Musakkia korville ja menoksi. Pojat olivat ensin hetken vapaana, jotta pääsivät tarpeilleen. Sen jälkeen parin kilometrin verran kiinni viereen ravaamaan. Aurinko paistoi ja hyvin rullasi. Etenin rakkaiden varpuleiden kanssa ja poikettiin metsänkin kautta. Jälleen koirat vapaiksi ja siellähän ne pinkoivat, kiipesivät ja hyppivät menemään.
Takaisin joen vierustaa juoksemaan ja ylimäkitreeni vielä matkan varrelle. Takana oli noin viisi kilometriä, kun tultiin hyvän laiturin kohdalle. Laiturilta lähtee loivat, puiset rappuset veteen ja ne jatkuvat ihan veden allekin muutaman askelman.
Totti meinasi seota tajutessaan, että kohta pääsee uimaan. Se on niin kummallinen tyyppi. Viime kesänä uiminen oli yksi kamalimmista asioista, mitä Totti tiesi ja nyt se livistää veteen joka välissä.
Luvan saatuaan Totti laskeutui rappusia veteen ja lähti uimaan. Se ui pitkälle - melkein toiselle puolelle jokea - ja kääntyi takaisin. Ei tarvinnut houkutella, heitellä keppejä tai lelujakaan. Totti haluaa joskus vain uida. Ja niin se ui nytkin monen monta kertaa.
Tito tuli viereen vinkumaan, että kyllä sekin tahtoisi, mutta on ihan vääränlainen laituri. Koska se on Tito, tuuppasin koiran veteen, kun se oli reunalla arpomassa menemistään. Tito ja Totti ovat kumpainenkin sellaisia, että jos niillä on yhtään halua ja yritystä, ne voi lähes "pakottaa" menemään, jonka jälkeen hömpät luulevat itse uskaltaneensa. Ja sen jälkeen ne menevät itse. Koska luulevat ise päihittäneensä hirveät pelkonsa.
Pojat uivat ympyrää ja pari hyppyäkin tekivät. Kun sekä koirat että minä olimme likomärkiä, lähdettiin kotia kohti. Mutta mitäs kummaa, Tito ontui. Voi nyt hemmetin hemmetti... Tutkailin ilmassa heiluvaa etutassua, mutta en löytänyt mitään. Ei verta, ei haavoja. Taivuttelin jalkaa ja painelin eri kohtia. Tassuun sattui.
Great! Eipä siis mitään asiaa juosta takaisin kotiin. Mieluummin oisin ottanut bussinkin, mutta mukana ei ollut rahaa eikä bussikorttia. Ja puhelimesta oli akkukin jo ehtinyt loppua.
Odottelin arviolta vartin auringossa, koska halusin tietää, miten tassu etenee. Tito ei varannut sille painoa lainkaan. Noh, kotiin oli päästävä, joten sitä kohti. Hissukseen tultiin ja jossain vaiheessa oltiin kotona. Pesin tassun hyvin ja otin lampun käteen. Tadaa, siellähän se vekki onkin. Isoimman anturan pohjalla oli lasi tai terävä kivi tehnyt tehtävänsä. Syvä, ällöttävä haava, josta tuli nesteitä ulos.
Tassu puhtaaksi ja talkkia päälle. Seuraavat pari päivää Tito lenkkeili ulos kannettuna ja vain puskassa käyden. Välillä näytti hyvältä, välillä taas ontui aivan mahottomasti. Haava alkoi kuitenkin parantua, joten maalaislääkärinä päättelin, ettei siellä ainakaan mitään siruja pitäisi sisällä olla. Ei kai se parane, jos sisällä olisi roskaa?
Nyt tassu näyttää jo aikas hyvältä, mutta pientä ontumista on välillä havaittavissa. Nurmella pyritään liikkumaan ja hissukseen, mutta tänäänkin aamulla unohdin koko asian ja päästin vapaaksi. Tito kirmasi pitkin pihaa ja vasta kotiin mentäessä näin, että ontuu. Ai niin, se tassu.
Eiköhän tämä tästä nyt kuitenkin parane. Onneksi eläinlääkäri on naapurissa. Sinne voi kiikuttaa, jos alkaa näyttää pahalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti