Ohjatuissa käyminen jännitti osittain turhaan. Mitäkö jännitin? Sitä, että omia näkemyksiäni ei kuunnella, kouluttaja vaatii sellaista, mihin emme ole valmiita ja että ihan koiran kouluttamisesta on liian eriävät mielipiteet kouluttajan kanssa. Viimeisin jännitti ja pelotti eniten. Kaikki namilla houkutteleminen, virheille altistaminen kerta toisensa jälkeen, kulmien oikominen ja onhan noita juttuja, jotka eivät meille sovi.
Meillä oli ryhmässä kolme eri kouluttajaa, jotka vuorottelivat. Tsadaam, kahden kanssa homma ei toiminut iiihan niin kuin by the book, mutta kolmannen kanssa sitäkin paremmin. Eipä mittään. Kun tajusin olevani kohta nyrkkitappelussa kahden kanssa, tein uuden game planin. Heidän vuoroillaan keskityin meidän omaan tekemiseen enkä tehnyt välttämättä rataa ollenkaan. Jonkun kerran jätin välistäkin. Se oli parempi ratkaisu kuin mennä hakkaamaan päätä seinään.
Homma ei toiminut, kun meitä yritettiin kerta toisensa jälkeen ohjata keinoilla, jotka eivät olleet lainkaan meidän juttuja. Kaikki ei sovi kaikille. On eri asia opetella asiaa, joka tuntuu vaikealta ja epämukavalta, jos siinä on kuitenkin järkeä. Silloin sen haluaa todella oppia kaikesta vaikeudesta huolimatta. Haluaa tehdä, ymmärtää, harjoitella, nähdä ohjauksen idea ja syvin ajatus. Mekaanisesti matkiminen ei minulla onnistu. Minun on ymmärrettävä niinkin yksinkertainen asia kuin "miksi" ja sen jälkeen tekeminen tapahtuu huomattavasti sujuvammin.
Kun ehdotettu asia on niin sanotusti järkeä vastaan eikä sovi esimerkiksi koiran fysiikalle, sanoo minun sisäinen ääni, että jokin vinossa. Kyse ei ole siitä, ettenkö kokeilisi ja olisi avoin ehdotuksille. Mutta joskus pään sisällä oleva ääni yrittää kertoa, että nyt on keksittävä jotain muuta. Tämä ei ole meidän juttu. Tämä toimii toisenlaiselle koirakolle. Kyse on tunteesta. Ja sen tunteen ohittaminen johti useamman kerran järkyttävään määrään kompastuksia, virheitä ja paikallaan tarpomista – lopulta isosti takapakin tekemistä sekä korjaussuunnitelmien tekemistä.
Yhden kouluttajan kanssa homma kuitenkin toimi. Hän oli jämpti, osasi vastata suurimpaan osaan kysymyksistäni, joita on aina paljon, ja haastoi meitä treeneissä koko ajan. Hän muutti kuvioita haastavammaksi heti, kun homma alkoi sujua. "Me osataan tää"-tunne kesti aina hetken ja sitten mentiin jo ratkomaan uutta rastia. Hän keksi uusia ohjauksia, sai meidät tekemään epämukavia asioita ja lopulta lämpenemään niille. Osasi antaa palautetta niin ruusujen kuin risujenkin muodossa. Tuli noottia, jos toistin saman virheen ja keskittymiseni harhaillessa, tuli ravistelut ja pudotus takaisin pöllyävään puruun. Kun taas tein hyvin, selvisin virheviidakosta ja lisäsin Titon ja minun omat mausteet peliin, saatiin kuulla ne hyvältä tuntuvat sanat: "Ei mitään lisättävää."
Paljon opittiin, omat vahvuudet alkoivat erottua ja samalla ne kohdat, joita tulee treenata huomattavasti enemmän. Kontaktit eivät pelitä vieläkään, mutta hienoja hetkiä on koettu jopa puomilla. Keinun voisi puolestani hävittää maailmankartalta. Tyhmä este.
Kesän ohjattuihin en Titoa ilmoittanut, koska ensin täytyy selvittää yksi ihan pikkuinen vaiva, jonka kanssa tapellaan. Mieluummin annoin ryhmäpaikan sellaiselle, joka voi varmasti osallistua treeneihin. Totin kanssa treenaan itsenäisesti, koska se ei ole vielä valmis ohjattuihin. Tai siis, minä en ole valmis menemään Totin kanssa ohjattuihin. Onneksi on tuttu, jolla on samanlainen voimakas, nopea, röyhkeä, raivoisa ja samalla täysin urpo koira. Hän lupasi tulla antamaan vähän avaimia tällaisen koiran kanssa tekemiseen. Kyllä, kiitos!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti