuu. Iso rinkula kannattaa siis kiinnittää suoraan lamppuun. Valo on kevyt ja loistaa hyvin!
Kaikki eivät ole aina samaan aikaan käytössä. Jotain on kuitenkin aina oltava, kun illalla lähdetään ulos.
torstai 13. syyskuuta 2012
"Mä aion sitten voittaa."
Marjon ja Jannin epiksistä alkoi kyteä ajatus, että minäkin tahdon mennä kisoihin. Viralliset tai epäviralliset - tahdon. Piti sitten etsiä heti sopiva kisa ja hyppyversio, koska meillä ei ole vielä asiaa radoille, joilla olisi tarkoitus suorittaa niitä kontaktejakin. Löysin HSKH:n Tehis Cupin toisen osakilpailun, jossa näytti olevan meille sopiva kisa. Sinne siis ja treenikaveri samoihin kisoihin - tietysti. Ilmoitin tyynesti viikkoa ennen kisoja, että aion sitten myös voittaa. Tämä tietysti leikkimielisesti, mutta ajatuksena, että otan tosissani, vaikka "vain" epäviralliset kilpailut ovatkin kyseessä.
Olen oppinut purjehduksesta, että kisoissa pitää olla hyvissä ajoin. Odottelin sitten tuntisen sateessa, että ensimmäiset järjestäjät saapuvat edes paikalle. Tämän jälkeen alkoi valua varsinaisia osallistujia ja heitä olikin pienen kylällisen verran. Ihan aavistuksen alkoi jännitys kerääntyä. Sannikin oli löytänyt tiensä kentälle ja juteltiin peruskuulumiset. Noh, Sanni jutteli, minä olin niin hermostunut, että kuuntelin puolella korvalla ja taisin tiuskaista pariin kertaan, että nyt en kestä juttuja enää. Nyt hiljaa. Onneksi olin varoittanut mahdollisesta epäsosiaalisuudestani jo etukäteen.
Katsoimme radan rakentamisen ja sen jälkeen suorittaneiden medien kisat. Rata oli siis hallussa jo ennen rataan tutustumista. Medien ohjaaminen eroaa kuitenkin makseista, islanninlammaskoira ei mene samaa vauhtia bc:n kanssa edes tuli hännän alla. Oli siis vuorossa oma rataan tutustuminen ja omien ohjauksien suunnitteleminen. Rata näytti näin jälkikäteen mietittynä ehkä tältä:
Olin katsonut viime sunnuntaina valmiiksi itselleni kappaleen, joka kestää pari sekuntia alle 5 minuuttia. Tämä siksi, että olisin suunnilleen tietoinen ajankulusta ilman kelloon vilkuilemista. Samalla minun ei myöskään tarvitsisi kuunnella muiden höpinöitä, vihjekuiskauksia ja muuta. Musiikki toimi hyvin ja rata tuntui mentävältä. Koska mielikuvitus laukkaa aina, ehdin heti keksiä monia eri ohjausvaihtoehtoja, vaikka kyseessä oli ihan perusrata.
Tässä hieno suunnitelmani.
Tiukka käännös heti alkuun, joten suunnittelin lähteväni Titon kanssa samoilta kalkkviivoilta - ehkä hippasen edempää. Suhaus ja sellainen puoleksi sekunniksi pysähtyvä liike, jotta koira ei vetäisi liian pitkäksi. 3 ja 4 ihan perusohjauksilla. 5 takaakiertona ja valssilla putkeen 6. Sen jälkeen sitä himskatin vastakättä, ettei koira paina muurille, ja töppöstä toisen eteen 7 ja 8 ajaksi. Ennen 9 tieto koiralle, että nuolisi sen ja tulisi rivakasti takaisin ja 10 vaiheilla valssi(?). Pituuden kirmasin vasemmalta puolelta ja ohjasin putken vasempaan päähän. Putken sisäänmenon sai itse valita. Valitsin vasemman pään, koska silloin ehtisin vetää Titoa pidempään, kerätä hyvät vauhdit muurin yli seuraavaan putkeen 14. Jos muurin takana olisi ollut jotain keräämistä vaativaa, olisin saattanut valita putken 12 toisin. Putkesta 14 tultiin aika suoraan hypylle 15. Vähän jännitti, leviääkö pahasti putkirallin jälkeen, mutta pakka pitäisi vain pitää kasassa. Vain. Sen jälkeen loppusuora 16-18. Tähän eteenmenokäsky ja se olisi siinä.
Olin numero 19/41 eli otin kaksi starttia, kun kerran tarjottiin. Ehdimme seurata hyvän tovin muiden maksien startteja. Joukossa oli myös vuoronumeroita muotoa 18A, mutta minulla ei ole mitään tietoa, mitä se meinaa. Viisaammat, kertokaa keltanokalle. Kun oma vuoroni lähestyi, leikitin Titoa hetken ja menin lähtöön. Kävelin hermostuneena toisen hypyn viereen, mikä ei kuulunut alkuperäiseen suunnitelmaani ollenkaan. Seisoin valmiina lähtemään ja odotin lupaa. Niin, lupahan oli jo annettu, mutta odotin näköjään jotain yhtä selvää merkkiä kuin starttipistooli. Ajanottajat ihmettelivät, enkö ole lähdössä ja hoputtivat. Ja siihen se sitten levisi. Voisin kuvitella, että oloni oli radan aikana samanlainen, jos koira varastaisi lähdössä. Hätäinen, myöhässä eikä ainakaan kontrollissa.
Toinen hyppy meni omaan makuuni pitkäksi. Juuri ja juuri tajusin odottaa, että Tito tulee putkesta viedäkseni sen takaakiertoon. Hypyllä 9 meni pitkäksi, kun unohdin kertoa, että se hyppy mennään tiukkana. Tito oli kerännyt hyvät vauhdit ja veti sen mukaisen hypyn. Putki 12 meni oikein, mutta sen jälkeen sähläsin jotain ja muistan vain ohjanneeni ihan kummallisesti muurille, vaikka siinä voisi vain juosta vieressä. Kolahti ja palikka tipahti ilmeisesti alas. Vauhtia oli ja putkesta 14 tultiin vauhdilla. Hyppy 15 pitkäksi ja kiitettävä loppusuora.
Mieli oli niin maassa tämän jälkeen, että en osannut edes iloita Sannin ja Varjon hienosta radasta jälkeeni. Minua harmitti se, etten saanut kerättyä itseäni lähdön jälkeen ja suoritus oli hätäinen. Tässä vaiheessa Tito tuli makaamaan likomärän jalkani viereen ja rapsutin sitä korvien vierestä. Ihana koira.
Meidän jälkeen oli taas parikymmentä suoritusta. Niin taitavia ja nopeita. Hienoja suorituksia, joiden katselu ei auttanut harmitukseeni. Toinen startti alkoi häämöttää ja menin harjoitteluesteille. Tein pari kertaa radan alkua muistuttavan harjoituksen ja tajusin, että minun on pidettävä kiinni alkuperäisestä suunnitelmastani. Sitten näinkin jo, että minua viittilöitiin lähtöön. Asetin Titon lähtöön ja olin jo menossa, kun kuulin, että ei nyt vielä, kun edellinen oli vielä kesken. Jahas, he olivat vain viittilöineet, että minä olen seuraava. Ei niinkään, että minun pitäisi olla jo radalla. Sain sentään kuitattua tämän naurulla ja leikkimällä Titon kanssa pienen hetken lisää. Sitten olikin meidän vuoro.
Nyt en enää miettinyt ajanottajia. Mietin vain alkua sekä hyppyjä 9 ja 15. Tein lähdön niin kuin olin suunnitellut ja siitä lähtien minulla oli huomattavasti parempi tunne kuin ensimmäisellä radalla. Maltoin odottaa, että Tito kävi putkissa ja muistin kertoa, milloin saa mennä kovaa ja milloin piti malttaa vähän kerätä. Loppusuoralle irtosi taas hyvin.
Katsoimme kisat loppuun ja Tito sai syödä ruokansa siinä samalla. Se syö niin huonosti, että pitää hyödyntää tilanteet, joissa on muita koiria. Silloin ruoka maistuu paremmin. Kuulutuksista alkoi kuulua puhetta ja halusimme tietää, ketkä olivat voittaneet. Olimme nähneet niin hienoja suorituksia, että emme olleet lainkaan varmoja tilanteesta. Syötin Titolle ruokaa samalla, kun korviini kantautuivat nimet "Tito ja Nova". En edes ensin tajunnut mitään, mutta sitten heräsin ja kysyin hämmästyneenä Sannilta, sanottiinko nimeni juuri. Nousin seisomaan ja katselin ympärilleni niin hölmistyneenä kuin mahdollista. Mitä minun piti tehdä? Jossain vaiheessa eräs asiakkaani tuli sanomaan, minne minun pitäisi mennä. Naurua pidätellen kipusin palkintokorokkeelle ottamaan vastaan Titon ensimmäisen ruusukkeen ja palkintopussin. Toiseksi tuli komea malinois, jonka kanssa Tito vähän pusutteli. Sanni oli tulossa ottamaan kuvaa, mutta siinä vaiheessa sanottiin, että Sanni ja Varjo olivat tulleet kolmansiksi. Katsoimme toisiamme ja repesimme sellaiseen nauruun, että mahtoi muilla olla ihmettelemistä.
Nämä olivat minun ja Titon ensimmäiset kisailut ja selvähän se, että hyvä mieli jäi. Ensimmäisen radan jälkeen harmitti, etten osannut koota itseäni hämmentävän lähdön jälkeen. Olen kuitenkin hurjan iloinen, että pystyin nollaamaan tilanteen toista starttia varten.
Loppuverryttely sujui kävelemällä pari tuntia Kehä III:sta pitkin ja siitä monen mutkan kautta kotiin.
Olen oppinut purjehduksesta, että kisoissa pitää olla hyvissä ajoin. Odottelin sitten tuntisen sateessa, että ensimmäiset järjestäjät saapuvat edes paikalle. Tämän jälkeen alkoi valua varsinaisia osallistujia ja heitä olikin pienen kylällisen verran. Ihan aavistuksen alkoi jännitys kerääntyä. Sannikin oli löytänyt tiensä kentälle ja juteltiin peruskuulumiset. Noh, Sanni jutteli, minä olin niin hermostunut, että kuuntelin puolella korvalla ja taisin tiuskaista pariin kertaan, että nyt en kestä juttuja enää. Nyt hiljaa. Onneksi olin varoittanut mahdollisesta epäsosiaalisuudestani jo etukäteen.
Katsoimme radan rakentamisen ja sen jälkeen suorittaneiden medien kisat. Rata oli siis hallussa jo ennen rataan tutustumista. Medien ohjaaminen eroaa kuitenkin makseista, islanninlammaskoira ei mene samaa vauhtia bc:n kanssa edes tuli hännän alla. Oli siis vuorossa oma rataan tutustuminen ja omien ohjauksien suunnitteleminen. Rata näytti näin jälkikäteen mietittynä ehkä tältä:
Olin katsonut viime sunnuntaina valmiiksi itselleni kappaleen, joka kestää pari sekuntia alle 5 minuuttia. Tämä siksi, että olisin suunnilleen tietoinen ajankulusta ilman kelloon vilkuilemista. Samalla minun ei myöskään tarvitsisi kuunnella muiden höpinöitä, vihjekuiskauksia ja muuta. Musiikki toimi hyvin ja rata tuntui mentävältä. Koska mielikuvitus laukkaa aina, ehdin heti keksiä monia eri ohjausvaihtoehtoja, vaikka kyseessä oli ihan perusrata.
Tässä hieno suunnitelmani.
Tiukka käännös heti alkuun, joten suunnittelin lähteväni Titon kanssa samoilta kalkkviivoilta - ehkä hippasen edempää. Suhaus ja sellainen puoleksi sekunniksi pysähtyvä liike, jotta koira ei vetäisi liian pitkäksi. 3 ja 4 ihan perusohjauksilla. 5 takaakiertona ja valssilla putkeen 6. Sen jälkeen sitä himskatin vastakättä, ettei koira paina muurille, ja töppöstä toisen eteen 7 ja 8 ajaksi. Ennen 9 tieto koiralle, että nuolisi sen ja tulisi rivakasti takaisin ja 10 vaiheilla valssi(?). Pituuden kirmasin vasemmalta puolelta ja ohjasin putken vasempaan päähän. Putken sisäänmenon sai itse valita. Valitsin vasemman pään, koska silloin ehtisin vetää Titoa pidempään, kerätä hyvät vauhdit muurin yli seuraavaan putkeen 14. Jos muurin takana olisi ollut jotain keräämistä vaativaa, olisin saattanut valita putken 12 toisin. Putkesta 14 tultiin aika suoraan hypylle 15. Vähän jännitti, leviääkö pahasti putkirallin jälkeen, mutta pakka pitäisi vain pitää kasassa. Vain. Sen jälkeen loppusuora 16-18. Tähän eteenmenokäsky ja se olisi siinä.
Olin numero 19/41 eli otin kaksi starttia, kun kerran tarjottiin. Ehdimme seurata hyvän tovin muiden maksien startteja. Joukossa oli myös vuoronumeroita muotoa 18A, mutta minulla ei ole mitään tietoa, mitä se meinaa. Viisaammat, kertokaa keltanokalle. Kun oma vuoroni lähestyi, leikitin Titoa hetken ja menin lähtöön. Kävelin hermostuneena toisen hypyn viereen, mikä ei kuulunut alkuperäiseen suunnitelmaani ollenkaan. Seisoin valmiina lähtemään ja odotin lupaa. Niin, lupahan oli jo annettu, mutta odotin näköjään jotain yhtä selvää merkkiä kuin starttipistooli. Ajanottajat ihmettelivät, enkö ole lähdössä ja hoputtivat. Ja siihen se sitten levisi. Voisin kuvitella, että oloni oli radan aikana samanlainen, jos koira varastaisi lähdössä. Hätäinen, myöhässä eikä ainakaan kontrollissa.
Toinen hyppy meni omaan makuuni pitkäksi. Juuri ja juuri tajusin odottaa, että Tito tulee putkesta viedäkseni sen takaakiertoon. Hypyllä 9 meni pitkäksi, kun unohdin kertoa, että se hyppy mennään tiukkana. Tito oli kerännyt hyvät vauhdit ja veti sen mukaisen hypyn. Putki 12 meni oikein, mutta sen jälkeen sähläsin jotain ja muistan vain ohjanneeni ihan kummallisesti muurille, vaikka siinä voisi vain juosta vieressä. Kolahti ja palikka tipahti ilmeisesti alas. Vauhtia oli ja putkesta 14 tultiin vauhdilla. Hyppy 15 pitkäksi ja kiitettävä loppusuora.
Mieli oli niin maassa tämän jälkeen, että en osannut edes iloita Sannin ja Varjon hienosta radasta jälkeeni. Minua harmitti se, etten saanut kerättyä itseäni lähdön jälkeen ja suoritus oli hätäinen. Tässä vaiheessa Tito tuli makaamaan likomärän jalkani viereen ja rapsutin sitä korvien vierestä. Ihana koira.
Meidän jälkeen oli taas parikymmentä suoritusta. Niin taitavia ja nopeita. Hienoja suorituksia, joiden katselu ei auttanut harmitukseeni. Toinen startti alkoi häämöttää ja menin harjoitteluesteille. Tein pari kertaa radan alkua muistuttavan harjoituksen ja tajusin, että minun on pidettävä kiinni alkuperäisestä suunnitelmastani. Sitten näinkin jo, että minua viittilöitiin lähtöön. Asetin Titon lähtöön ja olin jo menossa, kun kuulin, että ei nyt vielä, kun edellinen oli vielä kesken. Jahas, he olivat vain viittilöineet, että minä olen seuraava. Ei niinkään, että minun pitäisi olla jo radalla. Sain sentään kuitattua tämän naurulla ja leikkimällä Titon kanssa pienen hetken lisää. Sitten olikin meidän vuoro.
Nyt en enää miettinyt ajanottajia. Mietin vain alkua sekä hyppyjä 9 ja 15. Tein lähdön niin kuin olin suunnitellut ja siitä lähtien minulla oli huomattavasti parempi tunne kuin ensimmäisellä radalla. Maltoin odottaa, että Tito kävi putkissa ja muistin kertoa, milloin saa mennä kovaa ja milloin piti malttaa vähän kerätä. Loppusuoralle irtosi taas hyvin.
Katsoimme kisat loppuun ja Tito sai syödä ruokansa siinä samalla. Se syö niin huonosti, että pitää hyödyntää tilanteet, joissa on muita koiria. Silloin ruoka maistuu paremmin. Kuulutuksista alkoi kuulua puhetta ja halusimme tietää, ketkä olivat voittaneet. Olimme nähneet niin hienoja suorituksia, että emme olleet lainkaan varmoja tilanteesta. Syötin Titolle ruokaa samalla, kun korviini kantautuivat nimet "Tito ja Nova". En edes ensin tajunnut mitään, mutta sitten heräsin ja kysyin hämmästyneenä Sannilta, sanottiinko nimeni juuri. Nousin seisomaan ja katselin ympärilleni niin hölmistyneenä kuin mahdollista. Mitä minun piti tehdä? Jossain vaiheessa eräs asiakkaani tuli sanomaan, minne minun pitäisi mennä. Naurua pidätellen kipusin palkintokorokkeelle ottamaan vastaan Titon ensimmäisen ruusukkeen ja palkintopussin. Toiseksi tuli komea malinois, jonka kanssa Tito vähän pusutteli. Sanni oli tulossa ottamaan kuvaa, mutta siinä vaiheessa sanottiin, että Sanni ja Varjo olivat tulleet kolmansiksi. Katsoimme toisiamme ja repesimme sellaiseen nauruun, että mahtoi muilla olla ihmettelemistä.
 |
| Takapihaliitäjät |
Nämä olivat minun ja Titon ensimmäiset kisailut ja selvähän se, että hyvä mieli jäi. Ensimmäisen radan jälkeen harmitti, etten osannut koota itseäni hämmentävän lähdön jälkeen. Olen kuitenkin hurjan iloinen, että pystyin nollaamaan tilanteen toista starttia varten.
Loppuverryttely sujui kävelemällä pari tuntia Kehä III:sta pitkin ja siitä monen mutkan kautta kotiin.
 |
| Kuva: Sanni |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)